Klovneria on, sen jo mainitun rakkauden ohella myös, naiiviutta. Oman sisäisen idioottinsa löytämistä ja paljastamista. Riemastumista ja rakastumista maailmaan yhä uudelleen. Sillä mikäpä olisi sen palkitsevampaa, kuin nauru, joka on täynnä vilpitöntä iloa. Klovni, vaikka naurettava onkin ja siihen (yleensä) pyrkii, ei ole vitsin kohde. Huumori on hyväntahtoista ja yhteistä iloa. Kaikki tehdään tosissaan ja asialleen omistautuen, mutta usein näkyvässä pyrkimyksessä spektaakkelimaisesti epäonnistuen.

Yksi tällainen perus slapstick komedian tekniikka, jota kurssilla harjoittelimme liittyi kaatumiseen. Siitä kerroinkin jo aiemmassa tekstissä hieman. Siinä tosin otin henkilökohtaisen tragediani näkökulman, vaikka tapahtuihan siinä paljon muutakin. Se, että joku harjoite on sinä päivänä ihmiselle vaikea, ei tarkoita, etteikö sitäkin taitoa silti voisi oppia. Yks altistava tekijä, miksi minulla oli kurjaa tuossa harjoituksessa liittyi toteutustekniikkaan, joka tuotti hienoista kärsimystä.

Luotettavat kenkäni nimittäin olivat kääntyneet minua vastaan ja hiertäneet tuona aamuna rakot molempiin kantapäihini. Niinpä, kun toistimme ja toistimme harjoitusta, jossa kaatumisen merkiksi pitää potkaista itseään kantapäähän, niin jokainen toisto tuotti vaihtelevan määrän kipua. Olisin voinut sanoa sen, että mun ei ole järkevää tehdä tätä. En tehnyt niin, koska olin kitissyt niin paljon jo entuudestaan. Niinpä koetin tietoisesti säädellä voimaa, millä itseäni kampitan, mutta se taas teki kaatuilusta älyllisesti ohjattua toimintaa, mikä vaikeutti klovnimielentilaan pääsyä.

Silti yhdessä versiossa olin ihan muiden mukana ja liioittelin tunnereaktiotani. Se tapahtui versiossa, jossa me kaikki saimme saman ohjeen vasta kaatumisen tehtyämme. Siinä on ehkä olennainen tunnistus, että mulle on helpompi suoriutua, kun kaikki tekevät samaa samaan aikaan. Oma tietoisuus ei herää niin pahasti, kun osa ryhmää, vaikka tekeekin omaa juttuaan. Sitten taas, kun muissa versioissa jokainen sai aloittaa saman ohjeen toteuttamisen itselleen sopivaan aikaan, jäin jumiin jo aloitukseen.

Aloittamisen vaikeus ja helppous

Aloittaminen ylipäätään oli haasteeni tuolla kurssilla. Sitten, kun pääsi yhteisen tekemisen tilaan, niin ei mulla ollut mitään ongelmia. Itse vaan tein asioista liian vaikeita ja nostin rimaa jatkuvasti jäämällä viimeiseksi tekniikoissa. Aina se ei ollut oma valinta, mutta liian usein oli. Siinä kohtaa se ei enää ollut itsensä haastamista, vaan salainen toive, ettei kukaan muistaisi, etten ole tehnyt tätä harjoitetta ja voisin jättää sen tekemättä.

Minulle henkisesti helpoin paikka on mennä ensimmäisenä. Siis tietämättä välttämättä yhtään, mitä ollaan tekemässä, niin jos menen ensimmäisenä, on lopputulema yleensä varsin erilainen, kuin jos menen vasta vihoviimeisenä. Se tuli ihan konkreettisesti huomattua siitä, kun tein yhdessä kohtaa sen valinnan, että olen ekana vapaaehtoisena lavalla riippumatta siitä, mitä tehdään. Se oli tekniikka, josta sain eniten positiivista palautetta ohjaajalta ja muilta kurssilaisilta, ja ihan syystäkin. Siinä paritekniikassa olin, ainakin hetkittäin, täysin läsnä klovnina ja haavoittuvana ihmisenä.

Jotenkin onnistuin silti silloisen mielentilani saattelemana hetkeksi kääntämään kehun moitteeksi. Tämä ei ole rakentava tapa, mutta tunnistan tekeväni tätä, kun mulla on itselläni epävarma tai lukkoinen fiilis. Ohjaaja kehui, että se oli parasta läsnäoloa, mitä hän on minulta nähnyt. Tämä siis kattoi ne aiemmat kurssitkin, joilla olen hänen ohjauksessaan ollut. Siinä kohtaa otin kyllä kehun vastaan, mutta otin myös arvion. Okei, jos tämä oli parasta, niin kaikki, mitä tätä ennen olen tehnyt, on ollut huonompaa. Tunnistan tämän ajattelutavan, se on pitkäaikainen kumppanini, josta on ollut paljon haittaa elämässäni.

Mun on vaikea ottaa vastaan vertailevaa palautetta. En saa siitä sitä positiivista viestiä erotettua omakseen ja iloittua siitä, vaan symppaan sitä onnetonta yrittäjää, joka olen sitten kaikilla aiemmilla kerroilla ollut. Otan mieluummin palautteeni ilman vertailua. Ymmärrän kyllä pitkän aikalinjan kehityskaaren arvostuspyrkimyksen, mutta mun on vaikea hahmottaa sitä. Tämä on taas ihmiskohtaisia kysymyksiä sen suhteen, että mikä itse kenellekin toimii. Elän yleensä niin hetkessä ja hetki kerrallaan, että saan enemmän irti tarkasti kontekstoidusta palautteesta, joka kohdentuu toimintaan.

Vaikeaa on antaa positiivista palautetta ja näköjään edelleen vaikea myös ottaa sitä vastaan.

Kohtaaminen

Tällä kursilla huomasin, että helpoimmat ja miellyttävimmät hetket minulle olivat sellaisia, missä oli selkeä kontakti. Huomasin olevani tosi hidasrytminen monessa kohtaa, koska olin niin tietoinen itsestäni, että sivustaohjaus rikkoi minulle sekä yleisökontaktia että vaikeutti yhteyden löytämistä pariin tai muihin klovneihin. Kävin vaan liian hitaalla siihen nähden, mikä olis ollut miellyttävä ja suoriutumista tukeva rytmi. Tämä hidastuminen on ihan selkeä merkki siitä, että on liian sisäänpäin kääntynyt ja tietoisesti ohjattu. Ainakin minulle. Toki pidän myös monesti liian pitkiä taukoja, jolloin nopeampirytmiset tuskastuvat ja alkavat ohjata minua eteenpäin, mutta ne eivät monesti ole paniikkia tai jäätymistä, vaan ihan läsnäolevia hetkiä. No, joskus ne ovat paniikkiakin.

Erityisesti nautin parin kanssa tehdystä lähestymisharjoitteesta, missä toinen punanenäklovni kävelee kohti pariaan ottaen aina askeleen lähemmäs, kun tuntee itsensä rakastetuksi. Ihan vaan sen aistimista, että onko ok tulla lähemmäs vai pitäisikö pysähtyä tai jopa peruuttaa. Se harjoitus tarjosi ihanan maadoittavia kontaktin hetkiä parini kanssa, kun teimme sitä pariin kertaan kumpainenkin vuorollamme.

En ehkä tiedä, mitä klovnini pitäisi tehdä tai mihin laittaa käteni, mutta se pelkkä (katse)kontakti jo rentouttaa huomattavasti. Ylipäätään, että voi luvan kanssa keskittyä johonkin tosi rajattuun asiaan. Sama noissa havainnoinnin ja ihmettelyn harjoitteissa, joissa on se joku yksi juttu tilassa, mitä saa luvan kanssa koko tietoisuudellaan ihmetellä. Turha häslääminen ja muiden suoritusten kyttääminen jää pois. Toki vähän nauratti ja kadehditutti, kun viereinen pari oli yhtä naurua, eikä ollut mitään hajua, mitä siellä tapahtuu. Mutta se oli taas ainesta, mitä klovni voi käyttää ja ilmaista parille.

Eihän sen katsekontaktiin pohjautuvankaan harjoitteen tarvitse olla järkähtämätöntä ja uhkaavaa tuijotusta, vaan se nimenomaan voi olla keveää leikkiä. Olen sanonut sen aiemminkin ja sanon edelleen, että nähdyksi tulemisessa on valtava voima. Itse asiassa tälläkin kurssilla kipuilin eniten hetkinä, jolloin tuntui, etten tullut nähdyksi tai kuulluksi. Se on aika vakio. Toki itse usein pahennan asiaa eristäytymällä, mutta se minulle välillä suotakoon, sillä aina ei jaksa olla niin avoin, kuin ehkä pitäis olla.

Leikki vie

Joskus tarvitaan joku pieni muutos, ennen kuin voi vapautua leikkimään. Huomasin sen, kun leikimme viimeisenä päivänä moskiitto-hippaa. Olimme toki leikkineet erilaisia hippavariaatioita aiemminkin, mutta tämä versio jäi mieleen sen vuoksi, mitä sen aikana tapahtui. Sain aloittaa sen leikin. En muista mimmosen moskiiton tein ensimmäisenä, eikä sillä ole väliä. Se oli joku ääni-liike-yhdistelmä. Se, mikä oli merkille pantavaaa oli, miten tuskainen oloni oli sen leikin aikana. Kuukausittaiseen verenvuotoon tottuneet ehkä tietävät sen jäätävän alavatsakivun, mikä sopivassa vaiheessa iskee. Se kipu ei yleensä ole ongelma, mutta liikkuessa se on.

Alkaa lasittua silmät, kun fyysisen rasituksen päälle puskee se kiputila. Ajattelin ensin, että leikitään tää leikki loppuun ja haen sitten särkylääkkeen. Mutta lopulta jossain ehkä kolmanneksi viimeisellä kierroksella totesin, että ei pysty. En pysty keskittymään katsekontaktiin ja leikkiin, kun kipusignaali varaa kaistaa. Niinpä, kun seuraava moskiitto oli käynyt sen katsekontaktikierroksen, joka jokaisen kiinnijäämisen jälkeen käytiin, mä vaan poistuin tilasta. Huolehdin itsestäni hetken ja kun palasin leikkiin se sumuisen kuumeinen kipuhoureinen tila olikin vaihtunut johonkin muuhun.

Sain muuta ryhmää ilahduttaneen hepulin seuraavan moskiiton hahmosta, jolla oli pelottavan letkeät lanteet ja hyvin latinoasenne moskiittohommiin. Se oli poikkeuksellisen voimakas ja selkeä reaktio ihmiseltä, joka oli ollut siihen saakka varsin hillitty ja etäinenkin. Jotain naksahti, koska siitä hahmosta tuli joku selkeä mielikuva. Jotain hyvin tuttua. Vaikka se reaktio oli kauhunsekainen nauru, niin se oli hyväntahtoinen tunnistus. Toisaalta se oli myös reaktio, että älä ainakaan muhun koske. Lapsenomainen riemukkaan vakava reaktio. Se sama, kun joku, hassunhauska tyyppi näyttää sulle jotain vähän ällöä, mitä et haluais nähdä ja reaktiostasi riemastuneena todellakin jahtaa sua sen asian kanssa.

Leikin sen kierroksen todellakin tosissaan, en halunnut mistään hinnasta jäädä kiinni. Toki jäin, koska peli oli vähän järkätty eli salaa toimittiin niin, että kaikki pääsevät vähintään kerran hipaksi tai siis moskiitoksi ja saavat hetkensä huomion keskipisteenä. Se oli hauska spontaani hetki. Kyllä se leikki löytyy meistä jokaisesta, mutta se vaihtelee, mikä silmämme saa loistamaan ja kiinnittymään leikin maailmaan.

Keho tietää enemmän, kuin järki älyää

Etenkin kävelyä harjoitellessa minulle kävi kivuliaan ilmiselväksi, että kehoni kyllä tietää, miten joku liike tehdään, mutta aivoni eivät. Tämä on varmasti sellainen juttu, mitä tietoisella treenaamisella voisi parantaa, mutta tällä hetkellä minulla on monessa jutussa sellainen katkos, että jos tietoisuutta ei sotketa mukaan, teen liikkeen automaattisesti oikein. Heti, kun aivot kutsutaan mukaan juhliin, sekoan askeleissani.

Yksi vakkari kompuroinnin kohta on vaihtoaskelhyppy. En ymmärrä tietoisesti suorittamaan pyydettäessä, mitä jalkaa liikuttaa ja miten. Jos kukaan ei sano mitään tai pyydä tietoisesti pohtimaan asiaa, niin teen sen intuitiivisesti ihan oikein. Olin tosiaan kävellessäni tehnyt noita loikahduksia ihan ajattelemattani ja siksi minua pyydettiin tekemään niitä klovnikävelyni osana, enkä pystynyt. En kieltäytynyt noudattamasta ohjeita ollakseni hankala vaan, kun rupesin ajattelemaan liiketta ja hakemaan sitä tietoisesti, en osannut tehdä sitä. En vaan hahmota, mutta selkeästi keho tietää, miten se tehdään.

Klovnikävelyä hakiessa minulle annettiin ohjeita, mitä voisin tehdä. Yksi sellainen oli keveyden ja pitkien askeleiden yhdistäminen. Tämä ei ollut yllättävä asia, koska tiedän käveleväni pitkin askelin. Varsinkin, jos nopeutetaan kävelyn tempoa, niin askelpituus kasvaa. Keveys, semmosen balleriina ilmavuus on asia, mikä yllättäen löytyy liikekielestäni automaattisesti, kun lähdetään vapaaseen liikkeeseen. Tai no, ei se yllätys minulle toki ole, koska se on jotain, mitä nuorempana treenasinkin. Siis balettiasennot ja askeleet. Kaikkea sitä on pimeässä ja salaa tullut harrastettua.

Mutta näiden kahden yhdistäminen kävi aivoille liian rasittavaksi. Tokihan se treenaamalla varmasti onnistuu, mutta ei automaattisesti. Tunnistan nimittäin sen, että harppoessani vauhdikkaasti askeleeseeni tulee automaattisesti painavuuden tuntua. On vaikea kääntää se ääriasennosta toiseen. Nopea askel on raskaampi, kuin rauhallinen keijumaisen loikahteleva leikkisä askel. Tuskailin näiden kahden ohjeen yhdistämisessä.

Tunnistan, että pitäis luopua siitä kanta-askeleesta, millä kävelen pitkiä askeleita ja jotenkin saada askel rullaamaan keveänä siinäkin askellajissa. Eikä se nyt tän kurssin puitteissa onnistunut, kuin hetkittäin. Kun tietoisesti rupeaa ajattelemaan kävelyään koettaen lisätä tai vähentää siitä jotain, niin minä ainakin yleensä päädyn kompastelemaan ja kompuroimaan omiin jalkoihini. Kukapa kävelyyn ylipäätään kykenevä, ei osaisi pyydettäessä kävellä, mutta kun siihen liitetään määreitä tai laatuvaatimuksia, niin siitä tuleekin yllättävän haastavaa. Siis jostain, mitä automaattisesti osaat täysin ajattelematta tehdä.

En tiedä. Epäilen, että konkreettisten ”tee tämä liike”-tyyppisten ohjeiden sijaan mielikuvat saattavat olla omalla kohdallani huomattavasti kivuttomampi tie haluttuun lopputulokseen. Kiireinen keijukainen vois olla mielikuva, joka tuottais sitä halutun tyyppistä kävelyä helpommin, kuin se että tietoisesti yritän estää itseäni ottamasta liian raskaita askeleita.

Miten löytää vaikealta ja takkuiselta tuntuvina hetkinä yhteys itseensä ja sisäiseen urpoon, joka tietäis jo mitä tehdä, kun vaan lakkais estämästä itseään? Se on se kysymys, johon vastauksen etsiminen jatkuu edelleen.