Asiat jää välillä vähän vaiheeseen. Niin kävi näidenkin tekstien kanssa, mutta jatketaan nyt, kuin ei mitään taukoa olis koskaan ollutkaan.

Kireyttä ilmassa

Ensimmäisestä päivästä mulle on jäänyt mieleen myös tekemämme kolmen hengen kohtaukset, jossa hyödynnettiin useampaa tekniikkaa päällekkäin. Sinne oli kerrostettu ’kahden sanan haastattelu’ eli repliikkien, ’tänään on tiistai’ eli tunteen kasvatus ja vaatimus, että uuden henkilön saapuessa lavalle tapahtuu joku tunnemuutos.

Meidän kohtauksessamme olin se joka tulee viimeisenä lavalle. Ensin yksi improaja meni lavalle ja rupes tekemään jotain joogaliikkeitä. Sitten sinne saapuu toinen hahmo ja tilanne on ihan ok. Itselle tulee sivustaseuraten mieleen, että siinä on ehkä kämppikset. Semmosta sopuisaa sananvaihtoa, mitä leimaa se toiston vaatimus. Repliikit eivät ole loputtoman pitkiä, joten samat sanat toistuvat aika usein. Se vain korostuu sitten, kun astun lavalla.

Ensimmäisenä lavalla olleen tunnemuutos on jonnekin vihan tai närkästyksen suuntaan. Jälkimmäisenä tullut taas suhtautuu muhun positiivisesti. Niinpä siitä aika nopeasti rakentuu ensin pohtimani kämppisasetelman sijaan kunnon kolmiodraama. Sitä mun ja ekan hahmon välistä ilmaa ois voinu leikata veitsellä. Niin kireää fiilistä harvemmin lavalle niin vähillä elementeillä. Koska se oli niin selkeä se muutos hänessä, niin lähdin oikein tahallaan kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos makeilen vähän enemmän jälkimmäiselle hahmolle ja jätän ensimmäisen hetkeksi huomiotta.

Sehän vain nosti jännitettä. Sitten noteerasin hänetkin. Ensin ystävällisesti kysyin kummaltakin, haluavatko he kahvia. Sitten vastausten perusteella lähdin vähän hakemaan sitä salamointia ekalta hahmolta. Toistotekniikka, että otetaan toisen repliikista sana tai pari, oli niin herkullinen tähän, kun siihen yhdistyi se tunteet. Ensin suhtauduin ihan asiallisesti häneen, mutta sitten tunne muuttui ja tilanne kiristyi. Sitten siellä sanat menetti merkityksensä, kun se tunne oli niin selkeä.

”Otatko kahvia?”

”Otan kahvia.”

”Niin otatkin, kahvia.”

Siellä tuli monta variaatiota siitä samasta ja kaikki silleen toista kyräillen. Lopulta jännite vähän hellitti niin, että sanoin lähteväni keittämään kahvia, jolloin tämä taisteluparini päätti jatkaa joogaamistaan. Koska siihen oli jäänyt se jännite, niin kävelin sitten suoraan siitä hänen ylitseen. Tai no takaa, koska hän teki jotain askelkyykyssä tehtävää liikettä. Saattaa olla, että kevyesti ohimennen vähän jalalla pyyhkäisin tai tönäisin. Ei siis voimalla, mutta silleen, että tuli pieni kontakti, johon voi reagoida.

Se oli aika herkullinen kohtaus, mikä suntui tosi pienistä, mutta voimallisista jutuista. Kun siitä sitten purkukeskustelussa juteltiin, niin tällä joogaaja-tyypillä oli ihan selkeänä se ajatus, että tässä on pariskunta ja exä saman katon. Ollaan olevinaan hyvissä väleissä, mutta pinnan alla kytee. Hän, se joogaaja, oli omassa sisäisessä tarinassaan toisena lavalle tulleen exä ja olin hyvin törkeästi häneltä kumppanin ryövännyt.

Itse en ehkä nähnyt sitä niin voimakkaasti parisuhdedraamana, mutta pienin määrittelyinhän se olis sitä voinut olla kaikille. Itse ajattelin sen kämppisdraamana, että nämä on molemmat ihastuneet siihen samaan tyyppiin ja toinen meistä on hyvin mustasukkainen kaikesta mun hahmon saamasta huomiosta.

Sinänsä kumpikin olis pitkälle tarinalle kiinnostava lähtökohta. Mitä ihmettä varten se exä vielä asuu siellä tai mitä kämppisten välillä tapahtuu? Nostan tämän nyt esiin sen takia, että sisäisten tarinoiden eroavaisuuksien vuoksi improssa asioiden määrittely ääneen on tärkeää. Lyhyessä kohtauksessa ei välttämättä tule ilmi, että me hahmotetaan se kohtaus ja ihmissuhteet hahmojen välillä eri tavalla, mutta pitkässä tarinassa se aiheuttaa turhia sotkuja. Kyllähän se vaikuttaa myös tekemiseen ja näyteltävään ihmissuhteeseen, ajattelenko toisen kämppiksekseni vai kumppanikseni. Ne voi tuottaa vähän erilaista materiaalia.

Selkeys on varsinkin pitkissä jutuissa hyvä, niin näytellään kaikki samassa tarinassa. Määrittelyjen kanssa, vaikka se tuntuukin joskus hölmön yksityiskohtaiselta ja yksinkertaistavalta, ei voi olla liian selkeä. Tämä oli kuitenkin tunnereagointi- ja kuuntelutekniikka, joten tässä se ei ollut niin olennaista, vaikka määrittelyt jäivät puuttumaan. Mainitsen kuitenkin, koska siinä tekee itselle ja improkavereille suuren palveluksen, kun määrittelee ihmissuhteet ja hahmot selkeästi.

Erityisen erityistä

Määrittelyistä on paikallaan mainita myös miimiset määrittelyt. Teimme kurssin toisena päivänä ”Spy Game” -nimistä miimiharjoitetta, jossa tila rakentuu ryhmän yksi kerrallaan tekemien miimisten määrittelyjen pohjalta. Meitä oli kahdeksan määrittelemässä yhtä tilaa. Kaikki määrittelyt tapahtuvat sanattomasti, toki äänitehosteita saa halutessaan tietty tehdä tai joku lavan ulkopuolelta voi tehdä niitä. Ensimmäisenä tilaan astuva improvisoija määrittelee sinne jonkun esineen tai asian, jonne hän piilottaa hallussaan olevan mikrosirun.

Tämän jälkeen jokainen improvisoija tekee vuorollaan saman eli piilottaa mikrosirun uudestaan. Jokainen käy jokaiselle aiemmilla vuoroilla määritetyillä piiloilla kokeilemassa olisiko mikrosiru siellä, ei ole. Sitten löytää sen edellisen improvisoijan määrittelemästä piilosta ja piilottaa sen johonkin uuteen paikkaan. Sitten hän poistuu siitä miimisestä ovesta, josta tulikin. Ovet olivat kummallakin puolen erilaiset, joten niihinkin piti kiinnittää huomiota, miten se omalla puolen avautuikaan. Toisen ryhmän kohtauksessa siellä oli kahvallinen ovi toisella ja napista avattava liukuovi toisella puolen.

Koska tämä kaikki tapahtuu sanattomasti, niin miimissä on hyvä olla selkeä. Myös se, että puolet tekijöistä on lavana vasemmalla ja puolet oikealla laidalla aiheuttaa tilan hahmottamiseen haasteita. Jonkun verran tila siirtyi riippuen siitä, kummalta puolen lavalle astuttiin. Etäisyydet vaan hahmottuvat eri tavalla.

Määrittelyjen osalta suurin osa oli silleen melko selkeitä. Siellä oli erilaisia purkkeja, kaappeja ja hyllyjä, matto ja joku seinäkatko. Sitten siellä oli yksi esine, mihin mikrosiru piilotettiin, mistä en sen kohtauksen aikana hahmottanut, mikä sen piti olla. Tulkitsin sen joksikin poljinsysteemillä toimivaksi korkeaksi astiaksi. Kuvittelin mielessäni tosi korkean ja kapean vessan poljinroskiksen. Mitään muutakaan selitystä en omasta mielikuvituksestani sille jutulle keksinyt.

En ollut ainoa, joka alkuperäisen määrittelijän jälkeen kuvitteli jotain vastaavaa. Tämä on tärkeä pointti mahdollisuuksien ympyrästä, että meillä ei ole siellä kaikkia samoja asioita. Sanoissa se näkyy siinä, että kaikki eivät tunne jonkun tietyn alueen murresanoja, vanhahtavia ilmaisuja tai nuorison nykyään käyttämiä sanoja. Miimisesti se voi näkyä siinä, että se mikä on sulle selkeästi jalkalamppu, joka syttyy lattiakatkaisinta polkaisemalla, ei välttämättä aukea mielikuvana kenellekään muulle kanssaimprovisoijallesi.

Poljinroskis idea oli itselleni haastava mielikuva, koska se oli niin korkea ja selkeästi kapea esine. Mutta kuvittelin mielessäni, jonka labran, jossa sellainenkin putkilo voisi sijaita. Lamppu ei käynyt mielen vieressäkään, koska en ole ikinä nähnyt sellaista, mikä sytytettäis jalalla painaen. Meillä on ollut sellaisia, missä on himmennyskytkin lattialla, mutta olen käyttänyt sitä kädellä, enkä jalalla.

Ei ole väärin käyttää sitä, mitä tietää. Se on vaan hyvä tiedostaa, että meillä ei ole kaikilla samaa kokemusmaailmaa. Kurssin ohjaaja, Elina, tunnisti kyllä sen lampuksi, mutta monille muille se oli täysin arkitodellisuuden ylittävä esine. Tämä on yksi syy, miksi miimisestikin usein kaipaamme määrittelyjä, koska se tarkentaa sen todellisuuden ja mahdollistaa vuorovaikutuksen juuri sen määritellyn esineen kanssa. Jos olisin tajunnut, että se on lamppu, olisin käsitellyt sitä eri tavalla. Nyt käsittelin sitä, kuin kannellista astiaa.

Tarkkana

Samoin miimissä huomaa helposti sekä toisista että itsestä, milloin joku asiaa jää tekemättä. Avaaminen onnistuu usein, mutta helposti unohtuu sulkea miimisiä asioita, kuten ovia. Tilassa oli erilaisia purkkeja, joista yksi oli kierrettävä auki ja huomasin kyllä, että en ennen poistumistani kiertänyt siihen kantta takaisin. Samoin matto, jota siirsin, jäi siirtämättä takaisin paikoilleen seuraavaa etsijää varten. Mietin kyllä asiaa, mutta en lopulta tehnyt sitä, koska taisin unohtaa sen sitten siinä hetkessä. Katsoessa tiedostin kyllä, että se lamppuasia piti avata (sytyttää) painamalla ja se piti myös sulkea (sammuttaa) jalalla painamalla. En muistanut sulkea elikkäs sammuttaa sitä.

Varsinkin tuossa harjoituksessa, jossa jokainen menee samaan tilaan ja tutkii samat piilot, pitää muistaa malttaa tehdä molemmat puolet liikkeestä. Avaa kaapin oven ja sulkee sen. Siirtää mattoa ja siirtää sen takaisin. Koska muuten periaatteessa seuraavan pitäis muistaa, mihin siirsit sen maton ja että se kaapin ovi jäi auki. Tämähän lisää tehtävän vaikeusastetta ja fyysisen kuuntelun merkitystä.

Toisaalta, missään ei sanottu, että tila jäisi jokaiselta täsmälleen samaan tilaan, kuin se oli ennen käyntiä. Se oli ehkä oletus, minkä kaikki tekivät, koska tehtävä oli piilottaa mikrosiru jäämättä kiinni. Mutta mikäänhän ei estä myöskään reagoimasta siihen, jos edeltävä improaja teki jotain odotetusta poikkeavalla tavalla. Jos huomaat, että hänen jäljiltään matto jäi ryttyyn, niin huomaa se ja omalla vuorollas korjaa se takaisin suoraan tai ryttää lisää.

Oltiin tosi kunnioittavia jokaisen tekemää lisäystä kohtaan, että se menee jatkossa näin. Osittainhan se johtuu ihan jo siitä, että joka kierroksella tulee lisää muistettavaa seuraavalle saapujalle. Viimeisenä tilaan saapuu se, joka sinne meni ensin ja hänen pitääkin siinä kohtaa muistaa jo kahdeksan piilopaikkaa. Taloudellista on muistaa ne, kuten ne on alkujaan tehty, mutta yleisö kyllä huomaa ja muistaa, kun joku kansi jää sulkematta tai miiminen taulu on vuoron jälkeen vinossa.

Haastava ja antoisa harjoitus. Vaatii todella tarkkaa kuuntelua ja seuraamista, jottei kävelis pöytien läpi tai sijoittais asioita kovin eri kohtiin, kuin mihin alkujaan on laitettu. Toisaalta sitten pitää itse keksiä, mihin sen mikrosirun seuraavaksi piilottais ja kuinka sen tekee niin selkeästi, että muut pystyvät sen toistamaan.

Yksityiskohdat, jotka visualisoivat asiaa ovat kivoja ja helpottavat. Kuten liikkeellä ilmaistuna, että se on tosi raskas ovi tai esinettä käsitellessä tulee selväksi, että siinä on jotain kuumaa sisällä. Se, miten olet vuorovaikutuksessa asian kanssa voi helpottaa tosi paljon seuraavien tehtävää. Mitä selkeämpi ja vähän rönsyjä sisältävä miiminen määrittely, niin sitä parempi. Rönsyillä tarkoitan tässä lähinnä empimistä, huojumista ja vähän sinne päin tekemistä.

Miimissä on improvisoidessa hyvä pyrkiä olemaan niin tarkka ja jämptin taloudellinen, kuin suinkin voit olla määritelläksesi asian. Silloin se esine tai asia on paljon helpompi sekä yleisön että muiden improvisoijien nähdä, kun siinä toiminnassa ei ole ylimääräisiä liikkeitä tai epävarmuutta siitä, mikä se esine on. Siinä(kin) taloudellisuuden ja tarkkuuden pyrkimyksessä voi onnistua tai epäonnistua. Se ei ole olennaista kummin käy. Olennaista on se, että sen hetken, kun olet lavalla pyrit aidosti näkemään sen näkymättömän todellisuuden ja toimimaan siellä. Se tarkoittaa sitä, että ihan vilpittömästi myös yrität ymmärtää, mitä joku toinen on aiemmin tilaan määritellyt ja kunnioitat sitä.