Tässä fantasiamaailmoihin sukeltavassa improtyöpajassa hyödynnettiin sekä yleistä tuntemusta fantasiasta genrenä että osallistujien omia kiinnostuksen kohteita. Alkupiirin ja tutustumisen jälkeen lähdettiin tutkimaan sitä, millaisia hahmoja kunkin omasta lempi fantasiakirjasta löytyy. Fantasia genrenä oli siis tässä työpajassa hyvin laaja ja laveasti määritelty. On historiallista fantasiaa ja pukudraamaa, animen ja mangan kaltaista fantasiaa sekä tietysti scifin maailmoja. Niinpä, kun kävimme läpi omia päähenkilöesittelyjämme lempifantasiakirjamme tyyliin, olivat esittelyt hyvin erilaisia. Jokaisella oli ihan tunnistettava maailma ja kehikko, jonka kautta itsensä esitteli.

Itsehän huomasin esittelykierroksella sen tutun haasteen, kun olen itse viimeisten joukossa esittelyä tekemässä, että ehdin muiden esittelyjen aikana vaihtaa ideaa moneen kertaan. Toisten puheista nousee ajatuksia ja aika herkällä kädellä tyrmään omia ideoitani. Lopulta, kun oma vuoro tuli, niin olin jo tiputtanut niin monta ideaa, etten enää tiennyt, mitä suustani tulisi, kun alkaisin puhumaan. Koska keskityn kuunnellessani kuitenkin aika intensiivisesti toisen puheeseen ja kuvaukseen, niin myös unohdan, mitä olin jo ajatellut kertovani. Niinpä, kun avasin suuni tajusin alkaneeni kertomaan Star Wars hengessä (vanhan) Obi Wan Kenobin esittelyä. Ja, kun en osannut kiertää sanomasta kuka hahmoani tulee etsimään, niin sanoin oikean nimen ja purskahdin nauruun. Kun siis tarkoitus oli ollut esitellä tarinan tyylillä itsensä, eikä suoraan kertoa jostain valmiista hahmosta. Luovuus ei siis oikein kukkinut sinä päivänä eli menin aika valmiilla ideoilla, joita mielen perältä löytyi tai joku muu tarjosi.

Kun olimme saaneet pienen kurkistuksen erilaisiin fantasiamaailmoihin, niin siirryimme sitten lisäämään yhteiseen pataan aineksia, joista fantasiamaailmat rakentuvat. Kierros kierrokselta keräsimme yhä monimuotoisempia materiaaleja yhteisen luovuuden aineksiksi. Pataan menivät niin fantasialle tyypilliset hahmot, kuin paikat ja tapahtumatkin. Kukin sai lisätä aineksia niin paljon tai vähän, kuin mieli teki. Itse taisin lopulta lisätä pataan vain yhden hahmokategorian, joka jäi muiden lisäyksistä puuttumaan eli merirosvot. Ovathan merirosvotarinat aika klassista materiaalia sekä romanttisessa että seikkailufantasiassa. Se jotenkin ilahduttavasti sieltä myös muiden tarinoissa pulpahti pintaan sen lisäyksen jälkeen, vaikka en itse sitä enää toistamiseen tuon työpajan aikana esiin tuonut. Itse poimin padasta toisenlaisia elementtejä, jotka sillä hetkellä kiinnostivat.

Fantasian kuvasto ja tilat

Kun improvisoidaan fantasia genressä, niin myös miimiset tilat sekä puvustukset yksityiskohtineen nousevat ihan erilaiseen arvoon. Siksi työpajan alkupuolella pysähdyttiinkin määrittelemään myös tiloja, joissa tarinat ja kohtaukset tapahtuvat. Perinteinen miimitekniikka, jossa jokainen ryhmän jäsen tuo vuorollaan yhden miimisen esineen yhdessä määriteltävään tilaan, loi tällä kertaa hyvin rikkaita ympäristöjä ja pohjia tarinoille tapahtua. Itse pääsin määrittelemään nimenomaan merirosvolaivaa tilana oman ryhmäni kanssa. Idea tuli siis joltain muulta, koska en itse määrittelyä aloittanut. Se oli hauska muistutus siitä, että lisäämällä yhden sanan kollektiiviseen mielikuvitukseen, voi vaikuttaa yllättävän paljonkin siihen, millaisiin tiloihin päädytään. Eli, jos joskus tuntuu, että kannattaako minun tätä yhtä juttua sanoa ääneen, niin kannattaa. Ei sitä koskaan tiedä etukäteen, mikä jotain muuta ryhmässä inspiroi.

Siitähän tuli oikeinkin kiinnostava tila, jota sitten yhdessä koko ryhmän kesken purkukeskustelussa pohdittiin. Jokainen esine ja huonekalu, joita tilaan oli tuotu loi tilan ilmettä sekä kertoi jo jotain hahmoista, joita tilassa voisi olla. Itse esimerkiksi vein vuorollani tähän kapteenin hytiksi määriteltyyn tilaan ison muotokuvan kapteenista itsestään. Muut olivat tuoneet tilaan vuorollaan mm. pylvässängyn, kirjoituspöydän ja kahleet. Eli kuva tilasta oli jo hyvin rikas ennen, kuin kohtaus tai tarina on edes alkanut. Tämä on sellainen juttu, mitä ei muisteta eli kiirehditään miimisten määrittelyjen yli, vaikka ne voisivat osaltaan tehdä improvisoinnista hyvinkin vaivatonta. Kun tiedetään, missä ollaan, on helpompi myös lähteä rakentamaan hahmoa, joka täydentää tai kontrastoi ympäröivää todellisuutta.

Samaa harjoiteltiin sitten vielä pienemmissä ryhmissä ja kohtausmuotoisesti. Tehtiin 3-4 hengen ryhmissä kohtauksia sekä niin, että muut ovat yleisönä, että kaikki pienryhmät samanaikaisesti. Näissä kohtauksissa yksi henkilö oli kertoja, joka määritteli tapahtumapaikan sekä mahdollisesti myös hahmojen ominaisuuksia haluamallaan tarkkuudella ja sitten muut tekivät määritellyssä ympäristössä lyhyen kohtauksen.

Itse onnistuin jotenkin päätymään sen kolmen kierroksen aikana, kun teimme vaihtuvissa pienryhmissä kohtauksia, aina ryhmiin, joissa oli jo innokas kertoja, joten tiloja en päässyt määrittelemään. Sain siis improvisoida kolmessa jonkun muun pohjustamassa ympäristössä tapahtuneessa kohtauksessa. Siinä oli kiinnostavaa huomata se, miten eri tavoin ihmiset kuvausta lähestyvät. Toisaalta, myös se oli kiinnostavaa havaita, miten yksityikohtien ja määrittelyjen määrä vaikutti itseen.

Ensimmäinen kohtaus oli itselle ehkä se hankalin improvisoitava, koska määrittelyjä oli niin paljon ja hahmojen tilanne niin tarkasti kuvattu, ettei oma mielikuvitus kauheasti aktivoitunut. Sitä yritti vaan vuorovaikutuksessa ollessaan muistaa kaiken, mitä oli määritelty jottei riko sitä kuvaa, jonka joku muu on tarjonnut. Sinänsä improvisoiminen annettujen määrittelyjen sisällä oli helppoa. Siinä ei vaan vaadittu kauheasti omaa luovuutta peliin, koska kohtauksen pohjustus oli niin kattava.

Toisessa kohtauksessa, joka tapahtui haaksirikkoutuneella laivalla, oli hieman vähemmmän yksityiskohtia ja silti aivan tarpeeksi, jotta kohtausta oli helppo lähteä tekemään. Kolmannessa kohtauksessa taas aineksia oli lopulta hyvin vähän, mutta ne olivat hyvin selkeitä, joten siitäkin oli helppo lähteä kohtausta rakentamaan. Viimeksi mainitussa kohtauksessa tosin huomasin itse odottelevani, että toinen tekisi sen määritellyn teon (neuvonantaja miettiin kuninkaan surmaamista) ja kerjäsin oikein verta nenästäni. Mutta eipä siihen tekoon asti ikinä päästy, vaan jutusteltiin niitä näitä tulevista juhlista. Harmi. Improvisoijan vereni veti siihen suuntaan, että mennään ohi sen jo määritellyn ja tuntemattoman puolelle. Ehkä halusin vaan kuolla näyttävästi 😀

Fantastisia kohtauksia ja tarinoita

Tauon jälkeen siirryttiin fyysisen hahmolämppärin (kehonosa johtaa liikettä) kautta tekemään 4-5 hengen ryhmissä kohtauksia. Tässä tekniikassa kaikki seisovat ensin rivissä lavalla, josta aina yksi kerrallaan astutaan askel eteenpäin ja määritellään omaa hahmoa. Annetaan hänelle nimi ja ammatti / kuvaus hahmon roolista tässä tarinassa. Tässä kohtauskimarassa nähtiin monenlaisia maailmoja. Osassa hahmot olivat hyvin tavanomaisia ja ympäristö saattoi olla fantasiaelementtejä sisältävä. Toisissa tarinoissa taas hahmot olivat suoraan fantasiamaailmoista tai ei-ihmismäisiä. Yhdessä tarinassa esimerkiksi oli mukana mm. hammaskeiju, bakteeri ja paholaisen lempidemoni. Näistä elementeistä rakentui hyvin erilaisia tarinoita.

Jokainen ryhmä teki siis samoilla hahmoilla useita kohtauksia, jotka jollain tasolla liittyivät toisiinsa tai sitten eivät. Jokainen kohtaus aloitettiin samalla tavalla eli ryhmä seisoi rivissä lavan takaosassa silmät suljettuina. Ohjaaja sanoi: Jos sinusta tuntuu, että olet mukana seuraavassa kohtauksessa, astu askel eteenpäin. Näin ollen et voinut hirveästi valikoida tai ennakoida oletko mukana kahden hengen kohtauksessa vai ovatko kaikki hahmot samaan aikaan lavalla.

Tämä silmät kiinni -tekniikka oli kiva uusi tuttavuus kohtausten aloitukseen. Poistaa ehkä osittain semmosta turhaa ennakkosuunnittelun painetta: voinko mennä, jos siellä on jo tämä ja tuo hahmo. Kyllä voit. Mene vaan ja sitten nähdään, mitä tapahtuu.

Kohtausten jälkeen treenattiin vielä tarinankerrontaa satukaavan kautta puolikkaissa ryhmissä niin, että kumpikin ryhmä kertoi omaa tarinaansa samaan aikaan. Se harjoite toimi johdantona ja lämppärinä seuraavaan kohtauskimaraan, jossa puolikkaissa ryhmissä teimme toisiinsa liittymättömiä kohtauksia siten, että lavan sivuilta astuttiin mukaan kohtaukseen, jos siltä tuntuu. Näissä kohtauksissa hyödynnettiin sitä, mitä oli työpajan aikana opeteltu eli joku aloittaa kohtauksen kuvailemalla tilan tai maiseman. Hän ei määritä sinne, välttämättä, hahmoja, vaan kertoo vain millaisessa ympäristössä ollaan. Sitten ne, jotka tulevat kohtausta tekemään päättävät, mitä siinä tilassa tekevät.

Itselleni tästä viimeisestä kohtauskimarasta jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa itse olin mukana. Edellinen kohtaus oli päättynyt niin, että siinä jäi ilmoille epäilys siitä, että vuoren huipulla olleet sisarukset loukkaantuivat poistuessaan vuorelta. Kohtaus tapahtuikin sairaalanleikkaussalissa, jonne itse asetuin hoitajan roolissa ja parilleni määrittyi leikkaavan kirurgin rooli. Siinä siiten saimme myös potilaan tilaan, kun määrittelin hänet siihen eteemme makaamaan ja siihen sivulla ollut improvisoija reagoi. Tämä leikkaus ei ollut ihan niitä tavallisimpia, koska meiltä meni sieltä sähköt ja nukutuskaan ei oikein toiminut, joten piti turvautua nuijaan. Se oli aika kaoottinen ensimmäinen operaatio sille kirurgille.

Itse reagoin kohtauksessa siihen, kun kirurgi poistaa potilaalta sydämen ja sen jälkeen sulkee leikkaushaavan yhä sydäntä käsissään pidellen. Nostin siinä kohtaa panoksia, enkä vain ohittanut sitä faktaa, että nyt meillä on tuossa sydämetön potilas, jonka elintoimintoja ei sähköjen puuttuessa ylläpidä mikään. Oma reagointini osaltaan johti siihen, että potilaasta tulikin sitten zombi, joka lähti jahtaamaan meitä. Itsellänihän oli kädessä miiminen kynttilä, joka oli ollut valonlähteenä leikkauksen aikana, sillä onnistuin pelottelemaan zombin kirurgin suuntaan. Näin iloisesti itse pakenin paikalta, mutta kirurgi päätyi sitten zombin uhriksi ja näin heitti henkensä ensimmäisen leikkauksensa jälkeen.

Ihanan traaginen ja makaaberi tarina. Mua improvisoijana siinä ilahdutti just se, että siinä mentiin vaaraa kohti, eikä vain lakaistu ongelmia maton alle. Itse tein siinä hartiavoimin töitä sen eteen, että tilanne eteneeni. Eli kehittelin kynttilät ja nuijanukutukset ja muut, jotta niihn käytännön ongelmiin ei tarvitse jäädä jumiin. Pyrin omalta osaltani mahdollistamaan sen, että tekemisestä puhumisen sijaan, todellakin tehdään ja mennään syvään päätyyn. Toki lopussa itse sujuvasti pakenin kohtauksesta, mutta ihan yhtä hyvin olisin itse voinut jäädä sinne uhriksi. Koin vaan, että ehkä on selkeämpää, jos siinä on vain yksi kohde zombille tavoiteltavaksi. Koska oma hahmoni oli määrittynyt kokeneeksi hoitajaksi, jolle tällaista oli sattunut aiemminkin, niin oli vaan loogista, että kirurgi joutuu uhriksi. Selvästikin hoitaja oli aiemminkin menestyksekkäästi paennut, kun tilanne kärjistyy ja siksi lääkäreiden vaihtuvuus pysyy korkeana tässä sairaalassa.

Hauska oli myös toisen ryhmän tarina, jossa isot pahat sudet olivat päätyneet verottamaan maan mummopopulaatiota. Hieman oli isoäitisudella vaikeuksia suhtautua tähän mummojen syömiseen, kun oli itsekin mummo, mutta niin vain jälkipolvet oli opetettavat tavoille. Kun mummon makuun oli päästy, niin siitähän oli sitten lyhyt matka suurempien mummoapajien eli hoitokotien ääreen. Toki tarinassa nähtiin myös taivaallinen interventio, kun vihapostia pettyneiltä lapsenlapsilta saaneet enkelit lähtivät selvittämään, miksi mummoja menehtyi tällaista tahtia. Erittäin herkullinen sarja kohtauksia, joissa leikiteltiin Punahilkka-sadun elementeillä ja valintojen seurauksilla.

Lopuksi

Tässä työpajassa tuli vastaan paljon tuttuja juttuja sekä useita uusia oivalluksia impron parissa. Tässä työpajassa pääsi sekä itse tekemään paljon että oppimaan muilta katsomossa seuraten. Omassa toiminnassa jäin ehkä vähän harmittelemaan sitä, että valitsin tehdä ihmishahmoja niin monessa kohtaa. Oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun yhdessä ryhmässä tehtiin kohtauksiaa, missä joku esitti ajatusääniä ja nähtiin muitakin henkiolentoja ja fantasiahahmoja hoksasin, että olisin tosiaan voinut valita vähän luovemminkin. Sinänsä mua ei harmita yksikään valinta, mitä tein hahmojen suhteen. Huomasin vaan, ettei mulla käynyt mielessäkään tehdä mitään muuta, kuin ihmishahmoja, vaikka itse sain määritellä itseni. Voisikin siis olla seuraava haaste itselleni, että kokeilen määritellä itseni ei-ihmishahmoksi useammin.

Monessa kohtaa toki jo itse tila loi kohtaukseen fantasiamaailman, joten ei aina edes kokenut tarvetta lähteä rakentamaan hirveän mielikuvituksellisia hahmoja. Tämän sanottuani totean, että oma mielikuvitus kyllä jumitti aika lailla tämän työpajan aikana. Ihan jo siinä ensimmäisessä ”esittele itsesi lempikirjasi tyyliin” -harjoitteessa kerroin mieluummin olemassa olevan hahmon tarinaa, kuin lähdin kehittelemään itsestäni tarinaa siinä genressä. Eli selkeästi omaa luovuutta vois haastaa ja kehittää tässä suhteessa. Tutkia sitä, miten itsensä voisi hahmona jossain kirjallisuustyylissä esitellä. Miten minä hahmona olisin olemassa jossain fantasiamaailmassa.

Kaiken kaikkiaan todella mukava työpaja, joka herätti pohtimaan omaa tekemistä sekä suhtautumista turvallisuuteen kohtauksissa. Erityisen ihanaa oli todistaa sitä, miten huikeita fantasiahahmoja ja -maailmoja muut onnistuivat rakentamaan. Näistä kuvista ja tunnelmista voi ammentaa ideoita pitkälle tulevaan. Olis kiva jossain kohtaa kokeilla, vaikka ohjatakin jotain tällaista fantasia-maailmoissa liikkuvaa improa. Tämä oli oikein inspiroiva iltapäivä impron parissa.