Tämän vuoden ensimmäinen draamakasvatuksen lähijakso on suoritettu. Kurssin aiheena oli tällä kertaa teatteriteoreetikkoihin ja heidän teatteria koskeviin näkemyksiinsä tutustuminen. Meille oli ennen kurssia jaettu ryhmät, jotka keskittyisivät kaksi päivää yhteen teatteriteoreetikkoon. Vaihtoehdot olivat: Artaud, Brecht, Grotowski ja Meyerhold. Olin jaksosta vähän ennakkojuttuja jo tutuilta kuullut ja se vähä mitä näiden teoreetikoiden ajatuksiin olin tutustunut ennakolta antoi minulle osviittaa, että Artaud olisi ihan viimeinen, jonka vapaaehtoisesti valitsisin. Niinpä luonnollisesti arpaonni suosi niin, että päädyin tietysti Artaud-ryhmään. Sanoin sen ääneeen aloituspiirissä, että en ole erityisen onnellinen tästä asiasta ja silti olin päättänyt antaa asioille mahdollisuuden tapahtua niin kuin ne tapahtuvat. Eniten ehkä tökki se, että näen näissä ajatuksia ihan hirvittävän potentiaalin tehdä pahaa ihmisille (sekä näyttelijöille että yleisölle) ja se lähtökohtana kuvottaa minua.

Jos totta puhutaan, niin henkilökohtaisesti ymmärrän joitain aspekteja tästä lähestymistavasta teatteriin. Sinänsä tekstistä luopuminen ja fyysistä puolta korostava ei älyn ohjaama lähestymistapa näyttelemiseen on jotain mistä itsekin olen kiinnostunut. Kuitenkin monet Artaudin ydinajatukset ovat minulle täysin vastenmielisiä. Se vaan johtuu siitä kuka ja millainen ihminen minä ytimessäni olen tai ainakin koen olevani. Tämä oli haastava viikonloppu, mutta lopulta ehkä olen kuitenkin kiitollinen siitä, että päädyin tekemään Artaud’n tyylistä teatteria, enkä kokemaan sitä. Se olisi ehkä ollut kahdesta vaihtoehdosta se pahempi.

Tekstivalinta kurssilla (Jussi Kylätaskun Runar ja Kyllikki) oli myös sellainen, että sehän tuki karmivan hyvin nimenomaan Artaud’n Julmuuden teatterin toteuttamista. Toisaalta näin siinä melkoisia mahdollisuuksia myös Brechtiläiseen tulkintaa, joten monella tavalla se oli täysin sopiva teksti tälle kurssille. Inhottava teksti, mutta samalla vahva ja ajatuksia herättävä. Sinänsä en kavahda tuota tekstiä ja silti on myönnettävä, että se kolmen kohtauksen otos mitä tällä kurssilla tarkastelimme hieman yökötti minua. Toisaalta oli ihan järkyttävän hauskaa, kun luimme tekstiä ääneen ja kerta kerran jälkeen tulkinta vain parani. Perjantai-illan väsymys ja kaikki levoton energia vaan purkautui nauruna, kun kolme eri ihmistä lukee Kyllikin repliikin ”Runar, aahh… kuinka olet kaunis!”. Siinä kohtaa tuli ekan kerran hyvä fiilis siitä, että tästä selvitään ilman suurempia traumoja.

En ole missään nimessä näiden tyylisuuntien tutkimista vastaan. Ihan hyvä näitäkin asioita on tällaisessa turvallisessa kontekstissa tutkia, vaikka niitä ei noin muuten tahtoisikaan itse toteuttaa. Sinänsä olen iloinen siitä ryhmästä mihin päädyin, koska sieltä löytyi lopulta todella hyvä tapa käsitellä rankkaa aihetta tällä tekniikalla. Tämä ei ollut ihan kevyintä kamaa. Kuitenkin se miten esityksemme lopulta toteutimme oli tapa, jonka jäljiltä esityksestä ei ihan täysin rikki revittynä tarvitse tekijöiden tai katsojien poistua. Teimme aika kiltin version potentiaaliin nähden.

Muiden ryhmien esitykset olivat myös tosi kiinnostavia. Varsinkin Brecht-ryhmän esitys oli vaikuttava tyylilajinsa edustaja. Siitä oli ehkä itselle helpoin tunnistaa ne piirteet, mitkä ovat tälle tyylille ominaisia, koska Brecht näistä teoreetikoista on minulle tutuin. Meyerhold sen sijaan on vielä aika vieras, joten siinä keskityin vain nauttimaan esityksestä ilman tyylillisiä tunnistuksia. Kaikista esityksistä käytiin tosi hyvät reflektiokeskustelut esitysten jälkeen, mitkä avasivat sen mikä kullekin tyylille on ominaista.

Eniten hyvässä ja pahassa katsojana ihoni alle meni Grotowski-ryhmän esitys. Aloitus niin että katsojat tuodaan yksi kerrallaan hämärään huoneeseen ja asetellaan paikoilleen seisomaan oli kiinnostava. Kun tuohon odottelevan jännittyneeseen ilmapiiriin yhdistyy se, että näyttelijät kulkevat selkäsi takana kuiskimassa näytelmätekstistä sanoja kuten ”murhaaja”, niin alkoi todella ahdistaa. Huomasin, että käteeni iski semmonen hermostunut pakkoliike aina, kun aistin jonkun näyttelijöistä olevan selkäni takana. Jos tuota vaihetta olisi jatkettu vielä minuuttikin pidempään, niin olisin todennäköisesti poistunut tilasta. Sellainen tosi ahdistava energia virtasi kehon läpi ja aloin olla sietokyvyn rajoilla tuon jännitteen suhteen. Jos ei tuntisi tuon esityksen näyttelijöitä, niin todennäköisesti olisin poistunut jo aiemmin. Tässä yhteydessä kuitenkin pystyy luottamaan, että sinulle ei esityksessä tapahdu mitään hirvittävän pahaa.

Turvaton tilannehan se katsojana kuitenkin on, kun sinulla ei ole istuimen tai edes muun yleisön suojaa. Seisot siinä erillään kaikista ihmisistä ja näyttelijä voivat lähestyä sinua mistä tahansa suunnasta. Se ylipäätään, että sallii jonkun lähestyä selän takaa, on jo jollain tapaa luottamuksen osoitus. Itsestäni ainakin huomaan sen, että pyrin suojaamaan selustani ja olen tosi tietoinen, jos joku ihminen johon en vielä luota on selkäni takana. Silloin vaan kaikki lihakset hartioissa ja selässä jännittyy. Saa olla kyllä aika kova luotto toiseen ihmiseen, ennen kuin vapaaehtoisesti annan hänen tulla selän takaa kuiskimaan tai koskettamaan. Sen tunnistan kyllä itsessäni.

Tämä oli varsin avartava viikonloppu monessa mielessä ja lopulta kevyempi kuin odotin. Pidän sitä hyvänä, että näitä asioita tutkitaan ja käsitellään draamakasvatuksessa. Ne ovat osa teatterihistoriaa ja ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ei historia vaikenemalla muutu. Olen sinänsä aina ymmärryksen kasvattamisen kannalla ja koen, että tämä jakso avasi silmiäni. Ymmärrys teatterin tekemisen tapojen eroista ja yhtäläisyyksistä kasvoi. Samalla tuli opittua paljon myös itsestäni sekä ihmisenä että teatterin tekijäni. Omat arvot näyttäytyvät taas hieman selkeämpinä.