Jumalainen näytelmä 24.9.2022 (Espoon Kaupunginteatteri)

Jumalainen näytelmä on löyhästi tositapahtumiin (mm. Timo R. Stewartin Valter Juveliuksesta kertovaan tietokirjaan) ja todellisiin henkilöihin perustuvaa fiktiota. Kääntäjä ja runoilija, Valter Juva eli Juvelius (Eetu Känkänen) ja siskonsa Ester Juvelius (Cécile Orblin) ovat juomiseen taipuvaisen maanmittari-isänsä, pappa Juveliuksen (Antti Laukkarinen), kehnoina pitämiä jälkeläisiä. Yksi jättää arvostetun – ainakin isänsä arvostaman – ammatin ja toinen on muuten vain epäilyttävästi jatkuvassa hurmostilassa. Tarinassa sisarukset ovat kuitenkin uskonnon ja tieteen voimat yhdistämällä päätelleet löytäneensä reitin liitonarkun nykyiseen olinpaikkaan.

Tarina alkaa Valter Juveliuksen väitösjuhlista ja päätyy toisessa näytöksessä Jerusalemiin, liitonarkin epäonnisille kaivauksille. Kumpikin todellisia tapahtumia, mutta sisällöt ja paikalla olevat hahmot ovat monelta osin fiktiota. Näytelmässä Valterin väitösjuhlissa nähdään Leinon veljekset, Eino (Roosa Söderholm) ja Kasimir (Tomi Alatalo) sekä L. Onerva (Enni Ojutkangas), jotka toki ovat Valterin aikalaisia, mutta siihen se totuuspohja taitaa sitten jäädäkin.

Näissä mielikuvituksellisisssa juhlissa päästäänkin näkemään monenlaista ohjelmanumeroa laulusta, runonlausuntaan ja Topeliuksen satunäytelmään, Totuuden helmi, jonka Valter on suomentanut. Myöskin kaivauksilla nähdään todellisuuteen pohjautuvia henkilöitä, mutta se olivatko kaikki paikalla, kuten tarinassa esitetään, on sivuseikka. Fiktiossa on lupa leikitellä mahdollisilla tapahtumakuluilla ja sitä vapautta tässä näytelmässä myös ilahduttavasti toteutetaan.

Pidä todellisuus loitolla minusta!

Ester Juvelius

Jumalaisessa näytelmässä on hauskan iloittelevaa ja synkeääkin livemusiikkia tarjolla, kun näyttelijät itse tarttuvat soittimiin. Iida Savolaisen säveltämät runolaulut muodostuvat näytelmän voimahetkiksi, joista ei tunnelatausta puutu. Siellä on muutamakin sellainen hetki, missä unohtaa katsovansa näytelmää ja tunnelma on, kuin jossain hämyisessä baarissa open mic -iltaa kuuntelemassa. Soittolistassa on kiva sekoitus perinteistä kansanmusiikkia, piirilaulua sekä modernin punkahtavaa musiikkia. Sopivasti räimettä ja uhoa sekä sulosäveliä ja autoharpin sointuisaa soittelua.

Lavastus, toisaalta yksinkertaisuudessaan ja myös yksityiskohtaisuudessaan tarjoaa erinomaisen ympäristön tälle tarinalle tapahtua. Ensimmäinen puoliaika tapahtuu viitteellisemmissä ja toinen puoliaika selkeämpää omaa todellisuuttaan näkyväksi tekevissä lavasteissa. Nämä maailmat ovat hyvin erilaisia, mutta silti niissä on jotain samaa. Ainakin pappa Juveliuksen perintö näkyy molemmissa tiloissa. Myös puvustuksessa on hienoa, historiallisesti tunnistettavaa ja silti jollain tapaa lineaarisesta ajasta irti olevaa, leikittelyä. Jokaisella hahmolla on hyvin tunnistettava pukeutusmistyylinsä, joka myös osaltaan vahvistaa kuvaa hahmon sisäisestä todellisuudesta. Valter Juvelius

Näytelmän kieli on monin paikoin hauskan leikittelevää ja tarjoilee yllättäviä sanavalintoja. Moderni ja vanhahtava, murteellinen, kieli sekoittuvat suloiseksi sopaksi, joka herättelee hymyjä ja naurahduksia katsomossa. Näytelmän huumori on monin paikoin hyvin hienovaraista ja vaikeissakin hetkissä pehmeitä nauruja herättävän keveää.

Samoin mieltä hykerryttäviä ovat hahmot, joita kuusihenkinen näyttelijäjoukko herättää henkiin lavalla. Pappa Juveliuksen nauru kaikuu korvissa ja mielessä kauan ennen ja jälkeen näytöksen. Valter Juva on herkullisen hoopo hahmo, jolle tekis mieli vain lausua lempeitä tsemppilauseita. Valterin hahmo on semmonen vastoinkäymisistä huolimatta pilke silmäkulmassa eteenpäin tasaisen varmasti etenevä kaveri. Välillä tekis vaan mieli nukkua ja sitten taas mietitäänkin uusia seikkailua. Jännä tyyppi.

Eipä siskonsa, Ester, kyllä kalpene yhtään veljen rinnalla, vaan on vankkumaton uskonkiihkossaan. Esterin ja Habib Beyn (Tomi Alatalo) vuorovaikutusta, joka paikoin muistutti jotain hypnoottista tanssia, oli ilo seurata Habibin kertoman tarinan aikana. Siihen syntyi oma sisäisen rauhana kuplansa, jossa oli sijaa vain lempeälle vuorovaikutukselle. Keskelle näytelmää syntyi aika ja tila, jossa vastalauseet sulivat ja ennakkokäsitykset joutuivat koetukselle.

Jumalainen näytelmä muistuttaa monella tapaa kokeilevampaa, ylioppilasteatterimaista esitystä, jossa on sekaisin hyvin vaihtelevia rytmejä ja kerronnantyylejä. On perinteistä puhenäytelmän rytmiä ja tyyliä, absurdinpaa teatteria, sadun- tai tarinankerrontaa, voimistelunäytöstä, leikkiä ja musiikkinäytelmille tyypillisiä juonen etenemisen hetkeksi pysäyttäviä musiikkinumeroita. Henkilökohtaisesti nautin tosi paljon sellaisista hetkistä, joissa rutiini rikotaan tai missä osa porukasta vaan itsepäisesti jatkaa sitä omaa touhuamistaan, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Kokonaisuudesta muodostuu hieno hetkien kudelma, jonka taustalla tarina etenee omalla painollaan.

Erinomaisen nautittava, samaan aikaan turvallisen perinteinen ja kokeilevasti omaleimaisen höpsähtänyt, esitys.

Jumalainen näytelmä

Teksti ja ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Raisa Kilpeläinen
Valosuunnittelu: Jarkko Lievonen
Musiikki: Iida Savolainen
Äänisuunnittelu: Tommi Koskinen
Maskeeraus: Kaija Heijari

Näyttämöllä

Eetu Känkänen
Cécile Orblin
Antti Laukkarinen
Enni Ojutkangas
Tomi Alatalo
Roosa Söderholm

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s