Tylsistymisen aktivoima passiivisaggressiivisuus

Sitähän sanotaan, että ongelman tiedostaminen on ensimmäinen askel kohti ratkaisua. Mutta joskus se on tosi pieni askel, eikä ongelman ratkaisu juuri lähene. Tämänkertainen pitkäaikainen ongelmavyyhti liittyy henkiseen tylsistymiseen, jota – ainakin minulle – tapahtuu kursseilla, joissa istutaan määrittelemättömän pitkiä aikoja seuraten hidastempoista toimintaa. Aivot menevät vähitellen ruudunsäästäjämoodiin ja energiataso sekä kyky tuntea tunteita romahtaa. Ei vaan irtoa mitään. Ei mitään, mikä vaatisi läsnäoloa ja heittäytymistä.

Varmasti se osittain (ja suurelta osin) on opittua asennevammaakin. Eihän sitä ole mikään pakko näyttää, että tylsistyttää joku tehtävä tai harjoite. Ei ainakaan niin usein, kuin itse olen sortunut sen näyttämään. Voishan sitä feikata, kunnes ei enää tympäise, mutta joskus ei vaan jaksa yrittää repiä riemua, kun aivoissa ei liiku mitään. Vois tehdä, mutta sitä ei teki ilolla, eikä ilman suurta sisäistä vääntöä, joten on helpompi sanoa: ”ei, en halua.”

Semmoinen hetki iski tänään klovneriakurssin ensimmäisen päättäneessä heräämisharjoitteessa. Pää humisi tyhjyyttään, meinasin nukahtaa omaa vuoroa odotellessa ja sitten, kun vuoroni tuli en olisi jaksanut tehdä koko harjoitetta. Totta kai voin tunnistaa päivän varrella tekijöitä, jotka altistivat tylsistymiselle, kuten: matkustamisen rasitus, pari huonosti nukuttua yötä ja se, että olin istunut yli tunnin odottamassa vuoroani.

Olin mielessäni itse toivonut, että saisin aloittaa neljän hengen ryhmämme harjoitteen, koska siinä kohtaa mulla oli vielä hitunen energiaa jäljellä. Mutta, ei sattunut sellaista tuuria. Ohjaaja aloitti harjoitteen toisesta päästä riviä ja minä jäin viimeiseksi. Näin ollen jouduin kaikkien oman ryhmäni jäsenten heräämisten ajan istumaan tuolilla roikottaen päätä jalkojeni välissä ja meinasin nukahtaa siihen paikkaan. Niinpä, kun vuoroni viimein tuli, olin täysin passiivisessa tilassa.

Yritin kyllä alkuun sanoa joo, leikkiä mukana ja miellyttää ohjaajaa, mutta ei minussa ollut tippaakaan leikki- ja hassuttelunergiaa jäljellä. Olin puolinukuksissa ja täysin epäsynkassa. Tämmöset hetket ehkä ovatkin se, miksi epäilen aivojeni olevan jollain tapaa ad(h)d-aivot. Joskus en jaksa kiinnostua asioista ja muutun passiiviseksi, jolloin läsnäolo on tosi vaikeaa.

Tajusin myös harjoitteen jälkeen käydyn purkukeskustelun aikana pakonomaisesti räplääväni ja napsauttelevani punanenäni kuminauhaa, enkä oikeastaan edes kuunnellut koko keskustelua. En pystynyt kiinnittymään, vaikka toki tajusin, että kun puhuttiin kieltäytymisestä ja ”kuinka se on ihminen, eikä klovni, joka kieltäytyy”, niin se viittasi mitä suurimmassa määrin minun suoritukseeni. Mutta en tuntenut syyllisyyttä asiasta, vaikka tiesin olleeni mahdotonta ainesta työstettäväksi. En vaan pystynyt siinä hetkessä parempaan.

Alussa lähdin tekemään sivustaohjauksen mukaan. Laskin kymmeneen noustessani. Kun ohjaaja jonkun huokseni örinälaadun kuullessaan käski öristä lisää, niin tein niin. Ei se minua tekemisenä inspiroinut, mutta tein kun pyydettiin. Sitten tuli kuitenkin täysi stoppi. En jaksanut enää apatiassani tsempata enempää. Kieltäydyin laskemasta espanjaksi kymmeneen. Kieltäydyin myös jokeltelemasta, kuin vauva. Ja kieltäydyin myös örisemästä lisää tai käskyttämästä yleisöä numeroleikkiä pidemmälle.

En tehnyt sitä kuitenkaan ilkeyttäni tai uppiniskaisuuttani, vaikka niinkin voi tulkita. Kieltäydyin, koska mulla ei ollut mitään materiaalia. Mulle, ja varmaan monille muillekin, tulee välillä semmosia tyhjäpää-hetkiä, jolloin mielessä tai kehossa ei ole mitään materiaalia. Enkä tarkoita nyt sitä, että haluaisin ennakkoon suunniteltua turvallikseksi tietämääni materiaalia, vaan etten saa käskyä välitettyä aivoista äänentuottoelimille tehdä jotain määriteltyä ääntä. Se käsky ei mene läpi. Mitään ei tapahdu.

Kun tämän nyt tähän auki kirjoitti, niin täytyy todeta, että ehkäpä tuo on jäänne vuosikausien teeskentelystä. Olen naamioinut aika paljon omaa henkistä ja kehollista levottomuuttani pois vaikenemisen ja pysähtymisen keinoin. Olen ollut äänetön ja liikkumaton niin kauan, että se sama selviytymisstrategia puskee läpi väsyneenä. Olen vuosikausien ajan tukahduttanut signaaleja noissa tilanteissa, joten en enää pysty olemaan toimimatta niin. Totta kai voin oppia, mutta se vaatisi toisen sisäisen toimintamallin omaksumista ja kentie surkastuneiden luontaisten yhteyksien toistuvaa treeniä.

Tiedän kyllä pystyväni jokaiseen pyydetyistä teoista. Olen ihan vapaaehtoisesti niitäkin jokus tehnyt ihmisten edessä. Eli kyvyttömyydestä jokellella tai laskea ääneen vieraalla kielellä, jota en osaa tai muista osaavani, ei ole. Se on jotain muuta. Passiivisaggressiivisuuteni kohdistuu ehkä näkyvästi ulos (kieltäytyminen), mutta sen kärki on minussa. Oma kyvyttömyyteni siinä purkautuu. En pysty suoriutumaan ja turhaudun. En halua pystyä ja turhaudun siitä, että olen tilanteessa, jossa pilaan kaikkien ilon, kun en vaan voi sanoa joo ja tehdä sitä asiaa. Kyllä pitäisi voida. Kaikki muutkin pystyivät.

No.

Se oli tämän päivän tarina se.

Huomenna on uusi päivä ja vaikken itsestäni ehjää ehkä siinä ajassa saa, enkä normaaliksi kenties ikinä kykene muuttumaan, niin voin silti vaikuttaa asioihin. Voin nukkua, tai ainakin levätä riittävästi. Voin tehdä asioita, jotka ilahduttavat minua ja tekevät mielestäni joustavamman. Voin höpsötellä itsekseni jo ennen tilaan astumista ja päivän aikana pitää huolen siitä, että keho pysyy aktiivisena, jolloin yhteys ei katkea. Tämä valitettavasti tarkoittaa lisää liikehdintää yhteisten keskustelujen ja ohjeistusten aikaan, mutta sori, niin minut on sisäisesti viritetty. Jos istun tai seison fyysisesti passiivisena kymmeniä minuutteja tai jopa tunnin putkeen, niin mieli-keho-yhteyden uudelleenkäynnistäminen rasittaa liikaa tyhjenemään päässeitä akkuja. Aivot hyytyvät kehon mukana, eikä mikään virtaa.

P.S. Miten te muut selviätte tilanteista, joissa alkulämppä jää välistä tai alkulämmittelystä huolimatta on ehtinyt jo jäähtyä ennen omaa suoritusta? Miten te pidätte yllä vireystilaa näyttämön sivussa tai, jos pitää olla pitkään sivustaseuraajan roolissa lavalla? Varmasti siihen tekniikkansa on, miten sen mielen ja kehon aktivoinnin voi tehdä ilman ylenmääräistä hytkymistä ja kehon aktivointia muiden katseiden kohteena ollessa. Olisi kiva kuulla kokemuksia ja toimivia vinkkejä.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s