Improvisaatio IV -kurssi – Tilkkutäkin kasaamista (ImproKampus)

Kolmannella kurssikerralla tehtiin ryhmissä tilkkutäkki-tekniikalla pari pidempää tarinaa. Tilkkutäkki on tarinatekniikkana jo entuudestaan tuttu, koska teimme sitä draamakasvatuksen aineopintojen improvisaation jatkokurssilla. En tosin itse ollut tekijänä siinä tekniikassa, joten nyt oli eka kerta itse improajana olla mukana toteuttamassa kokonainen tarina tällä tekniikalla. Tilkkutäkki on siis yksinkertaisuudessaan aluksi erillisistä parikohtauksista muodostuva tarinatekniikka, jossa aluksi parien tarinat eivät liity mitenkään toisiinsa. Näin mennään pari kierrosta siten, että aluksi luodaan perustaa jokaisen parin omalle tarinalle ja sitten kaikki onkin vapaata seuraavilla kierroksilla. Helpompi selittää kuviona kuin tekstinä, mutta näillä mennään. Lähtökohtana taas luoda alkuun vakaa ongelmaton perusta jokaisen parin tarinalle ja sitten saa lähteä tutkimaan mihin päädytään, kun tarinat ja hahmot törmäävät.

Täytyy ehkä sanoa se, että tuli tehtyä aika heikko hahmonluonti tuohon harjoitteeseen. Tajusin luoneeni kuoren, enkä oikeaa ihmistä, joten oli vähän hankala löytää omaa paikkaansa tuossa kokonaisuudessa. Oli jotenkin koko ajan vähän ilmassa ja huonosti määritelty hahmo, josta oli vaikea pitää kiinni. Huomasin oikeasti seilaavani vähän erilaisten tyyppien välimaastossa. Tulin silleen teininä, muunnuin yhdessä kohtauksessa araksi pikkutytöksi ja seilasin jossain siinä välimaastossa koko ajan. Se ei ole välttämättä huono asia ja sellaista sattuu. Lähinnä tuli vaan itselle hyvä muistutus ankkureiden määrittämisen merkityksestä hahmonluonnille. Olis hyvä olla jotain sisäistä jännitettä tai joku tarttumapinta siihen hahmoon sekä tekijän että yleisön kannalta. Nyt mulla ei ollut mitään selkeää ankkuria, josta pitää kiinni ja toisaalta se juurettomuus hahmona vähän teki valinnoistanikin ponnettomia. Se oli ehkä outo valinta päätyä lattiatasolle koko kohtauksen ajaksi. Se toimii ihan ok tuossa pienessä tilassa, kun katsojat ovat lähellä. Teatterissa ja lavalla tuo olis ihan näyttämöteknisesti aika hankala ratkaisu. Sellaisiakin seikkoja sinänsä voisi välillä miettiä, mutta jotenkin se tuntui luontavalta valinnalta siinä kohtaa. Tulihan siinä lopulta pohjustettua hahmoja ja heidän mielenkiinnonkohteitaan vähäsen, kun teinit päätyivät kurkkimaan museon näyttelyyn jostain seinän / oven raosta.

Tavallaan se oman hahmon semmonen heikkous myös rajasi niitä omia valintoja siinä tarinoiden sekoittumisen vaiheessa. Ei vaan halunnut mennä, kun ei oikein saanut mistään kiinni. Tunnistin selkeästi oman hahmoni olevan sivuhahmo toisen tarinassa, mutta tekniikan toteutusmuoto hieman sitoi pitämään kiinni hahmosta, joka ei varsinaisesti ollut tarpeellinen. Okei ja ei siinä mitään sen kummempaa ongelmaa ollut, menin lavalla omana hahmonani silloin kun siltä tuntui. Siltä vaan tuntui tosi harvoin. Sitten siinä kohtaa, kun aletaan yhdistelemään eri tarinoita ja liikutaan vapaammin, niin en oikeastaan halunnut mennä edes lavalle. Se on yksi tärkeä tunnistus, että vaikka en mennyt lavalle, niin aivot ja keho tunnistaa ne kohdat missä oikeasti pitäis vaan mennä. Ottaa askel ja astua esiin tietämättä yhtään mihin on menossa tai mitä on tekemässä. Ne kohdat missä pitäisi mennä leikkaamaan toinen kohtaus tai osallistua siihen ovat yleensä se kohdat, missä tulee se tunne ”tuohon soppaan en lusikkaani haluais työntää”. Silloin pitäisi vaan mennä, mutta nyt kun meitä oli kuusi lavalla, niin ei tullut tehtyä sitä ratkaisua muuten kuin kerran. Yhden selkeän ratkaisun tein, jota toki vähän kaduin jälkikäteen, menemällä pöllimään taulun sieltä museosta, jossa kaksi hahmoa oli kahvittelemassa. Se oli aktiivinen valinta ja se oli teknisesti lievästi sanoen huono valinta. Päädyin hiippailemaan lavalla olijoiden etupuolelta, jotta nämä näkisivät, mutta en siinä hetkessä hoksannut, että niin mehän oltiin sovittu, että tällä tyylillä leikataan kohtauksia. Valittu kohtausten leikkaustapa teki tämän tyyppisen ratkaisun tekemisen mahdottomaksi aiheuttamatta hämmennystä. Se oli aika leimallista, että aina ei tiennyt päättyykö kohtaus vai jatkuuko se. Se on tekninen juttu, mitä voi treenata, nyt tässä kohtaa kun vasta aloitellaan pidempiä tekniikoita, niin se on aika haastavaa. Se on täysin luonnollista ja kyllä se siitä hioutuu.

Ehkä itselle on leimallista se, että välttelen liian suuren roolin ottamista ja selkeitä määrittelyjä. En tahallisesti, mutta se tapahtuu tosi luontaisesti itselleni. Nyt ehkä tässä tarinassa oli taas semmonen pieni aivonyrjähdys itselle, kun huomasi koko ajan pieniä ristiriitaisuuksia ja jäi miettimään, että pitääkö ne huomioida vai antaa olla. Tietää, että jos itse huomaa sen, niin todennäköisesti ainakin joku katsojistakin huomaa sen. Ehkä ylipäätään huomaa sen, miten paljon keskittymistä ja kuuntelua tämmönen pidempi kokonaisuus vaatii. Se mikä omasta tekemisestä ilokseni huomasin oli se, että asioita jää mieleen ja niitä pystyy sitten palauttamaan tarinan yhteenvetovaiheessa mieleen. Joku yksityiskohta siitä, mitä on aiemmin määritelty jää mieleen ja sitten sen pystyy käyttämään tarinan loppupuolella. Huomasinpa myös oma pinna oli pitkän päivän illassa vähän kireänä, koska kun yleisön puolelta pyydettiin toistamaan ilmeisesti epäselvästi lausumani repliikki, niin tein sen tarpeettoman selkeästi yleisöön päin. Se oli täysin triviaali juttu minkä olin sanonut, mutta sitten sille tuli yllättävää käyttöä, kun se tuli niin selkeästi sitten määritellyksi, että hahmoni oli ollut jostain syystä muikkuhommissa Kuopiossa. Siitä sitten päästiinkin yllättäviin sukulaissuhteisiin ja salattuun hevosenlihabisnekseen. Siinä oli kuitenkin semmonen pieni nyökkäys yhden parin tarinan alkupuolelle, kun siellä oli määritelty että heillä sairas hevonen ja toinen improaja mainitsi että siltä puuttuu jalasta palanen. Se olisi sinänsä ollut jo riittävän outoa, mutta kun sitten seuraavassa kohtauksessa sama improaja toteaa hevosen olevan taas kunnossa lääkärikäynnin jälkeen, niin se ristiriita jäi takaraivoon. Sitten tuli paljastettua, että tällä myöhemmin isoisäkseni määritellyllä hahmolla oli vähän jännempää hevosbisnestä meneillään Norjan suuntaan. Suomesta pölli hevosia ja jostain syystä salakuljetti niiden lihaa Norjaan, ilmeisesti tässä todellisuudessa siellä on suurempikin kysyntä pimeälle hevosenlihalle. Jos kerran hevosilta puuttuu paloja ja yhtäkkiä sitten ei enää, niin kyllä siinä on hevonen jo välillä vaihtunut. Täysin looginen yhdistäminen.

Samoin, kun itse pöllin sen taulun sieltä museosta ja sitten tämä isoisähahmo toi sinne näytille taulun, niin päädyin tekemään siihen tietyn määrittelyn. Olisin voinut suoraan sanoa, että se on se museosta varastettu taulu, mutta en tehnyt sitä. Syy miksi en sitä määrittelyä tehnyt oli se, että sen varkauden aikaan paikalla ollut hahmo oli myös lavalla ja vilkaisin hänen reaktionsa siihen tauluun, joka paikalle tuotiin. Jos hän olisi kauhistunut tai reagoinut voimakkaammin, niin olisin määrittänyt sen varastetuksi tauluksi. Nyt koska tavallaan jäi epäselvästi määriteltyä se olinko omana hahmonani varastamassa sitä taulua vai oliko se joku muu, niin tajusin etten voi siitä lähtökohdasta välttämättä tunnistaa minulle muutoin tarjotuilla tiedoilla sitä taulua, joka on varastettu. Okei se ehkä oli se taulu, jota kurkimme oven raosta aiemmassa kohtauksessa tai sitten ei. Pointtini ehkä on se, että jos se olis ollut se varastettu taulu, niin sen joka oli paikalla ja jota museossa syytettiin osallisuudesta siihen varkauteen olisi varmasti pitänyt reagoida voimakkaammin. Kun sitä ei tapahtunut, niin tein seuraavaksi loogisimman yhteyden mielessäni, että se on sama taulu, mutta siihen taulun päälle on maalattu toinen kerros. Joten määrittelin sen sitten aiemmin mainitun hevosen (Viljon) muotokuvaksi, mikä hämmensi taulun tuonutta improajaa hetken. Minulle oli täysin selkeää, että sen hevosenkuvan alla olis se oikea varastettu maalaus, mutta enhän sitä ääneen sanonut, joten pintatasollahan se oli tosi outo määritelmä. Kyllä se toki hyväksyttiin sitten, mutta ehkä tarjouksena se oli vähän turhan kierteinen tähän kohtaan. Tarina oli muutenkin ehkä turhan täynnä yksityiskohtia ja määrittelyjä, joten oisin voinut tehdä asiat helpoksi ja vaan todeta sen olevan se varastettu taulu. Tavallaan se oli turha oma semmonen draamallinen ratkaisu. Ihan perusteltu sinänsä, mutta olisin voinut valita sen ilmeisimmänkin ratkaisun. Jotenkin vaan näin siinä heti sen hevosen kuvan kehystettynä, joten senkin vuoksi sanoin sen idean ääneen. Kierolla tapaa se myös ilahdutti ajatuksena minua valtavasti, että sinne se on kätketty Monet’n maalaus huonosti maalatun hevosmuotokuvan alle.

Tämä oli aika monella tapaa kaoottinen tarina, mikä on ihan ok ja aika luonnollista, kun on kuusi tekijää, joilla ei ole hirveästi kokemusta pidemmästä improsta. Eikä se kaoottisuus ole mikään huono asia, sellaisia tarinoita on ja kaiken pystyy perustelemaan, kun mennään vaan rohkeasti eteenpäin tietämättä mihin ollaan menossa. Kaikki sotkut ovat siivottavissa ja langat sidottavissa. Tämä oli omanlaisensa tarina, jossa sattuu ja tapahtuu. Kyllä tässäkin tavallaan tunnistaa eri ihmisten roolia ryhmässä improajina. Löytyy aika luontaisesti jokaiseen tarinaan tarkkailijaa, päähenkilöä, siivoajaa tai materiaalia runsaasti tuottavaa tyyppiä. Kaikkia näitä tarvitaan ja on hyvä tunnistaa, millaiseen rooliin ryhmässä itse yleensä luontaisesti hakeutuu tai päätyy ja kokeilla jotain muuta. Itsestä huomaa sen, että jättäydyn helposti sivummalle ja kun sitten jotain aktiivisempia ratkaisuja, niin aika usein pyrin mieluummin uudelleen käyttämään jotain jo määriteltyä kuin tuomaan jotain lisää. Okei toin varkauden sinne tekona, mutta se taulu oli jo määritelty aiemmin. Syy miksi tein sen oli draamallinen. Tuli vaan se tunne, että nyt jäädään keskustelemaan ja puhumaan tekemisestä kohtauksissa sen sijaan että tehtäis ja katsotaan mihin se johtaa. Paljon puhetta ylipäätään kohtauksissa ja siksi jotenkin vaan naksahti, että tehdään jotain. Ei se tässä oikein toiminut, kun samalla vahingossa leikkasin kohtauksen ja jouduin metaamaan eli sanoittamaan, että sama kohtaus jatkuu. Mutta se, että improtessa se improaminen näkyy ei ole mikään virhe. Kyllähän kaikki katsojanakin tietävät, että tämä on improvisoitua, joten jos sieltä tilkkutäkin saumat joskus repeää, niin se on vaan hyvä. Ei sitä mun mielestä tarvitse mitenkään piilotella, että ollaan vähän ulalla välillä.

Lämppäri hämmennys

Lopuksi vielä sellainen pieni pohdinta ennakkotiedon ja tutun harjoitteen hieman poikkeavan variaation tekemiseen. Teimme tuttua pariharjoitetta jolla on monta nimeä, mutta aika yleinen versio kulkee nimellä Ping-Pong. Itse harjoitteen tarkempi kuvaus löytyy tuolta lämppäriharjoitepostauksesta. Meinas oikeasti vertauskuvallisesti hajota aivot siinä. Tämä oli valehtelematta vissiin kymmenes erilainen variaatio ping-pong -harjoitteesta, johon olen tässä parin vuoden sisällä törmännyt. Että osaa olla vaikeaa saada aivot ja kropan päästämään irti jo opitusta. Tässä ’ping’ sanottiin rytmin (läpsäys reisiin) eikä suuntaa osoittavan (käsien heilautus) liikkeen aikana ja ’pong’ oli käsien yhteen läpsäytys parin kanssa. Olin ihan kuolemassa, kun ei vaan pysty sanomaan sitä siinä kohtaa. Se ’ping’ tulee sanottua osoituksen aikana aivan riippumatta ohjeistuksesta. Jotenkin vähän ahdistuinkin siitä, miten tietoinen piti olla, että tekee varmasti oikein. Sit toisaalta mietti, että miksi tällä on väliä? Miksi sillä ylipäätään olisi jotain merkitystä kummassa kohtaa se ping sanotaan, jos parin kanssa pelataan samoilla säännöillä. Tuli kyllä kevyt flashback kirjain kerrallaan -tekniikkaan, kun ei onnistu ja alkaa ahdistua siitä kun on pakko jatkaa oikean tavan tehdä etsimistä.

Se on ihan selvä tunnistus siitä, että tarpeettomat säännöt oikeasti ahdistavat mua. Huomasin, että se turhautuminen purkautui hyvinkin keholllisesti, kun pitää pyrkiä tiettyyn oikeaan tapaan sen sijaan, että vois vaan keskittyä siihen yhteiseen tekemiseen. Siitä tuli tosi takkuista, mikä on hämmentävää, koska tämä on yleensä yksi niistä harjoitteista, missä voi vaan heittää aivot narikkaan. Voi vaan keskittyä tekemään ja havainnoimaan parin liikkeitä. Jos tulee moka, niin voi nauraa yhdessä ja yrittää uudestaan. Sitäkin oli paljon nyt, mutta samalla oli semmonen lisätty sääntökerros, joka veti omaa ruuvia tosi kireälle. Tunsin sen oman tuskastumisen, kun säännöt tulevat ulkopuolelta ja niitä valvotaan, vaikka loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä. Jos aidosti asiaa pohtii, niin tämä on leikkiä ja sillä sanooko ping jomman kumman liikkeen aikana, niin välissä tai jättääkö sen sanomatta ei ole mitään oikeaa merkitystä. Se on vaan asetettu sääntö, jota ei saanut olla noudattamatta. Nyt jotenkin vaan se oikean ja virheen ero tuli tosi selväksi.

Tämä oli oikeasti ensimmäinen kerta, kun tämän harjoitteen purkukeskustelussa nousee esiin ajatus siitä, että myös näissä ping ja pong liikkeissä olisi toinen vaihtoehto jotenkin väärin. Eli pyritään mieluummin osoittamaan eri suuntiin, jotta ei tartte sanoa sitä pongia tai sitten pyritään nimenomaan löytämään se yhteinen suunta, jotta päädytään aina sanomaan seuraavaksi pong. Se oli yllättävä ajatus, joko sitä ei ole aiemmin kukaan vaan ole purkukeskusteluissa ääneen sanonut tai sitten se jostain syystä tässä versiossa nousi esiin. Itse en ollut asiaa miettinyt ja nytkin huomasin miettiväni lähinnä, että miksi tässä joku vaihtoehto tai tapa toimia olis ylipäätään virhe tai väärin. Kaikkihan tässä mun mielestä on sallitua pelaamista annettujen rajojen sisällä. Saa vältellä pongia ja silti sen ei tarvitse tarkoittaa, että pong olis virhe. Se oli jotenkin vieras ajattelukehikko itselleni, mutta ymmärrän sen kyllä.

Tässä ollaan yhden sellaisen ajatuksellisen asian äärellä, mikä välillä tuskastuttaa minua. Se on semmonen kahtiajaon ja ääripääajattelun vahvistaminen puheella. Se ei ole se tarkoitus, mutta jotenkin niin kuitenkin tapahtuu. Se on minusta hirveän kiinnostavaa ohjauksellisesta näkökulmasta, koska kun on tässä nyt ollut hyvin erilaisten ohjaajien opetuksessa improtessaan, niin sitä alkaa tunnistaa erilaisia painotuksia ohjauspuheessa. Huomaan sellaisia tosi pieniä juttuja, mitkä aiemmin on olleet itselle näkymättömiä, mutta jotka vaikuttaa siihen omaan reaktioon tai miten vastaanottavainen on sille viestille. Sen ristiriidan oman tavan ajatella ja sen miten joku asia ilmaistaan välillä ei tartte olla kovin suuri, kun luontainen vastustus herää. Aikaisemmin en täysin tajunnut sitä, mutta nyt se alkaa selkeytyä mikä on se puheen tason syy miksi reagoin positiivisemmin tietynlaiseen ohjauspuheeseen. Nyt kun tunnistaa sen oman triggerinsä, niin pystyy ottamaan erilaiset tavat ilmaista asia neutraalimmin vastaan. Ei tule sitä tunnetason reaktiota niin voimallisesti enää, vaan voi tarkastella asiaa rationaalisesti. Mutta siitä ehkä lisää jossain toisessa tekstissä. Tulipa vaan taas tehtyä tunnistuksia tämänkin asian parissa ja voi jatkossa taas skarpimmin havaita näitä rakenteita omassa ilmaisussaan. Se mitä haluaa viestiä ja se mitä viestiä lopulta kuulijan mielessä vahvistaa, ei välttämättä aina ole sama asia.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑