Pitkiä improtekniikoita

Tänne tulee nyt kokoelma sekalaisia pitkän improvisaation (esitys)tekniikoita. Yleisesti ottaen pitkässä improssa on enemmän aikaa ja tilaa kertoa tarinaa, rakentaa hahmoja sekä yhteyksiä hahmojen välille kuin lyhyessä. Monet (eivät kaikki) pitkät improtekniikat eroavat lyhyistä myös siinä, että niihin yleensä ajatuksellisesti sisältyy rauhallisen perustan (laituri/alusta/platform) rakentamisen vaihe, jossa hahmoilla on kaikki hyvin. Siinä, missä lyhyessä improssa voi kärjistää konfliktit heti, on pidemmässä tarinassa mukava ensin tietää vähän enemmän henkilöiden ja tilanteen taustoista ennen kuin aletaan sytyttelemään tulipaloja. Yksittäisten kohtausten sisällä toki voidaan luoda rutiineja ja rikkoa niitä, mutta alussa ei luoda suurempia konflikteja tai draamaa. Ero näiden kahden muodon välillä ei kuitenkaan välttämättä ole sisällöllinen tai tyylilajillinen, sillä sekä lyhyessä että pitkässä improssa on mahdollista tehdä kevyttä komediaa tai koskettavaa draamaa. Luonnollisesti kuitenkin pitkässä tarinassa asioita voidaan käsitellä pidempään, laajemmin ja/tai syvällisemmin.

Jaan seuraavassa pitkän impron (esitys)tekniikoita karkeasti kahteen kategoriaan sen mukaan onko niissä perusajatuksena juonellisen tarinan kerronta vai ei. Jako on siis narratiivisiin ja ei-narratiivisiin tekniikoihin. Mikään ei kuitenkaan estä pidempien juonikuvioiden syntymistä myös ei-narratiivisissa tekniikoissa, mutta lähtökohtaisesti niissä kohtauksien ei tarvitse muodostaa yhtenäistä tarinaa, ei tarvitse olla selkeää juonta eikä minkään hahmon tarinaa tarvitse kertoa loppuun saakka. Ei-narratiiviset tekniikat ovat siinä mielessä lähempänä lyhyttä improa, että niissä ei tarvitse siivota sotkuja tai sitoa lankoja yhteen, vaan (esitys)kokonaisuus koostuu toisistaan irrallisista kohtauksista.

Narratiiviset tekniikat

Rakkaustarina (Lovestory)

Miten se toimii: Nimensä mukaisesti tällä kaavalla kerrotaan yhden pariskunnan rakkaustarina. Tässä formaatissa on viisi kohtausta, joista tarina rakentuu:

  1. kohtaus esittelee ja taustoittaa pääosaparin ensimmäisen hahmon. Esim. kohtaus hahmon töissä tai kotona. Tässä voi käyttää aikaa ja niin paljon sivuhenkilöitä kuin tarpeen on.
  2. kohtaus esittelee toisen päähenkilöistä ja taustoitetaan tätä hahmoa. Tässä kohtaa pääosahahmot eivät vielä tunne toisiaan, eikä heidän tarinoitaan ei linkitetä.
  3. kohtauksessa päähenkilöt tapaavat toisensa ja rakastuvat.
  4. kohtauksessa pääosaparin välille tulee joku konflikti tai muu este, jonka vuoksi pariskunta eroaa.
  5. kohtauksessa pääosapari tapaa uudelleen eronsa jälkeen ja tarina saa onnellisen lopun. Tässä voi olla joku suuri romanttinen ele tai mitä tahansa.

Tämä on siis ihan perinteinen romanttisen komedian kaava, jossa alkuun taustoitetaan päähenkilöt. Sen jälkeen pariskunta tapaa ja kaikki on ensin hyvin, mutta sitten tulee suurta dramaa, joka erottaa rakastavaiset. Sitten lopuksi aiemmin nousseet esteet puretaan ja kaikki on taas ihanaa. Kohtauksissa voi olla pääosaparin lisäksi tarvittava määrä heidän tarinansa kertomiselle tarpeellisia sivuhahmoja.

Huomioita

Tällä kaavalla voi syntyä tooosi siirappisen ihanaa ihquttelua 😉 Tietenkin tällä samalla kaavalla voi kertoa myös kypsän aikuisen ihmissuhteen tarinan.

Spoon River (Moon river / Goon river / Spork river)

Tämä tekniikka löytyy Keith Johnstonen Impro for Storytellers -kirjasta vähän erilaisessa ja hyvin yksinkertaistetussa muodossa, joten tekniikka on ehtinyt elää tässä vuosikymmenten aikana. Ohessa on kuitenkin se versio, jonka olen itse oppinut.

Miten se toimii: Spoon Riverissä on yleensä mukana 3-4 improajaa. Lähtötilanne on se, että kaikki lavalla nyt nähtävät hahmot ovat kuolleet kaikki jostain syystä samassa paikassa. Paikka kysytään yleisöltä. Hahmot eivät liity toisiinsa tai tunne toisiaan, vaan tarinassa heitä yhdistää ainoastaan se, että he kohtasivat loppunsa samassa paikassa. Tarinaa rakennetaan kierroksittain siten, että jokainen kertoo omaa tarinaansa vuorollaan, jonka aikana muut istuvat paikoillaan nuokkuen tai silmät kiinni ja heräävät sitten omalla vuorollaan kertomaan omaa tarinaansa. Rakenne on yksinkertaistaen tämä:

  1. kierros. Jokainen kertoo vuorollaan oman hahmonsa aamusta. Ei tarvitse tapahtua mitään kiinnostavaa, vaan tällä kierrokselle pyritään vähän pohjustamaan millainen hahmo on kyseessä ja näyttämään sitä tavallista arkea. Hahmojen tarinat eivät liity mitenkään toisiinsa, eikä kukaan ilmaise tuntevansa ketään toisista hahmoista, vaan jokainen puhuu omaa monologiaan.
  2. kierros. Jatketaan samaan tyyliin eli jokainen kertoo vuorollaan miten päivä jatkui. Voi kertoa menneensä töihin tai jotain muuta lisätietoa hahmostaan. Edelleenkään ei linkitetä eri hahmojen tarinoita mitenkään.
  3. – 5. kierros. Nyt vapautetaan kertojat vuorottelun pakosta ja vuoron saa ottaa vapaasti, kun siltä tuntuu. Kuitenkin aina yksi puhuja on äänessä kerrallaan. Hahmojen tarinat saavat näillä kierroksilla alkaa linkittyä ja yhdistyä. Hahmot voivat kohdata toisiaan ja kulkea yhdessäkin samaan suuntaan. Tarinan kertomista yksittäisinä monologeina jatketaan kunnes kaikki hahmot saapuvat alussa määriteltyyn paikkaan, jossa he ovat kaikki kuolleet.
  • Kun kaikki hahmot on omaa polkuaan saatu paikalle hahmot heräävät henkiin näyttelemään tämän viimeisen kohtauksen. Kukaan ei siis kerro tarinana sitä, miten kuolema heidät kaikki korjasi siinä samassa paikassa, vaan tämä kohtaus näytellään yleisölle. Nyt saa olla dialogia hahmojen välillä sekä fyysistä toimintaa. Kohtaus päättyy, kun viimeinenkin hahmo kuolee.

Variaatioita

Aina viimeistä kuolinkohtausta ei näytellä, mutta se on toisaalta kiinnostava lisä tähän muuten hyvin staattiseen tarinan kerrontaan. Tässä tekniikassa ehkä suurimmat variaatiot liittyvät siihen, mitä tietoja määritellään valmiiksi. Olen itse tehnyt useita eri versioita, joista yllä esitelty on se perusmuotoisin. Tapahtumapaikan lisäksi joskus on kysytty yleisöltä myös kuolintapa. Esimerkiksi itse olen ollut mukana Spoon Riverissä, joka päätyi siihen, että kuolimme kaikki Helsingissä torilla hyökyaaltoon. Yleisemmin kuitenkin tuo kuolintapa jätetään kysymättä ja yleisö määrittelee vain paikan. Paikan ohella kuitenkin voidaan kysyä jotain hahmon rakennuksen materiaalia improajille. Yleisimmin hahmoille kysytään yleisöltä:

  • ammatti ja / tai
  • joku fyysinen (esim. hahmo ontuu tai pakonomaisesti koskettelee kaikki esineitä) tai henkinen (esim.  puhuu nopeasti tai pelkää ihmisiä) ominaisuus 

Nämä ovat tukimateriaalia improajille, mutta ihan yhtä hyvin toimii lähtö puhtaalta pöydältä ilman ennakkomäärittelyjä.

Huomioita

Tämä on ihanan reikäpäinen tekniikka, joka voi välillä tuottaa vähän arveluttavaa materiaalia. Ei se varsinaisesti ole ongelma, mutta on hyvä tiedostaa, että asioista kannattaa keskustella esityksen jälkeen ja huolehtia fiktion turvaverkosta. Sen verran ehkä variaatioissa mainituista fyysisten ja henkisten ominaisuuksien määrittelystä, että kannattaa olla siinä kohtaa hereillä. Ne tuottavat aika helposti stereotyyppistä ja joskus jotain ihmisryhmää loukkaavaakin materiaalia ja hahmoja. Mikään ei kiellä sellaista materiaalia ja hahmoja luomasta, eikä niissä sinänsä ole mitään pahaa tai vaarallista. Aina on kuitenkin mahdollista pyytää useampi ehdotus, joista sitten valita. Vastuusta ei kuitenkaan vapaudu sillä, että ehdotus tuli yleisöltä. On kuitenkin esiintyjänä ja ohjaajana syytä kantaa vastuunsa ja käsitellä mahdollisesti loukkaavia asioita reflektoiden ryhmän tai esiintyjien ja yleisön kanssa, jotta ei jäädä siihen käsitykseen, että tarkoitus olisi pilkata ketään.

Tilkkutäkki

Miten se toimii: Tilkkutäkissä on yleensä 4 – 8 esiintyjää, mutta yleisimmin siis parillinen määrä, koska tekniikka lähtee liikkeelle parikohtauksista. Toki on myös mahdollista tehdä tilkkutäkki viidellä esiintyjällä. Tällöin yksi tekee ensimmäisillä kierroksilla oman hahmonsa ensimmäiset kohtaukset monologeina. Seuraavassa on esitelty tilkkutäkin rakenne lyhyesti kuudella improajalla eli kolmella parilla A, B ja C:

  1. kierros. A pari tekee ensimmäisenä oman kohtauksen, jossa määritellään heidän hahmonsa ja vähän taustoja. Kohtaus joko päättyy sisältä päin tai B parista jompi kumpi tai molemmat voivat leikata kohtauksen. Sitten B pari tekee oman pohjustuskohtauksensa. Samoin tekee C pari heidän jälkeen. Parien tarinat eivät liity tai linkity toisiinsa.
  2. kierros. Edelleen tehdään samoilla pareilla samassa järjestyksessä kohtaukset, jossa syvennetään molempien tai toisen ensimmäisessä kohtauksessa esiintyneiden hahmojen tarinaa. Toki takaumat ja muut ovat myös sallittuja. Järjestys A parin kohtaus, B parin kohtaus ja C parin kohtaus. Edelleenkään ei linkitetä parien tarinoita toisiinsa tai yhdistetä eri pareissa olevia hahmoja.
  3. kierros. Hahmot on nyt määritelty ja nyt avataan lava vapaasti käytettäväksi kaikille hahmoille. Nyt parien tarinat ja hahmot saavat alkaa linkittyä ja kehittyä vuorovaikutuksessa kaikkien hahmojen kanssa. Kohtauksia tehdään niin paljon kuin on tarpeen hahmojen tarinoide kertomiseksi. Pääosin pidetään kiinni jo määritellyistä hahmoista, mutta tässä kohtaa saa tuoda mukaan myös tarvittavia lisähahmoja.
  • Viimeinen kierros tai oikeammin tilkkutäkin koonti. Kun koossa on riittävästi tarinoita rakentavia elementtejä, voidaan alkaa viedä niitä kohti loppuratkaisuaan. Se voi tapahtua eri vaiheissa eri hahmojen tarinoille, mutta kerrottu kokonaisuus on syytä niitata jotenkin kokoon. Tässä kohtaa tehdään vielä sen verran kohtausta kuin on tarpeen, jotta ainakin tarinan keskeiset hahmot (ketkä ikinä sellaisiksi nousevatkaan) ja heidän tarinansa saadaan kuljetettua jonkinlaiseen tyydyttävään loppuratkaisuun. Tämän voi ajatella tilkkutäkin viimeistelyvaiheena, johon siirrytään, kun riittävä määrä tilkkuja on kasassa, jotta ne voidaan ommella yhteen peitoksi. Tässä kohtaa ei enää tuoda lisää hahmoja, jos se ei ole ehdottomasti tarpeen.

Huomioita

Tilkkutäkissä voi ehkä joskus olla haasteena se, että on liikaa tarinoita sidottavaksi yhteen ja on liikaa päähenkilöitä. Sinänsä kannattaa tässä ja kaikissa tekniikoissa itse tekijänä myös kuulostella ja tunnustella sitä, onko oma hahmo keskeinen vai tarinaa tukeva hahmo. Se toki liittyy yleisemminkin pitkien tarinoiden kertomiseen.

Ei-narratiiviset tekniikat

Seuraa lähtijää (Follow the Leaver / Slacker)

Miten se toimii:  Tekniikka toimii nimensä mukaisesti eli kohtaus päättyy siihen, kun joku poistuu lavalta ja seuraava kohtaus alkaa siitä hahmosta, joka poistui. Tässä tekniikassa yleisöä voi osallistaa siten, että aina kun joku on poistumassa lavalta niin yleisö huutaa fraasin ”seuraa lähtijää”. Näin on ilmaistu se, että seuraava kohtaus uudessa (tai miksei samassakin) paikassa alkaa juuri tuosta hahmosta. Tässä tekniikassa tarina siis rakentuu linkittymällä aina poistuvan hahmon kautta, mutta muuta yhdistävää tekijää kohtausten välillä ei tarvitse olla. Toki on myös mahdollista, että näyttelijä poistuu yhtenä hahmona ja palaa toisena. Pääosin pyrkimys toki on siihen, että kun lavalta poistutaan ja palataan aloittamaan seuraava kohtaus, niin poistuva ja palaava hahmo ovat samat.

Variaatioita

Tässä tekniikassa ei perusmuodossaan varsinaisesti tehdä leikkauksia kohtauksiin, vaan jos haluaa ulkopuolelta tulla leikkaamaan kohtauksen, niin pitää tehdä vähintään selkeä läpikävelyrooli. Tällöin on itse ensimmäinen kohtauksesta poistuja ja seuraava kohtaus alkaa siitä läpikävelyroolin edellisessä tehneestä hahmosta. Variaationa voidaan kuitenkin sallia myös ajoittainen normaalien leikkausten tekeminen. Tällöin voidaan aloittaa uusi kohtaus myös ilman, että sen aloittaa edellisestä kohtauksesta poistunut hahmo.

Huomioita

Tekniikka on nyt ei-narratiivisten tekniikoiden alla, koska tässä ei välttämättä ole tarpeen syntyä juonellisesti eheää tarinaa. Voi syntyä, mutta se ei ole välttämättämätöntä. Riittää, että kohtaukset linkittyvät poistuvan hahmon palaamisen myötä toisiinsa, mutta sen ulkopuolella ei välttämättä tarvitse luoda perinteisessä mielessä tarinaa. Alussa esiintyvien hahmojen tarinaa ei ole tarpeen kertoa loppuun tai heihin ei tarvitse palata. Niin voi tietysti tehdä ja tätä voi käyttää myös narratiivisten tarinoiden kertomiseen.

Hämähäkinseitti

Miten se toimii: Tässä tekniikassa 5 improvisoijaa on ehkä se alaraja, millä tämä toimii. Toki neljälläkin onnistuu, mutta 5 tai enemmän on hyvä. Tekniikka toimii siis siten, että jotkut aloittavat kahden hengen kohtauksen. Kohtauksia saa leikata ainoastaan tägäämällä eli koskettamalla toista hahmoa olkapäälle ja ehdottamalla jotain hahmoa hänen tilalleen seuraavaan kohtaukseen. Kun yksi sivussa olevista improajista menee tägäämään toisen hahmon pois, tulee kaikkien muiden sivussa olijoiden myös heti tulla lavalle antamaan vaihtoehtoinen ehdotus siitä, mikä hahmo lavalle tulisi tuoda. Alkuperäisen kohtauksen hahmoista se, jota ei olla tägäämässä pois kohtauksesta saa valita, mikä ehdotetuista hahmoista jää. Hyväksytyn ehdotuksen tehnyt improaja jää lavalle muiden poistuessa ja uusi kahden hengen kohtaus alkaa. Yksinkertaisuudessaan siis näin:

”Äiti”: Et ole tiskannut.

”Poika”: No piti, mutta kun sitten tuli Make ja me….

*A saapuu lavalle tägäämään äidin hahmon pois asettamalla kätensä tämän olalle, jolloin käynnissä ollut kohtaus pysähtyy*

A: Make

*B ja C juoksevat myös lavalle ja asettavat kätensä äidin esittäjän olkapäälle*

B: Koira

C: Lyhtypylväs

”Poika”: Koira jää.

*Uusi kohtaus pojan ja koiran välillä alkaa*

Huomioita

Tämä on tosi ihanan sekava tekniikka, jossa elottomat esineet heräävät henkiin ja tarinasta ei ole tietoakaan. Tässä myös improvisoijat pääsevät yllättämään itsensä, kun nekin sivussa olleet esiintyjät, jotka eivät leikkauspäätöstä tee joutuvat saapumaan lavalle tekemään ehdotuksen. Tässä, jos missä ennakkosuunnittelusta joutuu päästämään irti ja vaan heittäytymään lavalle.

Vapaa impro (Free improv / Free-Form improv)

Miten se toimii: Kyseessä on siis eräänlainen tekniikaton esitystekniikka, joka koostuu kokoelmasta erilaisia kohtauksia. Tässä ei ole tarpeen kertoa mitään yhtenäistä tarinaa. Hahmot voivat esiintyä vain yhdessä kohtauksessa ja kadota. Eli yhden vapaan impron esityksen sisällä voidaan nähdä hyvinkin erilaisia kohtauksia, joiden ei tarvitse linkittyä toisiinsa. Esityksen alussa voi olla hyvä pyytää joku inspiraatiosana tai -fraasi yleisöltä, josta lähdetään liikkeelle. Muutoin leikkauksia saa tehdä vapaasti ja kohtauksia voi tehdä millä tahansa tekniikalla.

Variaatioita

Halutessaan vapaassa improssa voi tehdä jälkikäteen yleisön kanssa määrittelyn siitä, mikä oli tarinan opetus tai minkä niminen tarina juuri nähtiin, jos sitä ei tehdä alussa.

Huomioita

Tässä, kuten missä tahansa tekniikassa on hyvä muistaa varioida kohtausten pituuksia ja tyyliä. Tarinan sisällä voi vapaasti yhdistää musiikkia, liikettä ja puhekohtauksia sekä täysin sanattomia kohtauksia. Mitä nyt mieleen tulee. Tämä on parhaimmillaan vapaata leikkiä improvisoiden. Kuitenkin vapaus voi myös lamata improvisoijan. On hyvä olla rohkea leikkauksien suhteen, koska ylikohteliaisuus johtaa yleensä siihen, että jäädään junnaamaan. Periaatteessa tämä tekniikkana sopii kenelle vain iloiselle improvisoijalle, mutta voi olla tosi haastava ensimmäisenä tekniikkana. Usein tarkemmat raamit ja säännöt tuovat myös turvaa ja tässä sääntöjä ei ole, mikä voi saada ihmisen vähän lukkoon keksimismodiin. Se on kiinnostavaa, että kun on kaikki maailman mahdollisuudet, niin yhtäkkiä mieleen ei tulekaan mitään. Vastaavasti joillekin tämä vapauttavin mahdollinen ”formaatti”, kun oikeasti saa kokeilla kaikkea mahdollista ja leikkiä vapaasti improlla.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑