Tervehtiminen ja halaaminen

Olen viimeisen vuoden aikana hieman yllättynyt siitä, miten useasti olen joko tervehtiessä tai hyvästellessä halannut ihmisiä. Se on yllättävää siksi, että en ole ollut halailevaa tyyppiä tai no oikeammin olen vaan arka lähestymään ihmisiä. Jossain kohtaa elämää jopa pelkäsin ihmisiä aika tavalla. Nykyisellään minulle on yleensä ok, jos joku haluaa halata, mutta en useinkaan ole tehnyt siihen itse aloitetta muuten kuin ehkä vahingossa. En ole tietoisesti ollut tekemättäkään aloitetta, mutta kyllä kehonkieleni on viestinyt, että ei tartte tulla lähelle. Suojaukset ovat olleet paikoillaan, vaikka en ehkä ole edes oikeasti tarkoittanut tai halunnut itseäni suojata. Nyt kuitenkin on käynyt todella monta kertaa, että jokin omassa ilmaisussani on viestinyt halaamisen olevan ok. En ihan täysin ole vielä tietoinen, mikä se muutos on, mutta ylipäätään huomaan ihmisten kynnyksen tulla lähemmäs yllättävissä tilanteissa madaltuneen. Ei toki kaikissa, eikä kaikkien ihmisten kanssa, mutta välillä tulee yllätyttyä.

Äskettäin yhdessä vähän virallisemmassa tilaisuudessa huomasin lukevani erään ihmisen kehonkielestä tuplatarjouksen tervehdyksen suhteen. Siinä oli samaan aikaan näkyvillä viesti halaaminen on ok ja toisaalta myös valmius ojentaa käsi, jos haluankin kätellä. Se oli tosi jännä huomata, koska olen tottunut näkemään jomman kumman eleen, jolloin päätös tarjottavasta tervehdyksestä on jo valmiiksi tehty. Silloin toinen voi joko hyväksyä tai hylätä tehdyn tarjouksen omalla päätöksellään. Sen sijaan tuossa ilmavassa ”kumpi vaan käy” -tarjouksessa hylkäys voisi tapahtus lähinnä vain kieltäytymällä ylipäätään tervehtimästä toista. Kumpi tahansa kättely tai halaus on sen sijaan hyväksyvä viesti. Hämmennyin hieman havainnostani, mutta se oli hyvää hämmennystä. Se on oikeastaan mielenkiintoisen ilmava tapa samalla tehdä selkeä tarjous ja toisaalta jättää päätösvalta toiselle, ilman että ilmaisu olisi liian ristiriitaista. En ehkä ihan tietoisesti hahmottanut mitä kaikkea siinä oikeastaan lyhyessä ajassa tapahtui, mutta tunnistus kahden saman aikaisen viestin olemassa olosta oli selkeä. Jos se taas ei olis ollut selkeä olisi seurauksena todennäköisesti ollut joku hämmentävä puolikättelevä ja vaivauneesti selkään taputteleva räpistely.

Ai niin, valitsin halauksen. Se oli ehkä hieman yllättävää, mutta toisaalta ihan luonteva valinta, koska olimme kuitenkin tavanneet jo aiemmin. Samalla tulin toisaalta tajunneeksi miten täysin erilaisia viestejä ihmisistä voi havaita heti kun heidät näkee. En esim. missään tapauksessa olisi muutamaa muuta samassa tilaisuudessa ollutta ennalta tuntemaani ihmistä mennyt halaamaan tai edes kättelemään. Joten mikä se ero oikeastaan on? Ero on siinä, että en lue heistä viestiä fyysisen tervehdyksen olevan vaihtoehto ja se on mielestäni ihan ok. Viesti voi toki olla molempiin suuntiin sama, vaikka en itse moista viestiä tiedä lähettäväni. Eikä toki ole aina tarpeen mennä ylipäätään iholle. Sanallinen tervehdys ja/tai nyökkäys ovat nekin usein aivan riittäviä. Minua vain kiinnostaa se, mistä ja miten sen lopulta päättelee, ketä uskaltaa lähestyä. Riittääkö avoin kehon asento ja/tai ilme vai onko siinä jotain muutakin? Toisaalta mikä viestii, että pysy loitolla ja kuinka tietoista se viestintä on.

Toinen syy miksi tätä mietin on se, että yhdellä improkurssilla teimme kontaktiharjoitetta, joka jätti oudon olon. Minulle jäi fiilis, että halaaminen olisi siinä ajatuksellisesti ollut katsekontaktia voimakkaampi ja ehkä myös tavoitellumpi kontaktin muoto. Olin itse tietoisesti mennyt harjoitteeseen asenteella etten pakota kenenkään kohtaamani ihmisen kanssa yhtään mitään. Niinpä pääosin käytin omat kohtaamiseni muiden ryhmäläisten kanssa katsekontaktin tutkimiseen ja halasin yhtä ihmistä, joka teki selkeän aloitteen siihen. Harjoitteen jälkeen käyty purkukeskustelu kuitenkin sai minut pohtimaan teinkö väärin, kun muut kertoilivat miten olivat lähteneet tutkimaan sitä, ketä voisi halata ja ketä ei. Halaus vaikutti olevan jotenkin sen suurimman kontaktin ja läheisyysasteen osoitus näissä oloissa.

Olen kuitenkin itse hieman eri mieltä sekä sen harjoitteen kontekstissa että elämässä muutenkin. Halaus voi olla intiimi, mutta se voi joskus olla myös tosi kevyt ja pinnallinen ele. Pitkä katsekontakti taas on hyvin vaikea pitää pinnallisena, ilman että kontakti on pakko purkaa välillä katsomalla pois päin. Puolensa kummassakin, eikä mielestäni tässä sen kummempaa arvoasetelmaa ole. Halaaminen vaan jotenkin korostui merkkinä siitä, että nyt ollaan läheisiä ja höpön löpön, mulla oli tosi ihania kiireettömiä kohtaamisia muiden ihmisten kanssa, vaikka ei halailtukaan. Minusta katsekontakti on ehkä kiinnostavampi siinä mielessä, koska on kiintoisaa tutkia miten moni ihminen aidosti näkee minut ja antaa itsensä tulla nähdyksi. Itse ainakin luen paljon paremmin katseesta kontaktin tasoa kuin halauksesta. Halatessahan toinen voi vaikka irvistellä selkäsi takana, katsekontaktin aikana voi irvistellä yhdessä. Sitä paitsi olin jo aiemmin kurssin aikana halannut useampaa ihmistä ihan spontaaneissa tilanteissa. Ei mulla ollu mitään ongelmaa halailun suhteen, mutta oli vaan niin siistiä kellua ja leikkiä hetki siinä katseessa, koska sitä saa harvoin arjessa tehdä.

Kuitenkin koska halaaminen on minulle näistä se vieraampi kontaktin muoto, niin ehkä tietoisesti olisi syytä sosiaalisissa tilanteissa treenata sitä. Edelleenkään en kuitenkaan aio kääntää kelkkaani siihen ”kyllähän me nyt sentään halataan” -suuntaan, missä toinen manipuloidaan paitsi voimakkaalla fyysisellä tarjouksella myös sanallisesti tilanteeseen, missä ei voi kieltäytyä. Se mikä tapahtuu, tapahtuu ja mitään ei mielestäni tarvitse pakottaa. Riittää kun aistit ja ilmaisu avoinna on valmis kuuntelemaan miten toista olisi juuri nyt parasta lähestyä vai olisiko parempi vaan pitäytyä etäämpänä.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑