Vertaileva kehuminen – yhtä alentamalla toisen ylentäminen – on semmonen aihe ja tapa, mistä mulla on ristiriitaiset fiilikset. Tarkoitan siis vertailevalla kehumisella sitä, että kehuttaessa jonkun suoritusta, tekoa tai ominaisuutta sitä verrataan johonkin. Usein se tarkoittaa sitä, että nostetaan jotain yksilösuoritusta muun ryhmän tai ehkä vain yhden osallistujan suorituksen arvoa, suorasti tai epäsuorasti nakertamalla. Eli jokin on erityisen hyvää suhteessa johonkin toiseen, joka nyt vertailun vuoksi ei ehkä ollutkaan niin hyvää, kuin olisi ennen vertailua voinut kuvitella.

Olen miettinyt sitä, olenko liian herkistynyt tai tietoinen asiasta ja siksi tietty tapa puhua ottaa korvaan tai häiritsee luettaessa. Kirjoitan tästä, vaikka olen tietoinen, että olen samaa asiaa sivunnut aiemminkin. Tämä menee myös improsateenvarjon alle siinä mielessä, että rakenteellisesti kyse on mutta-sanan lisäämisestä hyväksyvään tai hyvää tarkoittavaan ajatukseen. Tämä ilmiö, mistä nyt haluan puhua, on käänteinen versio siitä, mihin muttaa normaalisti käytetään ja mitä improssa pyritään poisoppimaan.

Yleisesti ajateltuna muttaa käytetään useimmin kehun tai hyvän ajatuksen vesittämiseen: ”Hyvä ajatus, mutta…”. Sekin on ongelmallista toimintaa, koska se ei välitä aiottua viestiä ja silti nyt siirrän huomion käänteiseen ilmiöön. Elikkäs siihen, että ajatuksen alkuosassa kerrotaan, mikä on pielessä yleisesti tai jossain asiassa, jotta voidaan sitten nostaa jalustalle joku hieno onnistuminen.

Vertaileva kehuminen on sellainen rakenne ja tapa puhua sekä kirjoittaa asioista, mikä on vaivannut mua vuosia. En aluksi edes tajunnut, mikä mua siinä häiritsi, kunhan vaan tunsin sen märän rätin läpsäyksen kasvoillani tai kohdistuvan toisiin periaatteessa positiivisessa lauseessa.

Muistan monia hetkiä, joissa olen itse saanut palautetta tai joissa jollekin toiselle on annettu palautetta käyttäen omaani tai jonkun muun suoritusta vertailukohtana. On ollut semmonen tunne, että tämä on nyt samalla kiva ja ilkeä teko. Kiva sille, jota kehutaan ja ilkeä sille, jonka tekemä teos tai suoritus on se vertailukohta, joka todistaa tämän ensin mainitun ylivertaisuuden tai massasta poikkeavan hienouden. Käytän tässä ajatusta alentamalla ylentäminen eli, jotta se, mitä halutaan kehua kohota riittävästi, täytyy olla joku mitä painaa vastaavasti alaspäin.

Tämä on vähän semmonen puolihuolimaton juttu, mitä viljellään tosi laajasti. Itsekin olen ja todennäköisesti vieläkin käytän tätä rakennetta, koska se on niin selkärangassa. Olen kuitenkin pyrkinyt irti siitä, koska se alentava lause, virke tai kappale ennen sitä kehua on oikeasti turha. Olen tullut siihen tulokseen, että jos en kykene ilmaisemaan jonkun asian arvoa samalla alentamatta jonkun toisen arvoa, niin sitten se ei ehkä ole ajatus, jota kannattaa sanoa.

Luotan siihen, että siinä on hyvä intentio (kehuminen) taustalla. Kuitenkaan hyvällä intentiollakaan ei voi perustella tai pyhittää vuorovaikutustekojen ja keinojen valintaa. Tajuan, että tämä rakenne ja tapa ilmaista asioita ei usein ole edes erityisen tietoinen. Sanoja tai kirjoittaja ei edes ajattele tulleensa sivaltaneeksi samalla jotain muuta, kun hänhän vaan halusi kehua tätä asiaa tai ihmistä. Kertoa, miten mahtava juttu se hänestä oli ja siinä sitten huomaamattaan tökkäsi jotain toista.

Eikä tämä(kään) ole vakavaa tai yksittäisenä asiana tuhoisaa, se on vaan semmonen rakenne, minkä huomaan rapauttavan kehun arvoa, koska se saadaan jotain muuta vähättelemällä. Yleisellä tasolla puhuttaessa esimerkkinä tästä ajatuksesta voisi olla vaikka oman tai arvionsa ylentäminen: ”Yleensä en tykkää tämäntyyppisestä taiteesta yhtään, mutta nyt täytyy kehua.” Se läpsy siinä alussa koko taiteen suuntaukselle, tai mihin ikinä suuntaan valitseekin huitoa, on ihan turha. Jos vilpittömästi haluaa kehua jotain, niin kehuu sitten. Ei kehuja tarvitse pohjustaa kertomalla, mikä kaikki muu on huonoa, jotta selviäisi, miten hienoa tämä on. Teoilla ja asioilla voi olla ja on arvo ihan vertailemattakin.

Saa toki kehystää ja määritellä kontekstia sekä osoittaa historian tuntemustaan puheenvuorossaan ja silti senkin voinee tehdä ilman tarvetta osoittaa aiemman huonommuus, jotta se tässä hetkessä läsnäolevan tai havaitun asian hyvyys korostuu. Mulle ihmisenä on tullut huono fiilis sekä tuon tyyppisen kehun kohteena ollessa että vertailukohdaksi asetettaessa. Miksi se on tarpeen tehdä?

Onko mahdoton ajatus, että jokin olisi hyvää ihan itsensä takia? Olisiko mahdollista huomioida, että joku teki jonkun hyvän teon tai asian, ilman että sitä tarvitsee verrata yhtään mihinkään. Onko se mahdollista?

Mitä tarkoitusta alentamalla ylentäminen eli vertaileva kehuminen palvelee? Miksi meillä on sellainen rakenne olemassa puheessamme?