Suomenlinnan kesäteatteriin on tänä kesänä saatu aito pyörivä näyttämö. Vuoden 1918 tapahtumien ympärille rakentuva tarina, Missä kuljimme kerran, tutkii elämää, sotien aikaan ja niiden välillä, useamman keskushenkilön näkökulmasta. Sisällissodan jättämät haavat eivät helpolla arpeudu, vaan jako kahteen leiriin on ehdoton, eikä välimaastoa tunneta. Kjell Westön romaani on Riikka Oksasen dramatisoimana ja ohjaamana muotoutunut tarinaksi, jossa aika sekä virtaa että pysähtyy. Hahmojen sisäiset ajatukset sekä ihmiskohtalot tulevat tarinallisesti näkyviin hetkissä, joissa yksi hahmoista ottaa hetkeksi kertojan roolin ja kuvaa todellisuuttaan ja vaiheitaan sellaisina, kuin ne romaanissakin esiintyvät.

Tarinan alussa tutustumme Allan ”Allu” Kajanderiin (Ville Hilska) ja hänen vanhempiinsa. Tarinan kannalta etenkin hänen isänsä Enok (Juha Kukkonen), joka on merkittävä toimija työläisten puolella, on merkittävässä roolissa siinä, miten Allun elämä muotoutuu. Pojan turvallisuudesta huolestunut äiti lähettää pojan raitistuneen isänsä ja tämän uuden perheen luokse asumaan, jottei tämä ajautuisi huonoon seuraan. Allun ja Enokin kautta käydään läpi 1900-luvun alkuvuosikymmeniä punaisten puolella olleiden henkilöiden näkkökulmasta.

Samoin tarinan alussa tutustutaan omistavan luokan nuoriin, jotka myöhemmin olisivat aktiivisia toimijoita suojeluskunnissa ja valkoisten puolella. Ystäväkset Eric ”Eccu” Widing (Santtu Karvonen), Cedrik ”Cedi” Lilliehjelm (Miiko Toiviainen) ja Zviga (Robert Kock) leikkivät nuorina yhdessä. Siinä, missä Eccun ja Cedin onnistuu paeta valloitetusta kaupungista, on Zvigan kohtalo karumpi. Zvigan ampuminen yhdistettynä vankinaoloajan kokemuksiin vaikuttaa etenkin Cedin tuleviin vaiheisiin merkittävästi. Myös Cedin sisko, Lucie (Satu Tuuli Karhu), on yksi tarinan keskeisistä näkökulmahenkilöistä, joiden kautta muutoksien kourissa kuohuva maailma avautuu joillekin hyvänä ja toisille katkeruuden sävyttämänä.

Missä kuljimme kerran on ihmislähtöistä draamaa, jossa viipyillään ihmisten ajatusten ja tunteiden parissa. Suomen sisällissotaa ja sen myöhempiä vaikutuksia tutkitaan yksilön ja yhteiskunnan kautta. Erityisesti paino on ihmiskohtaloiden nostamisessa esiin. Kasvojen antamisessa sodan järjettömyydelle ja rikkovalle vaikutukselle. Lopulta kukaan ei selviä sodasta ilman näkyviä tai näkymättömiä arpia. Etenkin Eccu, ja myöhemmin myös Cedi, joutuu kohdakkain omien tekojensa kanssa, eikä peiliin katsominen ole helppoa.

Suomenlinnan kesäteatterin näyttämölle on rakennettu pyörivä näyttämö. Kuten tarinan henkeen sopii, käytetään sen pyörittämiseen ihmistyövoimaa. Siinä on jotain hyvin kuvaavaa, kun herrasväki juhlii shampanjan kera, ja alhaalla kaksi palvelusväen asuihin pukeutunutta hahmoa pyörittää maailmaa heidän jalkojensa alla. On olemassa kaksi todellisuutta, jotka eivät kohtaa. Kuten Cedi sen ilmaisikin, niin hänelle järkyttävää oli vallankumouksen syttyessä ollut järkyttävintä nähdä, miten luokka-asemat alkoivat murtua. Herra alkoi pelätä palvelijaansa. Siihen asti valta-asetelma oli ollut selkeä ja osalle suotuisa, joten sen tuleva kumoutuminen aiheutti ymmärrettävästi pelkoa.

Lavastuksellisesti esitys hyödyntää taiten koko näyttämötilan. Taka-alalta löytyy toinen kerros, joka toimii niin kerrostalo, kuin kartanonkin, korkeutta korostavana näyttämön osana. Sieltä on myös sopiva etäisyys toteuttaa kyseenalaisempiakin käskyjä. Keskellä on pyörivä näyttämö, jonka keskellä on koroke, joka toimii monenlaisen toiminnan alustana. Se on koroke, pöytä tai talvinen maisema. Sen lisäksi myös alempana etunäyttämöllä tapahtuu kohtaamisia sekä musiikkinumeroita. Tässä vuoroin vauhdikkaassa ja rauhallisesti etenevässä ajan kudelmassa jokainen elementti on mietitty tarkasti. Kun lavalle rakentuu iloinen kaksikymmentäluku ja myöhemmin jazz-clubin maisemat on muutos lavan tuntuun merkittävä, vaikka se tapahtuukin enimmäkseen lavan takaosan kimaltavien verhojen sekä ilmapallojen avulla. Ylimääräisiä elementtejä ei ole, vaan todellisuus on puhtaan tarkkarajainen, kuin kirjoittajan valkoinen paperi. Kahtiajakautunutta maailmaa kuvaavat myös katosta sopivina hetkinä putoilevat vitivalkoiset tai verenpunaiset hiutaleet.

Esityksessä hyödynnetään hienosti myös ensemblen itse esittämää livemusiikkia ja lauluja, jotka kuljettavat katsojaa mukana erilaisiin tunnelmiin. Eccun hiihtolaulu, kun hän pakenee Helsingistä ja myöhemmät jazz-numerot tuovat puhevetoiseen draamaan sopivaa vaihtelua. Osa kappaleista menee ihon alle, kuten myös joidenkin koreografioiden konemaisuus. Itselle jäi mieleen erityisesti pöydän ääressä tapahtunut koreografia, jossa näyttelijät samassa rytmissä tekivät kerronnan taustalla musiikin tahtiin samaa liikesarjaa uudestaan ja uudestaan, kunnes kaikki pysähtyivät päät pöytää vasten. Samaan aikaan hyvin pelottavaa, miten ihmiset liikkuvat, kuin marionetit oman todellisuutensa keskellä, huomaamatta että maailmassa voisi minkään toisenlaista elämää ollakaan.

Sota-aiheet ovat ymmärrettävästi aina melko rankkoja. Väkivalta, sota ja aseet ovat läsnä tarinassa, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla. Väkivallan koreografia on hyvin vakuuttavaa tässä esityksessä. Kostonkierteen julmuus näkyy ja tuntuu, vaikka siinä kohtaa uhrit pääosin etäännytetään yksittäisistä henkilöistä. Ihmisiä kaatuu ja nousee uudestaan, vain kaatuakseen taas luotien viuhuessa. Henkilötason kuvauksista erityisesti Eccun siskon Anitan ”Nita” kuvaus kokemastaan voimattomuuden tunteesta on koskettavaa kuultavaa. Sekin kohtaus on kuitenkin taiten etäännyttäen toteutettu. Tämä valinta sopii erinomaisesti tällaiseen tarinaan, joka käsittelee trauman ja traumatisoitumisen erilaisia ilmenemismuotoja.

Liikkeen osalta täytyy vielä erikseen mainita se, miten upeasti Ville Hilskan esittämä Allu liikkuu lavalla. Etenkin näkymättömän jalkapallon käsittely oli todella vakuuttavaa. Juuri tällaiset tarinan kannalta melko pienet, mutta hahmon kannalta suuret, asiat nousevat tässä esityksessä valokeilaan. Näin tarkkaa tekemistä on ilo seurata.

Upean tekijäkaartin yhteistyön tuloksena syntyy vaikuttavaa dramaa, joka vie syväsukellukselle ihmisten mielten maailmoihin sekä siihen dokumentoituun todellisuuteen, jota siihen aikaan on eletty. Tämä on esitys, kuin kirja. Keskeiset kohtaukset heräävät henkiin hahmojen esittämänä toimintana tai kerrottuina tarinoina – faktan ja fiktion otteessaan pitävänä keskusteluna. Vaikuttava kuvaus siitä, miten pitkän varjon sisällissota voi ihmisten arkeen jättää. Neutraali ei voi olla, vaan puolensa on valittava – tai se valitaan puolestasi.

Missä kuljimme kerran

Alkuperäisteos: ”Där vi en gång gått”
Kjell Westö

Suomennos
Katriina Huttunen

Dramatisointi ja ohjaus
Riikka Oksanen

Lavastus
Janne Vasama

Valosuunnittelu
Ville Mäkelä

Musiikin sävellys
Antti Autio

Äänisuunnittelu
Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu
Sari Suominen

Maskeeraussuunnittelu
Tiina Winter

Koreografia
Lasse Lipponen

Lavalla

Santtu Karvonen
Satu Tuuli Karhu
Miiko Toiviainen
Ville Hilska
Juha Kukkonen
Robert Kock
Annika Hartikka
Iina Nyländen