Bouffon

Bouffon on klovnerian ja (fyysisen) teatterin erityislaji, josta löytyy melko vähän kirjallista tietoa. Näin ollen tämä teksti tulee todennäköisesti olemaan elävä ja täydentyvä kokonaisuus, johon tulee tarkennuksia, kun oma ymmärrykseni lajista kehittyy. Tämän hetkinen versio pohjautuu lähinnä laajalti viljeltyyn wikipedia-tekstiin, Lecoqin The Moving Body – teoksen kuvaukseen sekä omaan kokemukseeni Bouffonin alkeiskurssilta. En väitä tämän olevan kattavin kuvaus, mitä asiasta löytyy, vaan tämä on pieni sukellus tähän melko marginaaliseen klovnerian lajiin.

Kuten Wikipediassa mainitaan on Bouffon kehitetty 1960-luvulla Ranskassa, Jacques Lecoqin koulussa, joka on kuuluisa fyysisen teatterin (mm. naamioteatteri, miimi ja klovneria) kehittäjänä. Bouffonia on myöhemmin lajina kehittänyt eteenpäin ja opettanut, myös Lecoq-koulussa opettanut, Phillip Gaulier sekä monet muut. Kuitenkin teatterin ja klovnerian lajina se on melko marginaalinen. Jonkun verran eritasoisia esitystallenteita löytyy myös netin videopalveluista, mutta varsinaista lajitietoutta löytyy suomeksi ja englanniksi aika vähän kirjoista tai netistä. Wikipedia-artikkelikin keskittyy enemmän bouffon-sana etymologiaan, kuin itse lajiin. Näin ollen lähdetään sitten selvittämään millaisesta lajista on kyse.

Terveisiä suolta

Bouffon on nykymuodossaan käsikirjoitettua teatteria, jossa käsikirjoituksen pohja on toki voitu luoda improvisaation avulla. Käsikirjoituksen vaatimus tulee ihan jo siitä, että Bouffon on lähtökohtaisesti älykästä ja sovinnaisuuden rajoja koettelevaa ivaa. Bouffoniin usein kuuluvat hyvinkin kyseenalaiset ja liioitellun fyysisen groteskit hahmot, joiden tarkoitus ei ole pilkata fyysisiä ominaisuuksia tai rajoitteita, joita yksilöllä on, vaan pilkan kohteena tulisi aina olla jotain suurempaa (mm. instituutiot tai ihmisten tekopyhyys). Kuitenkin kuvasto on sellaista, että sen kanssa tulee olla tietoinen siitä, mihin pilkka kohdistuu ja tämä vaatii syvempää ymmärrystä, joka kehittyy käsikirjoittamisen ja hahmojen tutkiskelun kautta. Täysin improvisoituna esityksen kärki voisi kääntyä väärään suuntaan. Kyseessä on kantaaottava teatterin tekemisen laji. Bouffonilla on suurempi sanoma, kuin se, että hänellä on nyt iso maha, kyttyrä tai vaikkapa liioitellun suuret genitaalit.

Ajatuksellisesti Bouffonit ovat (suolle karkoitettuja) poikkeusyksilöitä ja epämiellyttäviä tai suorastaan rumia hahmoja, jotka tulevat pilkkaamaan kauniita ihmisiä ja heidän tekopyhyyttään. Perinteisesti lajiin sisältyy jonkun verran, historiallisistakin syistä, uskonnollisten instituutioiden ja voimahahmojen pilkkaa. Kuitenkaan sen ei tarvitse välttämättä olla uskonnollisesti kantaaottavaa tai siihen sidoksissa, vaan se voi keskittyä myös muihin ilmiöihin ja instituutioihin. Bouffonit kuitenkin ovat hahmoina sellaisia, jotka eivät usko mihinkään, eikä niillä, monista klovneista poiketen, ole minkäänlaista keskenäistä hierarkiaa, joten ne voivat pilkata kaikkea ja kaikkia. Eivät kuitenkaan yksilöitä tai omaa poikkeavuuttaan, vaan enemmänkin suhtautumistamme niihin.

Bouffon-esitys ei tarjoile katsojalleen katharsista, vaan jättää jälkeensä sekä viihdytetyn että syvästi hämmentyneen ja ehkä jopa ahdistuneen tunteen. Oman tai yhteisön tekopyhyyden tunnistaminen ei nimittäin ole välttämättä erityisen mukavaa puuhaa. Siinä mielessä Bouffon-esitys muistuttaakin Artaudin julmuuden teatteria, jossa yleisö ei pääse helpolla tai voi tuudittautua viihtymään neljännen seinän suojissa. Sanoma menee yleensä tavalla tai toisella ihon alle, koska aiheet ovat yleisesti tunnistettavia ja ihmisyyden sekä sosiaalisten konventioiden ydinolemukseen pureutuvia.

Bouffons deal essentially wit the social dimension of human relations, showing up its absurdities. They also deal with hierarchies of power, and their reversal.

Jacques Lecoq – The Moving Body, s. 126.

Klovneista poiketen Bouffoneilla ei Taina Mäki-Ison kurssilla saamani opetuksen mukaan ole hierarkiaa, eivätkä ne myöskään pyri saamaan yleisöä puolelleen tai rakastumaan itseensä. Tämä keskinäinen hierarkiattomuus tosin lienee kehittynyt myöhemmin Bouffonien ominaisuudeksi, sillä Jacques Lecoq puhuu kirjassaan The Moving Body (1997) Bouffonien hierarkiasta tai valtasuhteista ja niiden kääntämisestä. Bouffonien hierarkia siis tyylin kehityksen alkuaikoina on siis perustunut siihen, että se Bouffon hahmo (prinssi / ohjaaja / presidentti tai muu hallitsija), jolla on eniten valtaa, on hölmöin tai vähiten järjellinen toimija. Tätä sisäistä hierarkiaa ei kuitenkaan ilmeisesti, mitä sain Bouffon-kurssilla kuulla, enää käytetä, vaan Bouffonit ovat lähtökohtaisesti keskenään samanarvoisia olentoja, jotka voivat kyllä omaksua ja imitoida valtaapitäviä hahmoja. Hetkellisesti, roolissa ollessa Bouffonien välillä siis voi olla hierarkia, mikä tulee sen roolin kautta, mutta joukkona niillä ei ole sisäistä hierarkiaa. Kaikki ovat omalla tavallaan yhtä jänniä tyyppejä.

Each has his place in a hierarchy which is highly organised but accepted by all.

Jacques Lecoq – The Moving Body, s. 133.

Tämä ajatus toteutui myös Bouffon-kurssilla siinä mielessä, että ohjaaja pyysi usein yhtä Bouffonia kerrallaan imitoimaan jotain hahmoa, jolla on tietty valta-asema, kuten vaikka opettaja tai rehtori. Kun yksi Bouffon oli tekemässä omaa imitaatiotaan, tuli muista Bouffoneista hänen taustakuoronsa ja tukijoukkonsa. Bouffon-ryhmässä toimitaan yhteisesti, vaikkakin erillisinä, mutta yksilönä voi olla joku kuvitteellinen valta-asema muihin Bouffoneihin tai yleisöön nähden. On siis erotettava taustalla vaikuttava Bouffon-hahmo ja hahmo(t), jota Bouffon imitoi tai esittää. Eli, jos oikein kerroksittain haluaa ajatella, niin syvällä jossain on näyttelijä-minä, joka omaksuu Bouffon-mielentilan ja pukee ylleen jollain tapaa fyysisesti liioitellun ulkomuodon, jonka päällä sitten voi olla vielä esitettävänä yksi tai useampia roolihahmoja.

Kolmen tyyppisiä bouffoneita

Jacques Lecoq (The Moving Body, s. 127-129) erottaa Bouffon-hahmoissa kolme perhettä tai osa-aluetta: mysteeri, groteski ja fantasia / mielikuvituksellisuus (fantastic). Mysteerihahmot ovat profeettoja, jotka tietävät tulevasta sekä maailmanlopusta ja jotka voivat puhua mitä kauneimpia tekstejä. Groteskit hahmot taas ovat lähellä karikatyyrejä ja pilakuvien hahmoja. Groteskit eivät käsittele tunteita tai psykologiaa, vaan keskittyvät sosiaalisiin toimintoihin. Fantasiahahmot hyödyntävät teknologiaa ja tiedettä sekä mielikuvituksen villeimpiä ulottuvuuksia. Kaikenlainen luova hulluttelu ja uudenlaisen kauneuden luominen sekä erilaisten ihmis-eläin-hahmojen yms. luominen on mahdollista fantasian parissa. Etenkin fantasiahahmojen kohdalla saatetaan nähdä eri kulttuurien vaikutus siihen, millaisia hahmoja bouffonia opiskelevat ja tekevät näyttelijät luovat.

Who better that a bouffon to recite a text by Antonin Artaud? Paradoxically, it can be better understood in this form that at a so-called poetry reading. Poets are the greatest fools.

Jacques Lecoq – The Moving Body, s. 129.

Yksittäinen Bouffonhahmo ei voi kuulua kaikkiin kolmeen perheeseen tai osa-alueeseen, mutta bouffon-jengissä voi olla kaikkia kolmea hahmotyyppiä. Kuitenkin Lecoq mainitsee, että on mahdollista myös häilyä yksittäisenä hahmona tai bouffon-jenginä kahden perheen välillä eli mysteerityypin bouffon voi muuttua groteskiksi hahmoksi, tietämättä oikein itsekään kumpaa tyyppiä pohjimmiltaan edustaa. Nämä perhetyypit ovat siis olleet ne, jotka Lecoq on löytänyt, mutta häntä seuranneiden työssä on näitä käsityksiä bouffoneista ja niiden tyypittelystä saatettu laajentaa. Pääpiirteissään näitä kolme suuntaa edustavia bouffoneita pääsin itsekin bouffon peruskurssilla kokeilemaan, joten perusjaottelu lienee edelleen samansuuntainen. Fantasiahahmoihin ei hirveästi sukellettu, mutta groteskeja ja mysteerihahmoja tehtiin sitten useampiakin.

Muodonmuutoksia

Bouffonhahmon luominen lähtee liikkeelle kehosta, kuten Lecoq kirjassaan kuvaa. Me emme bouffonin peruskurssilla piirtäneet omia hahmojamme tai suunnitelleet niitä niin määrätietoisesti, vaan saimme tietyt rajoitteet (esim. kaksikerroin taitetut tai lisämateriaalin ylipitkiksi pidennetyt kädet sekä polvien yläpuolelta sidotut jalat) sekä mahdollisen lisäominaisuuden, kuten kyttyrä tai liioitellun suuri maha tai peffa. Näiden määriteltyjen ominaisuuksien päälle sitten rakennettiin kurssilaisten mukanaan tuomista vaatteista ja rekvisiitoista kullekin hahmolle ulkoasu. Samoin myös Lecoq mainitsee (The Moving Body, s. 132), ettei alkuvaiheessa kannata pyrkiä liian viimeisteltyyn hahmon ulkoasuun, vaan se pehmustein, vaattein ja rekvisiitoin luotu ensimmäinen hahmo tulisi nähdä kehittyvänä ja keskeneräisenä.

Toisaalta muodonmuutos voidaan tehdä myös ilman ylimääräisiä pehmusteita tai liioiteltuja lisäkkeitä näyttelijän omaa kehoa vääristämällä. Tässäkin kuitenkin on huomattava se, ettei pyrkimyksenä ole pilkata kenenkään kehoa, vaan kuten Lecoq kuvaa on pilkka helpompi käsitellä, kun se tulee hahmolta, joka ei ole fyysisesti liiaksi imitaatio niistä, joita se pilkkaa. Yleisölle on helpompi kohdata rankkojakin aiheita fyysisesti hyvin omalaatuisten hahmojen lavalle tuomina, kuin mitä se olisi ulkonäöltään pilkan kohdetta muistuttavien hahmojen esittäminä. Näin ollen imitaatiot voivat olla vielä rankempia. Bouffoneissa se ajatus on, että nämä suolta tai maasta tulleet ”rumat” hahmot tekevät pilkkaa yleisön eli ”kauniiden” ihmisten maailman asioista ja asenteista.

Bouffonit ovat hahmoina maasta tulleita ja enemmänkin helvetillisiä, kuin taivaallisia hahmoja. Näillä ahmoilla on omia rituaaleja, seremonioita ja rumpujen rytmittämiä paraateja, joissa näyttelijällä ei välttämättä ole mitään aavistusta siitä, mitä tapahtuu tai miksi, mutta hän osallistuu silti muiden bouffonien mukana tekemiseen. Lecoq toteaa, että kun bouffonit ovat lavalla, niin ne kuvaavat aina yhteiskuntaa / yhteisöä, joten ne voivat käsitellä mitä tahansa teemaa.

We are in the realm of organised madness.

Jacques Lecoq – The moving Body, s. 134.

Joskus bouffoneilla on oman fysiikkansa lisäksi myös jotain hahmorekvisiittaa, kuten armeijaan tai kirkkoon viittaavia vaatekappaleita. Tällöin hahmo saattaa tulla lavalle imitoiden vaikkapa pappia, mutta kuitenkin esityksensä / imitaationsa aikana saattaa minä hetkenä hyvänsä pudota takaisin bouffon-tilaan. Tässä bouffon-tilassa hahmot aina jollain tapaa pilkkaavat sitä esittämäänsä hahmoa. Se voi ja ainakin peruskurssilla usein purkautui bouffon-nauruna, joka yleisimmin on sellainen matalan helvetillinen röhö- tai ivanauru. Ollessaan hahmo, pilkka hahmon edustamia arvoja tai tekopyhyyttä kohtaan on tekstissä, eikä hahmo itse ivaa itseään. Bouffon-tilaan pudotessa / palatessa pilkka hahmoa kohtaan ilmenee yleensä naurun tai fyysisen ilmaisun kautta, eikä niinkään sanallisesti.

Kuten Taina Mäki-Iso bouffon-kurssilla kertoi, niin bouffoneissa parhaimmillaan yhdistyy kauneus ja rumuus tai groteskius. Ulkoisesti groteski hahmo voi kuitenkin tehdä ja tuottaa kauniita asioita. Kurssilla se näkyi esimerkiksi tehtävissä, joissa me bouffon-asuissamme liikuimme kevyesti tai lauloimme omilla äänillämme niin kauniisti, kuin pystyimme vaikkapa jotain joululaulua. Samanaikaisesti saatettiin toki tehdä tai ajatella jotain tosi härskiä, mutta ajatuksellisesti kauneus tai hartaus oli siinä hetkessä olemassa. Se toki romuttui seuraavassa bouffon-tilaan paluussa, kun sille kauniille hetkelle naurettiin räkäisesti päälle, mutta se ei poista sitä, että kauneus ja groteskius voivat olla samassa esityksessä ja hahmossa läsnä. Tehdään tosissaan ja kauniisti, mutta sitten muistaen, että tämähän on kaikki vapaata riistaa pilkanteolle.

Ryhmässä vai yksilöinä?

Lecoq mietiskelee ovatko bouffonit itsessään riittäviä hahmoja kokonaista esitystä varten vai tulisiko niiden käytön hahmoina sisältyä esim. (antiikin) tragedioihin. Voiko tämäntyyppinen lähtökohtaisesti ryhmässä toimiva hahmo olla päähahmo vai onko se luontaisesti sivu- tai ensemblehahmo? Yleisesti ottaenhan monissa teatterin ja draamana tyylisuunnissa ajatellaan, että päähenkilön pitäisi olla jollain tapaa samaistuttava ja mahdollisesti fyysisesti aika neutraali hahmo, jolla on oma taustatarinansa. Bouffonit taas ovat kaikkea muuta, kuin neutraaleja ja toisaalta ne saattavat myös olla henkiseltä ulottuvuudeltaan aika kevyitä hahmoja. Riittääkö se häröily kantamaan kokonaista esitystä?

Bouffonia on toki tehty ja esitetty, joten jossain määrin vastaus edellä esitettyyn pohdintaan on kyllä. Tunnetuimmat bouffonesimerkit ovat kuitenkin sooloesityksiä (esim. Red Bastard tai Sacha Baron Cohen hahmot), mikä ei ehkä ole ollut se suunta, mitä nykyisen bouffonin kehittämisen alkuaikoina on edes hahmoteltu. Lecoq esimerkiksi puhuu koko ajan bouffon-jengistä tai -ryhmästä sekä yhteydestä antiikin tragedioiden kuoroihin. Bouffonin peruskurssillakin opettajan näkemys oli se, että bouffonit ovat ryhmä, jossa yleensä parittomat määrät (Lecoqin mukaan maaginen luku oli 5) toimivat parhaiten.

Ryhmämuodosta on lähdetty ja sitäkin kyllä esitysmuodossa tehdään, mutta suurin näkyvyys on yksilömuotoisella bouffon-toiminnalla. Mikä on varmasti aivan ajallemme tyypillistäkin, mutta toisaalta voi kertoa myös siitä, että yksi jännä tyyppi kerrallaan on tarpeeksi. Borat tai vastaavat toimivat, koska siinä on se bouffon-hahmo keskellä tavallisia ihmisiä, jotka eivät näyttele. Sen sijaan viiden Boratin tai vastaavan hahmon porukka voisi olla vaikeampi kenenkään kohdata luontevasti. Eikä varmaan kukaan sellaisen porukan haastateltavaksi suostuisikaan. Eli kehitys kehittyy ja taide muuttaa muotoaan kontekstiin sopivaksi.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s