Jari Siljamäen, vuonna 2010 julkaistu, Klovnerian käsikirja on tiivis katsaus länsimaisen klovnerian historiaan sekä klovnerian perusteita käsittelevä käytännönläheisesti käsittelevä opas. Kirjassa on tarjolla tekstin seassa myös lyhyitä tarkentavia huomioita sekä useita erilaisia klovnerian taitoja sekä klovnimielentilaa kehittäviä harjoitteita. Klovnerian historiaa käsitellään sekä klovnityyppien että tunnetuimpien klovnihahmojen ja heidän esittäjiensä kautta. Klovnerian käsittelyssä keskitytään sekä klovnin mielentilaan ja perusominaisuuksiin sekä kokonaisen esityksen tai yksittäisten gägien rakentamiseen ja kehittelyyn. Kirja tarjoaa myös kurkistuksen klovnina esiintymisen kulisseihin, sillä monia klovnerian keskeisiä asioita käsitellään myös kirjoittajan oman klovnihahmon eli Klovni Dodon kautta.

Klovnityypit ja klovnerian historiaa

Kirjassa keskitytään pääasiassa kolmeen perinteiseen klovnityyppiin: augusti-klovniin, valkoiseen klovniin ja kulkuriklovniin. Näistä ensin mainittu Euroopassa 1900-luvulla suosioon noussut augusti-klovni on se, millaiseksi pelle tai klovni suomalaisessa kontekstissa yleensä mielletään. Augusti on näyttävällä meikillä ja vaatetuksella sekä (yleensä) punanenällä varustettu, kaikessa yksinkertaisessa hölmöydessään ja kömpelöydessään rakastettava tyyppi. Sairaalaklovnit ja sirkusklovnit edustavat yleensä tätä lapsenomaisesti kaikesta vaikuttuvaa ja uteliasta klovnityyppiä. Tosin nykyaikana näyttäviä vaatteita tai meikkejä ei välttämättä enää augusti-hahmoillakaan käytetä. Ulkoasua olennaisempia ovat, kuten kirjassa kerrotaan hahmon henkiset ominaisuudet (tapa toimia ja reagoida yleisöönsä), jotka määrittelevät klovnityypin.

Toisia mainittuja klovnityyppejä, valkoista klovnia (esim. ranskalainen Pierrot-klovnihahmo) ja kulkuriklovnia (esim. Chaplin), sen sijaan tapaa nykyään harvemmin. Eleganttia, älykästä ja harmonista valkoista klovnihahmoa näkee lähinnä sirkusesityksissä, joissa se toimii matalastatuksisen augusti-klovnin vastavoimana, sillä se edustaa korkeaa statusta sekä auktoriteettia. Usein pariesityksissä, vaikka leikittäisiinkin ajoittaisilla statusvaihteluilla klovnihahmojen välillä, niin hahmot ovat silti useinmiten molemmat tyypiltään augusti-klovneja.

Klovnerian historiaa käsitellään hyvin tiiviisti omana lukunaan, mutta sitä on myös ripoteltu kirjan muiden sisältölukujen sisälle. Olennaisia poimintoja historialuvusta ovat sirkusklovnerian ja teatteriklovnerian eriytyminen omiksi lajeikseen sekä erot klovnerian kehityksessä Euroopan ja Amerikan välillä. Teatteriklovneriaa on lajina edistetty ja kehitetty erityisesti Ranskassa, missä tärkeä varhainen vaiikuttaja on ollut teatteripedagogi Jacques Copeau, jonka kehittämää tyyliä jatkokehittivät mm. miimikot Marcel Marceau ja Jacques Lecoq. Amerikassa klovneria kehittyi tyylillisesti omaan suuntaansa. Suurien sirkusareenoiden suuret klovniryhmät äänekkäine spektaakkeleineen sekä kirjavine vaatteineen, kuuluvat olennaisesti amerikkalaisen sirkusklovnerian historiaan. Euroopassa suuria klovniryhmiä ei sirkuksessakaan juuri käytetty, vaan klovnit esiintyivät yleensä pareittain tai kolmistan. Myös meikkauksen osalta amerikassa kehittyi oma (seka)tyylinsä, jossa klovnityypistä riippumatta meikin pohjana on valkoinen pohjamaali, mikä perinteisesti kuuluu vain valkoiselle klovnille.

Klovnihahmon löytäminen

Klovneria on hyvin henkilökohtainen taiteenlaji ja oman klovnihahmon löytäminen usein edellyttää tutkimusmatkaa itseensä sekä elämänkokemuksen ja moninaisten taitojen (esim. jonkun soittimen toittaminen, taikuus tai akrobatia) kehittämistä. Lohdullista on kuitenkin se, mikä kirjassa mainitaan eli ujous ei ole este. Vaikka olisi ihmisenä ujo tai arka puhumaan vieraille ihmisille, niin se ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla sujuva esiintyjä ja klovni. Esiintyminen on taito, jossa voi kehittyä harjoituksen myötä. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, niin on myös mahdollista kehittää sanaton klovnihahmo. Eikä se, että pystyy esiintymään tarkoita, etteikö tuntisi yhtään jännitystä ikinä. Totta kai tuntee. Se vain tarkoittaa sitä, että on oppinut ja opetellut tulkitsemaan fyysiset muutokset positiivisemmin ja käsittelemään jännitystään.

Yleensä kun puhutaan klovnihahmon etsimisestä, puhutaan paljon ulkoisista seikoista, kuten klovnin ulkonäöstä sekä tavasta liikkua ja toimia. On muistettava, että ulospäin näkyvien asioiden kehittely voi tapahtua vasta, kun on ”löytänyt” klovnin itsestään ja on valmis asettamaan itsensä alttiiksi yleisön katseelle.

Jari Siljamäki – Klovnerian käsikirja s. 41-42

Kirjassa nostetaan esiin kuusi keskeistä klovnin ominaisuutta:

• Naiivius
• Leikkimielisyys
• Haavoittuvuus
• Liioittelevuus
• Anarkistisuus
• Selkeä status

Sen rajallisen kokemuksen kautta, mitä itselläni on klovneriasta, niin se, mikä klovnissa yleisöä eniten viehättää ja viihdyttää on usein joku hyvin inhimillinen ja aito puoli esiintyjässä, joka tuodaan kohotettuna lavalle. Valitettavasti (tai ehkä oikeasti onneksi) usein oman klovnihahmon löytäminen edellyttää omien haavoittuvuuksien kanssa näkyväksi tulemista eli se ei ole välttämättä aina kivaa tai helppoa. Koska klovneria perustuu niin vahvasti yleisökontaktiin ja avoimeen vuorovaikutukseen, niin sellaiset asiat, mitä on muutoin kenties oppinut itsessään häpeämään, ovatkin just niitä parhaita lahjoja ja ominaisuuksia, mitä voi klovnihahmolleen tarjota.

Et voi näytellä olevasi klovni, sinä olet klovni.

Jacques Lecoq

Jollain tapaa klovneria on siis myös tekijälleen oman häpeän kokemusten ja haavoittuvuuden käsittelyä eli parhaimmillaan melko terapeuttista hommaa. Varsinkin, kun siihen yhdistyy kaikki se ihana naiivius, leikkimielisyys, liioittelevuus ja anarkistisuus. Pääsee leikkimään paitsi arkkityypeillä ja statuksilla, niin myös kaikella sillä, mitä on tavallisessa arjen vuorovaikutuksessa oppinut piilottamaan. Mulle klovneriassa ihaninta on ollut se suurisilmäinen ihmetys, kun näkee kaiken ensimmäistä kertaa tai jos ei nyt oikeasti ensimmäistä kertaa, niin kuitenkin ihmeellisenä. Saa ihmetellä ja olla tietämätön. Ette arvaakaan, miten helpottavaa se on itselleni ollut, kun saa luvan kanssa olla öönä aapisen laidassa, eikä tarvitse yrittää teeskennellä fiksumpaa, kuin on. Ylipäätään siis se, että kaikki on uutta ja ihmeellistä. En ole sinut kaikkien haavoittuvuuksieni kanssa, koska se on elämänmittainen matka, mutta olen hyvinkin sinut olemaan auki ja kontaktissa yleisön sekä ympäristöni kanssa. Siinä naiivin urpouden tasossa, jota klovneria tarjoaa on jotain, mikä viehättää itseäni kovasti.

Mainitsen vielä kerran klovnerian (jopa liioitellun) selkeän statuksen vaatimuksen, koska statukset ovat yksi lempiaiheitani. Tässä yhteydessä status ymmärretään arvoasemana (rank) suhteessa muihin klovneihin tai yleisöön, jota ilmaistaan sitten fyysisesti statusilmaisun keinoin. Esityksen alussa statusten (rank) pitää olla selkeästi määriteltyjä, mutta ne voivat sitten ilmaisullisesti liikkua ylös ja alas tilanteen mukaan. Klassinen klovneria esimerkki on määräilevän valkoisen klovnin, joka edustaa korkeaa statusta, ja matalastatuksisen augusti-klovnin kohtaaminen. Toisaalta se voi myös ilmetä kahden augusti-klovnin kohtaamisessa, missä toinen kuvittelee olevansa statukseltaan korkeammalla tasolla ja tämä esityksen aikana osoittautuu pelkäksi kuvitelmaksi (esim. Stan Laurel ja Oliver Hardy).

Statukset ja niiden kääntyminen päälaelleen klovniesityksissä mainitaan kirjassa yhdeksi syyksi siihen, miksi etenkin lapsiyleisöt nauttivat klovneriasta. Lapselle on voimaannuttavaa päästä tuntemaan ylemmyyttä aikuiseen nähden ja turhan tärkeilyn naurettavuuden osoittaminen on yleisöstä yleensä herkullista seurattavaa.

Esityksen suunnittelu ja tekniikoita

Kirjasta noin puolet omistettu klovniesityksen suunnittelulle, esiintymisaiheisille pohdinnoille, erilaisille tekniikoille (slapstick ja miimi) sekä perinteisten klovnirutiinien ja gägien käsittelylle. Koen tätä kirjoittaessani vähän vaikeuksia sen suhteen, mitä on järkevä tähän kuvaustekstiin nostaa, sillä asiat on mielestäni käsitelty kirjassakin hyvin tiivisti, joten niiden tiivistäminen vielä siitä kadottaa varmasti paljon olennaista asiaa. Lähestyn asiaa muutaman itselleni keskeisen poiminnan kautta ja suosittelen lukemaan laajemmin asioista kirjasta, jossa on mielestäni käsitelty varsin helposti lähestyttävällä tavalla omaa esitystä suunnittelevan henkilön keskeisiä pohdinnan aiheita.

Kirjassa (s. 57) kerrotaan klovnirutiinin noudattavan yleisesti neljäkohtaista rakennetta:

1. Alku (hahmoesittely ja yleisökontaktin luominen)
2. Kehittely (tilanteen esittely ja johdatus kohti konfliktia)
3. Konflikti (klovnien tai klovnin ja esineiden välinen)
4. Loppuratkaisu tai konfliktin laukaiseminen (jännityksen purku, jossa yleisö pääsee yllättymään)

Kuten kaikessa tekemisessä, jotta voi sujuvasti rikkoa rutiineja ja rajoja, on ensin tunnettava säännöt. En lähde avaamaan rakennetta tässä tekstissä tämän enempää, sillä kirjassa esitellään hyvin esimerkkien kautta, miten tuo rakenne käytännössä toteutuu erilaisissa perinteisissä klovnirutiineissa.

Muista hengittää. Luonnollisen hengityksen merkitys on suuri. Jos pidätät hengitystäsi, myös yleisö tekee niin. Älä siis tukehduta yleisöäsi!”

Jari Siljamäki – Klovnerian käsikirja s. 80

Ihan alkuun, kun oma klovnihahmo alkaa olla selkeä, on syytä kysyä itseltään: missä ja miten klovnisi aikoo esiintyä? On eri asia suunnitella esitys pieneen tilaan tai kadulla esitettäväksi, kuin on suunnitella näyttämöllä tai sirkuksessa esitettävä esitys. Esiintymispaikka määrittää vähän myös sitä, millaista rakennetta kannattaa suunnitella. Jos tekee kiertelevää klovniesitystä kadulla, missä yleisö vaihtuu nopeastikin, kannattaa panostaa lyhyisiin rutiineihin ja gägeihin. Sen sijaan isolla näyttämöllä voi luoda pidempiä myös juonikuvioita ja tarinankaaria, koska sama yleisö näkee (toivottavasti) koko esityksen.

Esiintymistilat asettavat erilaisia vaatimuksia esityksen lavastuksen ja rekvisiitan sekä ilmaisun ja tehtävien temppujen suhteen. Sairaala- tai syntymäpäiväklovninan toimiessa esiintymistila on hyvin intiimi ja siinä mennään tosi lähelle ihmistä. Näin ollen siellä on otettava eri asioita huomioon, kuin näyttämöllä esiintyessä, missä ilmaisu voi olla suurempaa ja temput näyttävämpiä sekä tilaa vaativampia. Kirjassa suositellaan aloittelevalle klovnille aloittamista esimerkiksi päiväkodeista, kouluista tai kyläjuhlilta ja välttämään aluksi haastavampia esiintymispaikkoja, kuten isot festivaalit, ravintolat ja risteilyt. Näin ehkä ei heti ensimmäisessä esiintymisessä tarvitse kaiken muun (mm. näkyvyys, tekniikka, yleisön määrä ja ajankohta) ohella huolehtia myös äänekkäiden häiriköiden käsittelystä. Kirja tarjoilee elävän elämän esimerkkejä esiintymistilanteiden pienistä ja isommista vastoinkäymisistä kirjoittajan oman klovniuran varrelta.

Hienosti onnistuneiden esitysten lomaa tulee välttämättäkin jokunen ontuvampi. Se on suorastaan luonnonlaki, joten älä masennu.

Jari Siljamäki – Klovnerian käsikirja s. 57

Ylipäätään kirjassa suositellaan hakemaan oppia ammattiklovneilta sekä mm. mykkäfilmeistä ja pohtimaan, mikä heidän esityksissään naurattaa ja miksi. Etenkin slapstickin osalta vanhoista mykkäfilmeistä löytyy melkoinen aarreaitta erilaisia rutiineja ja gägejä, joita myös tässä kirjassa esitellään. Silti, kuten vähän kaikessa esiintymisessä, mutta etenkin fyysisessä teatterissa sekä miimissä, kirja ja kirjallinen kuvaus jostain tekniikasta on hyvä lähtökohta, videomateriaali oivallinen lisä ja silti usein vasta (ohjattu) harjoittelu avaa asian kunnolla. Vaikka, kuin tietäisi teoriassa ja on nähnyt, miten joku rutiini tai gägi toteutetaan, niin sen saaminen omaan kehoon (liikeradat jne.) ja rutiininin kehittäminen ajoituksellisesti sekä rytmillisesti toimivaksi vaatii paljon toistoja ja harjoittelua. Kirja tarjoaa hyvän lähtökohdan ja opastuksen näiden taitojen sekä tekniikoiden opettelun tueksi.

Miimiä, jonka aiemmin mainitsin, käsitellään kirjassa hyvin rajatusti, joten kyseisen lajin ja taiteenmuodon opetteluun on syytä syventyä tarkemmin toisten miimiin keskittyneiden teosten, videomateriaalin tai miimikurssien avulla. Miimin osaamisesta on hyötyä myös klovneriassa. Tässä kirjassa käydään hyvin tiiviisti läpi miimisten esineiden ja tilan käsittelyn perusperiaatteita. Yksi yleinen perusajatus, jonka kirjasta voi miimiin liittyen nostaa, on: jos määrittelet miimisen esineen, niin ole sen käsittelyssä johdonmukainen. Yleisö tietää, missä se näkymätön pöytä on, älä kävele sen läpi.

Miimi ei ole purukumia.

Jari Siljamäki – Klovnerian käsikirja s. 111

Lopuksi

Jari Siljamäen Klovnerian käsikirja on tiivis ja informatiivinen paketti, jossa käsitellään kevyellä otteella ja riittävän konkreettisesti klovnerian piirteitä sekä oman klovnihahmon ja klovniesityksen valmistamiseen liittyviä kysymyksiä. Kirja on nopea lukea ja tarjoaa myös kohtia, joihin voi syventyä pidemmäksikin aikaa. Kirja yhdistää sujuvasti omakohtaista kerrontaa, historiallisen kontekstin kuvausta sekä harjoitteita samojen kansien sisään. Klovnerian käsikirjas on oiva perusteos etenkin sellaiselle henkilölle, joka pohtii oman klovnihahmon luomiseen liittyviä kysymyksiä ja harkitsee klovnina esiintymistä.

Aika-ahneena ihmisenä ja listojen ystävänä olisin kaivannut listauksen kirjassa esitellyistä harjoitteista, jotka siis on sijoiteltu tekstin lomaan, niihin kohtiin, missä kyseistä asiaa käsitellään. Tämä on lukijalle toimiva ratkaisu, koska teoria ja käytäntö linkittyvät lukemisen aikana saumattomasti. Kärsimättömänä selaajana olisin kuitenkin hyvin helpottunut sivunumeroin varustellusta harjoitelistauksesta muistin tueksi.

Täytynee ehkä tehdä sellainen itse, omin pikku kätösin kirjoitellen.