Koti, joka vaikuttaa turhan suurelta sisällölleen. Ytimeltään lämmin ja tiivis, mutta silti suuri ja kolkko. Taustalla ylikokoiset ikkunat, joista näkee perheen isän, Raimon, (Kari-Pekka Toivonen) pyörittämälle autokorjaamolle. Keskellä tilaa kulunut pyörivä nojatuoli, sohva, matto ja pieni sivupöytä tai tarjoiluvaunu, jossa on muutamia esineitä, kuten kirja (Victor Hugon Kurjat). Muuten tila vaikuttaa aivan liian suurelta ja autiolta. Fyysisen etäisyyden ohella myös henkinen etäisyys tuntuu ajoittain toivottoman pitkältä isän ja hänen teini-ikäisen tyttärensä, Ellin (Ella Lymi) välillä.

Joku ihminen

Kunnia on suurelta osin Raimon, isän, tarina. Pitkään Ellin yksinhuoltajana toiminut Raimo on löytänyt uuden rakkauden, Anitan (Kirsi Tarvainen) ja hetken, ihan vain hetken, maailma näyttää olevan mallillaan. Vaan kun kuvaan nousee mukaan tarina, jota on vaikea uskoa ja ihan yhtä vaikea kyseenalaistaa, joutuvat vanhemmuus, ystävyys ja luottamus koetukselle. Ketä pitäisi uskoa? Kuka valehtelee? Kestääkö uusi rakkaus kriisin keskellä?

Elli tarinan ainoana teininä on oikeutetusti värikäs ja räiskyvä tyyppi, jolla on asiaankuuluvan nolo faija moottoriöljyn tahraaminen käsineen. Pieniä ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta, aikuiset ovat melko etäisiä ja monessa kohtaa tunnekylmyyteen asti asia- ja ratkaisukeskeisiä, paitsi Manninen (Mikko Kouki). Manninen on lapsekkaan yksinkertainen, väärässä kohtaa naurava ja puhuva, äitinsä kanssa asuva, vähän hassu ja epäsiistin oloinen mies, joka on omistanut elämänsä työlleen autokorjaamossa. Sen lisäksi hän on Raimon parhaita ystäviä. Tuntuu vaikealta, kun joutuu kyseenalaistamaan ystävänsä rehellisyyden. Mutta mitä muutakaan voi isä tehdä, kuin luottaa omaansa?

Tarinassa on potentiaalia ja sen käsittelemät teematkin ovat hyvin ajankohtaisia. Harmillisesti kuitenkin se ihan kirkkain ydin jää välittämättä tai sanoma hukkuu puhetulvaan. Joissain kohdin tuntui, että hieman vähemmänkin olis voinut sanoa ääneen ja sanoittaa asioita. Olisi voinut myös, ainakin hetkittäin, antaa yleisölle tilaa pohtia esityksen teemoja, selittämättä niitä hahmojen suulla puhki.

Katsojana jäi hieman hämmentynyt olo, kun rakkaus, jota hahmot niin kovasti korostivat, näkyi lähinnä puheissa, eikä juurikaan teoissa. En tiedä onko se sitten se, kun puhetta on niin paljon, kuin tässä tekstissä on, että se tekee näyttelemisestä melko staattista ja kylmän tuntuista, vaikka äänessä lämpöä olisikin. Tietysti myös asemointi vaikuttaa vaikutelmaan. Kyllähän siitä kylmähkö kuva tulee, kun puhutaan rakkaudesta ja seisotaan eri puolilla ylisuurta huonetta katsettakaan vaihtamatta.

Niin, ehkäpä se on hyvä hämmennys. Ehkäpä se onkin se pointti. Sanojen ja tekojen välillä on ristiriita. Pinnan alla on toinen todellisuus, jonka kätkemme toisiltamme ja kenties joskus myös itseltämme.

Rakastan sinua, mutta…

Uskon sinua, mutta…

Kenen kunniasta puhumme, kun puhumme kunniasta?

Harvemmin näkee, että teatteriesityksen teosesittely on varustettu varoitustekstein ja auttavien tahojen yhteystiedon. Kun näkee näytelmän Kunnia, niin tajuaa, miksi se on tarpeen. Uhrin syyllistämispuhe ja kokemusten vähättely on edelleen valitettavan tavallista, joten on vastuullista huomioida se myös fiktion kontekstissa. Teatterilla on vapaus käsitellä vaikeita teemoja myös epäluotettavan kertojan / hahmon näkökulmasta, mutta samalla vastuu on tehdä näkyväksi se, miten esityksen tarjoama aiheen käsittely peilautuu yhteiskuntaan ja yleiseen keskusteluun aiheesta.

Kunnia

Käsikirjoitus ja ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnnittelu: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Anniina Kuula
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Äänisuunnittelija: Tuomas Rissanen

Lavalla

Kari-Pekka Toivonen
Ella Lymi
Mikko Kouki
Kirsi Tarvainen