Tarina alkaa katoamistapauksen selvittämisenä. Kun Harri Boström (Kari Eloranta) katoaa epäselvissä olosuhteissa, löytää Leila Korhonen (Tanja Vuorela) itsensä kuulusteluhuoneen kuumottavan valon sekä rikoskomisario Antero Mokan (Jani Jokivirta) katseen alta. Kaikki alkaa asiallisesti, virkatehtävänä, mutta pitkät keskustelut ajautuvat jatkuvasti sivuraiteille. Vähä vähältä aito uteliaisuus löytää tiensä kovemmankin kuoren alle.

Siivojaksi esittäytyvä Leila ei siivoa ihmisten koteja, vaan heidän sisintään, sielujaan. Leila tarjoaa yksinäisille ihmisille, miehille, hellyyshoitoja, joissa läheisyys, kosketus ja medatiivinen kerronta puhdistavat ihmistä. Täyttävät ihmisen sisällä sen tilan, jossa aiemmin oli yksinäistä ja pimeää. Vaillejäämisen kokemus.

Leilassa on sellaista läsnä olevan ihmisen lempeän kuuntelevaa rauhaa, joka saa ihmiset rentoutumaan hänen seurassaan. Hän on tarkkanäköinen ihmisten lukija. Kuten asiakkaansa Harri Boström (Kari Eloranta) asian ilmaisee: Leilalla on taito löytää kiusatun ihmisen kipupisteet.

Kun mikään ei riitä

Huoneteatterin kaksiosaiseen näyttämötilaan rakentuu monenlaisia tiloja sekä fyysisten rakenteiden että videoiden avulla. Poliisiaseman ohella katsoja pääsee kurkistamaan mm. – hyvin hilpeällä henkilökunnalla varustetun – sairaalan potilashuoneeseen sekä yksityisten kohtaamisten tiloihin, joihin ei ulkopuolinen yleensä näe. Lavastus on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas tarjoten pinnan projisoinneille, taustan tapahtumille ja paikan katseilta suojassa, kun sitä tarvitaan. Kaihtimet avautuvat ja sulkeutuvat, kuin silmät, jotka näkevät tai kieltäytyvät näkemästä. Valo on pehmeää tai kovaa, tarpeesta ja tilanteesta riippuen.

Tunnelma on kiireetön. Se mitä ei sanota, kerrotaan musiikilla tai kehonkielellä. Hiljaisuus on pakotonta, tauot luonnollisia. Tila on täynnä rakkauden kohottamaa rauhaa, kunnes jokin rikkoo tuon rauhan.

Halu.

Tarve omistaa ja saada omakseen.

Ollaan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Puutteen, yksinäisyyden ja kosketuksen kaipuun kipeissä teemoissa. Lähes kaikkihan me kaipaamme läheisyyttä ja kosketusta, mutta moni jää sitä elämässään vaille. Ei ole ketään joka koskettaisi hellästi tai olisi vain lähellä.

Kaikille ei kuitenkaan pelkkä kosketus riitä. Joillekin hyväntahtoinen kosketus on lupaus jostain muusta ja oikeutus pyrkiä keinolla millä hyvällä ottamaan se, mitä on luvattu antaa. Seksi. Sehän se lopulta on aina mielessä, jos ei suoraan sanottuna, niin taka-alalla ainakin.

Tavallisuuden taikaa

Tarina on Hotakaiselle ominaisella tavalla hyvin inhimillinen, arvottamaton ja salaviisas. Täynnä lempeää huumoria ja valoa sekä sopivasti taiten kehiteltyä jännitettä. Tavanomaisuudessaan erityiset hahmot elävät ihan tavallista elämää, omaa arkeaan. Kaikilla hahmoilla on oma tunnistettava äänensä ja tapansa olla olemassa. Yksi on seksityöläinen, toinen poliisi ja kolmas muuten vaan pakkomielteinen. Omilla valinnoilla on merkitys ja teoilla seuraukset.

Nautin suuresti Huoneteatterin Huolimattomissa siitä, miten sujuvasti tarina virtasi eteenpäin. Humoristisemmat hahmot saivat ottaa tilansa ja olla juuri niin yliampuvia, ja ronskejakin, kuin ovat. Uhkaavat ja voimalliset kohtaukset iskivät asiaan kuuluvalla kirkkaudella ja voimalla. Muutoin elettiin tarinan todellisuutta hienolla keskittyneellä herkkyydellä, vastanäyttelijää koko sydämellä kuunnellen, ei vain repliikkejä ladellen.

Hyvä teksti, nauttiva toteutus, tekijöilleen sopivat roolit ja aisteja viehättävä ympäristö, mitä enempää voi hyvältä teatterielämykseltä vaatia.

Huolimattomat

Perustuu Kari Hotakaisen romaaniin (sov. Juha Rosma)

Ohjaus Paula Honkimäki
Lavastus Marjo Riuttanen
Puvustus Siru Saarenpää
Valosuunnittelu Arto Saarelainen ja Roope Jormakka
Äänisuunnittelu Anna Hänninen
Videot Terhi Salomaa ja Juha Korpinen
Maskeeraus Anne
Grafiikat Pekka Kontio
Tuotanto Raili Kivelä ja Tuula Rautio 
Tietokonepeli Matti Mali

Rooleissa

Jani Jokivirta
Tanja Vuorela
Kari Eloranta
Annikka Suoninen
Lauri Laakso
Sari Villanen
Tuukka Salo