Juoksuhaudantie (Red Nose Company)

Tavalliset klovnit ovat pelottavia. Improvisoivat klovnit, joiden ilmeikkäillä kasvoilla syttyy yleisön osallistamiskatse ovat vielä pelottavampia.  Onneksi tässä esityksessä ei kuitenkaan oikeasti osallistettu, sillä itse nimittäin olisin siinä hetkessä mitään häpeämättä mennyt lavalle. Kutsu improvisoimaan on välillä vaikea vastustaa, kun on siihen oppinut ja tottunut, että lavalle mennään ilman mitään käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan. Tämä... Continue Reading →

Pitkiä improtekniikoita

Tänne tulee nyt kokoelma sekalaisia pitkän improvisaation (esitys)tekniikoita. Yleisesti ottaen pitkässä improssa on enemmän aikaa ja tilaa kertoa tarinaa, rakentaa hahmoja sekä yhteyksiä hahmojen välille kuin lyhyessä. Monet (eivät kaikki) pitkät improtekniikat eroavat lyhyistä myös siinä, että niihin yleensä ajatuksellisesti sisältyy rauhallisen perustan (laituri/alusta/platform) rakentamisen vaihe, jossa hahmoilla on kaikki hyvin. Siinä, missä lyhyessä improssa... Continue Reading →

Työpajateatterin 1. lähijakso (Draamakasvatus)

Dramaa on nyt elämän ja arjen puolella muutenkin ihan riittävästi, niin oli jotenkin raskas orientoitua yli kuukauden tauon jälkeen draamaopintoihin. Kyllä se fiilis aina haihtuu, kun paikalle pääsee ja näkee tutut ihmiset, mutta on se henkinen lähtemisen ja aloittamisen kynnys syksyn tässä vaiheessa yllättävän korkea. Oli ollut vähän huono päivä taustalla ja sitten ajatus siitä,... Continue Reading →

Improvisaatio IV -kurssi – Liikeimproa ja kertausta (ImproKampus)

Yhdistän nyt kurssin viimeiset kaksi kertaa samaan tekstiin. Viimeinen kurssikerta oli lähinnä kertausta kurssin aikana tehdystä ja valmistautumista kurssin valmistujaisesitykseen, joten sisällöllisesti se on aika samaa mistä olen jo kirjoittanut. Toiseksi viimeinen kerta keskittyi liikeimprovisaatioon. Lähinnä nyt ilman kontaktia eli vapaata liikkumista ilman että välttämättä tarvitsee olla kosketuksissa ja sitä kautta kontaktissa toisen improajan kanssa... Continue Reading →

Anna Karenina (Tampereen Teatteri)

Satiinin kahinaa ja lemmen leiskuntaa ei jää puuttumaan Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Esitys on upeasti sykkivä kokonaisuus, jossa aika ja tila taipuvat, mutta eivät murru. Anna Kareninan (Pia Piltz) ja Levinin (Lari Halme) vuoropuhelulle rakentuva kerronta on todella viehättävän koukuttava ratkaisu. Heti tarinan alussa käynnistyy dialogi, jossa kaksi ihmistä, jotka eivät ole vielä kohdanneet toisiaan, keskustelevat elämästään kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Nämä kaksi tarinaa kietoutuu aluksi melko abstraktilla, mutta lopulta hyvin konkreettisella tavalla toisiinsa, vaikka mitään syytä ei vaikuttaisi olevan, miksi nämä kaksi ihmistä edes haluaisivat tavata toisensa. Toki yhdistäviä lenkkejä on, sillä kumpikin tuntee samoja ihmisiä, mutta elämän tyyliensä ja arvojensa puolesta kyseessä on kaksi hyvin eri tyyppistä ihmistä.

Sylityksin 20.10.2018 (Tampereen Teatteri)

Voiko lapsettomuudelle nauraa? Ei ehkä itse asialle, mutta keinoille tavoitella omaa unelmaansa ja tavoille käsitellä asiaa voi lempeästi myös nauraa. Äärimmäisyyksiin menevät teot jonkun mystisen onnen tavoittelussa tuovat tarinaan paljon huumoria, mutta ei tämä varsinaisesti ole komediaa.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑