Lauantaina, omien hahmojeni osalta, hiottiin kiusaajien ekaa kohtausta. Siinä ei itselläni repliikkejä montaa ole, mutta fyysisiä askelmerkkejä on enempi muistettavana. Pitää muistaa, missä kohtaa tehdään mitäkin ja hakea niihin iskut muiden tekemisistä tai repliikeistä. Se on sinänsä melko lyhyt kohtaus, mutta siinä on kuitenkin paljon toimintaa. Aluksi meitä on viisi näyttelijää lavalla ja kohtauksen lopussa kuusi, joten kyllä siinä saa ihan jokaista erikseen ohjata paikoilleen.

Omassa hahmossani on tietty se haaste vielä, että kaksi kolmesta kiusaajasta on veljeksiä keskenään. Kaksoset kaiken lisäksi. Siihen haettiin sitten myös yhtenevää kehonkieltä. Vähän peilausta siihen, mitä toinen tekee toiselle puolen lavaa.

Mähän olen itse asiassa ihan hyvä peilaamaan. Vaikutun herkästi ja otan muista impulsseja. Huomaan, että tässä olen välillä itsepäisesti kieltäytynyt siitä. En ole peilannut yhtään, vaan olen tehnyt omiani. Siihen ehkä suurin syy on se pikkukossien uhon kehonkieli. Ajattelen, että sen pitää olla kuitenkin isottelevaa, avointa ja no, uhkaavaa. Jonkun käden asennon nojaillessa otin kyllä kanssakaksoseltani. En kuitenkaan nähnyt mielekkääksi lähteä peilaamaan ristiin meneviä jalkoja tai vähän suljetumpaa rintakehää, mitä näissä treeneissä havaitsin toisesta.

Edellä mainituissa ei ole mitään vikaa, koen vaan että ne on steoreotyyppisesti ajatellen, naistyypillisiä kehonasentoja. Siinä kohtaa pidin omasta ajatuksestani siitä, miten poikapuoleinen valtaa väärinkäyttävä öykkäritaho kantais itseään. Ei nyt tarvii mitään greippejä kainaloon tai housuihin työntää ja olla muina portsareina, mutta rintakehän pitää musta olla auki. Ei ole tarvetta suojatua tai luimistella, koska valtahan on meillä. Jaloissakin mieluiten veisin paljon tilaa, kuin sulkisin tai pienentäisin yhtään.

Sitten semmonen pikkunen yksityiskohta on käsien suunta, kun niitä pidetään vyötäröllä tai tarkuissa. Yks semmonen teinixi poikuliini tapa, minkä aikoinaan opettelin, kun mua kiinnosti vielä piirtäminen ja anime, on peukaloiden pitäminen taskuissa. Kädet jää ulkopuolelle, mutta peukalot menee taskuihin tai vyönlenkitkin käy.

Ton eleen ja asennon muistan sieltä jostain teini-iältä, kun mua rupes ärsyttämään teininä se, miten sumppuun olin ajautunut kehollisesti, kun tuntui että ei saanut viedä yhtään tilaa. Kaikkia pitää väistää. Bussissa istuu vain puoliksi penkillä, jottei vain hipaisiskaan vieruskaveria. Sitten aloin opettelemaan, miten viedään tilaa ja siinähän luonnollisesti miesten seuraaminen oli hedelmällisempää, kuin naisten. Hyvin yleistäen voi sanoa, ei kaikki tietenkään, eikä aina, mutta usein miespuoleiset tuppaavat jo nuoresta pitäen varaamaan tilaa ympäriltään, kuin tytöt ja naiset ikinä.

Koska tässä on kyse statuksista, ylläri, niin ilmaisun elementit linkittyvät tosi helposti. Uhokin löytyy helpommin ääneen ja kaikkeen olemiseen, kun vie kehollisesti enemmän tilaa. Mitä sulkeutuneempi ja vähemmän tilaa vievä asento sulla on, niin sitä haastavammaksi teet itselles sen isottelun.

Toki poikkeuksena tästä voi pitää käsien ristimistä rinnalle, mikä on sulkeutunut ele, mutta myös portsarityypillinen uhmakas asento: ”tästä ei mennä”. Sitä en ole itse käyttänyt hahmollani, mutta se kyllä sopii siihen. Sen, käsien ristiminen rinnalle, sitten sunnuntain läpimenossa kopioin kanssakaksoseltani toisen puoliajan kohtaukseen.

Läpimeno

Sunnuntaina vedettiin kertaalleen koko näytelmä läpi. Ensin eka puoliaika ja sitten pienen palautetauon jälkeen toinen puoliaika. Sää oli ihan ok siinä aamupäivällä. Sade iski kunnolla palautetauon aikana, mutta hellitti hieman ennen kuin aloimme tehdä toista puoliaikaa.

Kyllä huomaa selvästi, että itselle eka puolisko on paremmin muistissa, kuin toinen puoliaika. Se on vähän hassua silleen, kun toista puoliskoahan tässä on vähän enemmän työstetty viime aikoina, mutta silti se on vielä tekstillisesti vieraampi.

Veivasin tekstin varmaan pariinkymmeneen kertaan läpi lauantaina treenien jälkeen ja sitten sunnuntaina läpimenossa huomasin, että ei se vaan pysy päässä. Suunnilleen on asiat kohillaan, mutta sitten on juttuja, mitkä ei vaan mene. Se yks repliikki uusien myyjäisten organisoimisesta tökkii. Siinä on siis joku sanajärjestys tai ajatusongelma, joka tuottaa mulle tuskaa.

Siinähän olen itse luonut itselleni pienen kompastuskiven. Muistan, että siinä repliikissä on se kohta, mikä mun pitäis sanoa eri tavalla, kuin mitä luonnostaan haluaisin sanoa. Sitten siinä lavalla muistan vain sen, että siinä oli joku jippo, mikä piti muistaa, mutten muista mikä se oli ja miten se repliikki oikeasti meni, vaan alan puhua sitä väärin sanoin. Mun pitää joko muistaa se papukaijamaisesti ulkoa tai sitten se ei mene, koska aivot täydentäis siihen automaattisesti yhden lauseen keskelle sanan tai pari, mutta se sitten sotkee sen virkkeen lopun. En osaa selittää, miksi se on vaikea mulle sanoa, kuin se on kirjoitettu, mutta se on.

Samoin nyt huomas sen, että jotkut repliikit, mitä oli tankannut ja tsempannut, että ne sais oikealla iskulla ja oikeaan muotoon, osuivat kohdilleen. Mutta, sen myötä sitten joku repliikki, minkä oli aiemmin muistanut ongelmitta katosikin mielestä. Ihme tasapainottelua edelleen.

Musta tuntuu, että nyt on pakko laittaa ääniversio hetkeksi tauolle ja lukea teksti plarista muutamaan kertaan läpi. Koen, että tarvitsen nyt visuaalisesti sen kokonaisuuden nähtäville, jotta aivoihin jäisi kuulomuistin ohella myös näkömuistiin se, miten omat repliikit asettuvat kokonaisuuteen. Kun kaikkia ei intuitio kerro. On kohtia, mitkä on tosi luontevia, mulle, ja sitten niitä, missä on repliikki, mutta siinä ei tunnu pakottavaa tarvetta sanoa jotain, jolloin unohdan, että on mun vuoro puhua.

Rehellisesti sanottuna, mulla on enemmän ongelmia, kuin repliikkimäärä antais olettaa. Ei mulla ole mitenkään ylivoimaisen paljon vuorosanoja muistettavana, mutta ne eivät vaan ole kaikki vielä asettuneet kohdilleen. Eka puoliaika menee ilman nikotteluja ja toisella puoliajalla alkaa muisti tökkiä. Sanoisin, että eiköhän se siitä toistojen myötä. Tässä on vielä melkein kaks viikkoa ensi-iltaan ja useita treenikertoja edessä, joten kyllä ne sanat asettuvat paikoilleen, muodossa tai toisessa. En ole tekstin muistamisen osalta yhtään huolissani, en itseni, enkä yhdenkään kanssanäyttelijän puolesta.