Arviointi ja palaute draamakasvatuksessa

’Arviointi ja palaute draamakavastuksessa’ ei kurssin nimenä vaikuttanut kovinkaan lupaavalta. Palaute niinkin vielä menee ja se on aiheena sellainen, mikä minua kiinnostaa, mutta se arviointi. *Urgh* Minulle arviointi on jo lähtökohtaisesti hankalaa ja vielä hankalampaa siitä tulee, kun kohteena ovat nuoret ihmiset, joiden ilmaisua pitäisi arvostella. Tällä verkkokurssilla harjoittelimme nuorten lukion teatteridiplomitöiden arviointia sekä toteutettujen esitysten että oppilaiden omien reflektiotekstien pohjalta. Sisäisesti minua koko ajan hieman kuvotti antaa arvosanoja suorituksista. Näiden töiden arvioinnille on olemassa kohtuullisen selkeät kriteerit minkä pohjalta asioita tarkastellaan, mutta mitä kokonaisarvosana oikeastaan kertoo nuoren osaamisesta? Ja mistä osaamisesta se lopulta kertoo?

Näistä teatteridiplomiin liittyvistä esityksistä jälkimmäinen vähän särki sydäntäni. Kun luin sen opiskelijan, jolle itse lausuntoni kurssilla kirjoitin omaa reflektiota, niin tuli aidosti surullinen fiilis. Ehkä ylitulkitsen, mutta yksi virke hänen reflektiossaan, joka liittyi siihen, miten armottomasti saatu palaute ja arviointi olivat hänelle paljastaneet hänen puutteensa, sai minut voimaan pahoin. Oppilas oli itse sen hyvin kääntänyt mahdollisuudeksi oppia ja kehittyä edelleen, mutta minulle jäi epäilys siitä onko tuo väite oikeasti totta.

Lähinnä pohdin sitä, että olen itsekin tekstimuotoisessa reflektiossa lukemattomia kertoja kääntänyt huonoja kokemuksia merkittäviksi oppimiskokemuksiksi, vaikka ne eivät sitä olisi olleet.  Herää huoli siitä millaista palautetta hän oikeastaan onkaan saanut. Ei minusta arvioinnin tarkoitus voi olla ”säälimättömästi” paljastaa ilmaisullisia heikkouksia nuoressa. Palaute, johon viitattiin, ei ollut pelkästään ohjaajalta, vaan sitä oli saatu myös yleisöltä ja aika kriittinen taisi nuori itsekin olla omaa suoritustaan kohtaan. Kyllähän taidetta arvioidaan melko armottomasti, mutta jos lukiodiplomiesityksestä jää tuollainen kuva saadusta palautteesta, niin sitten ollaan kyllä mielestäni palautteissa menty metsään ja pahasti.

Kun puhutaan nuorista ihmisistä ja ilmaisuun liittyvistä taidoista näkisin itse, että palautteen antajana täytyy olla hyvin tietoinen siitä, mitä on tekemässä. Se, mitä asioita nostetaan esiin ja miten ne asiat ilmaistaan on ensiarvoisen tärkeää. Se viesti, mitä ehdottomasti kieltäydyn vahvistamasta, on kriittisyys nuoren suoritusta kohtaan. Kuten nuorten omat reflektiot osoittivat, niin he osaavat jo hyvin selvästi ilmaista asioita, joissa eivät koe onnistuneensa. Se taito ei tarvitse enää ulkopuolista vahvistusta. Se mitä itse haluaisin vahvistaa, on nuorten kyky tunnistaa oma osaamisensa ja tarjota keinoja miten sitä osaamista voisi entisestään syventää ja laajentaa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että palautteenantaminen on taitolaji, joka vaatii paljon osaamista ja herkkyyttä palautteenantajalta. Se pitäisikö palautteenanto-oikeutta ihan jokaiselle edes antaa on pohdinnan arvioinen kysymys. Enkä tarkoita, että palautteen pitäisi olla vain yhtä tiettyä sanomaa ja kehuja kehun perään. Ei, kuten hyväksynnän ajatteessa improssa, niin myös palautteessa perusperiaatteena pitäisi olla toisen tekemisen vahvistamisessa, ei sen romuttamisessa.

Minua arveluttaa se onko oikeastaan edes reilua arvioida nuoren ihmisen esiintymistä yhden näytöksen perusteella? Varsinkin, jos yksi nuori on ensimmäistä kertaa yleisön edessä näyttämöllä ja toinen on jo vuosia tehnyt (harrastaja)teatteria, niin onhan siinä jo lähtökohdissa niin merkittävä ero, että miten näihin kahteen ihmiseen edes voi samoja arviointiperusteita käyttää? Mitä se kertoo heidän osaamisestaan, jos kumpikin saa saman arvosanan? Jos siis arvosana on se, minkä mukaan heidän suorituksensa arvo määräytyy? Katoaako objektiivinen arviointi vertailun vaatimukseen. Olisiko jossain toisessa ryhmässä voinut saada täysin erilaisen arvioinnin, koska siellä ei olisi ollut samanlaisia vertailukohtia? Miten arvioijan oma arviointikokemus vaikuttaa arviointiperusteisiin? Miten esimerkiksi käsikirjoitus ja roolitus vaikuttaa siihen, millaista ilmaisullista osaamista yksittäinen oppilas pääsee lavalla ollessaan esittelemään? Voiko yhdessä esityksessä edes riittävästi tuoda esiin ilmaisullista osaamistaan?

Esitysten niputtaminen yhdeksi lyhyeksi arvioksi tuotti minulle vaikeuksia. Joku ilmaisullinen osa-alue saattoi jonain hetkenä tuottaa esiintyjälle suuria vaikeuksia ja sitten taas jossain kohtaa siinä onnistuttiin aivan briljantisti. Mitä tuossa kohtaa siis antaa palautteeksi? Nostaako sieltä sen kohdan missä sen tietyn arvioitavan osa-alueen kohdalla onnistuttiin loistavasti vai viekö huomion niihin hetkiin, kun ei onnistuttu. Antaako kokonaisarvioksi, että tässä osa-alueessa ei onnistuttu, vaikka siellä olisi se yksi hetki, jossa on onnistuttu aivan loistavasti.

Toisaalta, jos ei mainitse riittävästi niitä heikompia kohtia, vaan keskittyy positiivisiin huomioihin, niin mitenpä sitten perustelee jonkun muun kuin kiitettävän arvosanan? Jos ei anna kritiikkiä, vaan positiivisesti muotoiltuja jatkokehitysehdotuksia, niin miten se sitten tulkitaan. Pitääkö kirjallisen lausunnon osoittaa heikot kohdat, jotta arvosanaksi voi antaa jonkun muun kuin kiitettävän? Mitäpä jos en halua palautetta sillä tavoin antaa? Mitä jos itsepäisesti kieltäydyn? Näyttäytyykö arvosana silloin yllättäen vielä mielivaltaisemmassa valossa, kuin jos olisi saanut lähinnä kritiikkiä? Eli kääntyykö hyvä intentio itseään vastaan, koska arviointiperusteet hämärtyvät oppilaalle entisestään: ’Ihan surkea ope, antoi pelkkää positiivista palautetta ja silti arvosana on 7?!’

Aina kurssien jälkeen jää pohdituttamaan se, miten paljon lopulta vaikuttaa kuka palautetta antaa ja esitystäsi arvioi. Siis vaikka kuinka koetetaan väittää, että numero olisi objektiivinen mittari niin ei se ole. Suunta yleensä on suunnilleen kaikilla selvillä, mutta se joskus ratkaisevakin yhden numeron heitto on aivan täysin mahdollinen, kun vaihdetaan arvioijaa. Joskus jopa kahden tai useamman numeron heitto on yksittäisten arvioijien välillä mahdollinen. Ei tämä systeemi ole millään tapaa valmis ja erehtymätön. Siinä on aika vahva vaikuttamisen mahdollisuus opettajalla.

Minulla on nyt ihan aidosti käynnissä aika paha kriisi arvioinnin ja arvosanojen suhteen. Jos totta puhutaan, niin olen kyllä kriiseillyt arvostelun kanssa jo pitkään. En oikeasti haluaisi edes tehdä sitä. Toki minun päähäni on vuosien varrella arviointiperusteet taottu ja todella julmaakin kritiikkiä pystyn ihan automaatiolla tuottamaan, halusin sitä myöntää tai en. Tässä kohtaa kuitenkin alan kallistua siihen, että tämä on minulle ainakin osin periaatteellinen kysymys. Arviointi ei minulle näyttäydy riittävän objektiivisena. Ei edes itseni suorittamana.

Tämä kurssi toimi siis hyvänä oman ajattelun avaajana, vaikka ajoitus oli kyllä omalta kannaltani tällaiselle tiukkaan aikataulutetulle kurssille todella huono. Stressiä oli kolmen viikon aikana tarjolla joka suunnalta. Siinä mielentilassa, kun isketään eteen ennalta hyvin tarkkaan rajattu kurssipaketti, niin johan rupeaa kapinamieli heräämään. Arviointiin liittyvässä ryhmäkeskustelussa ja oman lausunnon toteuttamisessa oli kyllä sisällöllistä vapautta. Siitä kyllä kiitän, että asioita sai hyvin vapaasti pohtia.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑