Palataan hetkeksi helteisen heinäkuun tunnelmiin ja Jyväskylän Kesän yhteydessä järjestetylle bouffon-kurssille. Kun edellisessä tekstissäni kirjoitin, että klovneria on rakkauslaji, niin bouffon ei ole sitä, vaikka se klovneriaa onkin. Siinä ei lajina ole mitään yhteyttä rakkauteen tai pyrkimystä rakkaudelliseen yhteyteen yleisön kanssa, vaan enemmänkin julmuuden teatterin ja vastaavien tapaan, sen pyrkimys on järkyttää katsojansa sisäistä rauhaa ja jättää (vähän) epämukava olo.

Ja, jos olette vanhempia tekstejäni lukeneet, niin saatatte tietää, etten tekijänä ole erityisemmin sen tyylisen teatterin innokkain fani. Siksi onkin kenties syytä lähteä liikkeelle siitä, miten tälle kurssille ylipäätään päädyin.

Törmäsin käsitteeseen Bouffon jo muutama vuosi sitten, kun etsiskelin impro- ja teatterikursseja, joihin teatteriuntuvikon olisi mahdollista osallistua. Yksi kursseista, jonka muistan nähneeni, oli Taina Mäki-Ison opettama Bouffon-kurssi, jolle en kuitenkaan silloin vielä osallistunut. Nyt vuonna 2021, kun Jyväskylän kesäyliopisto tarjosi bouffonia korona-ajan erikoisuutena eli lähiopetuskurssina Jyväskylän Kesässä (7.-9.7.), niin ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin osallistua ja selvittää, mistä Bouffonissa on kyse. Tosin siitä, selvisikö asia kolmen päivän kurssilla, voidaan olla ainakin kahta mieltä.

Bouffon on klovnerian erikoislaji, jonka selkeää ja kattavaa kuvausta tuntui olevan vaikea löytää netistä. Lähinnä sama, bouffon-sanan etymologiaan keskittyvä, Wikipedia-tekstin pätkä tuntui toistuvan sivusta toiseen. Totta puhuakseni intoni selvitellä asiaa ei riittänyt lukemaan ja selaamaan läpi kaikkia lähteitä löytääkseni lajin ytimen kuvauksen, sillä bouffon-hahmojen kuvissakin riitti jo sulateltavaa. Ilmeisesti kirjat (etenkin ranskankieliset) olisivat tässä tapauksessa olleet hieman parempia lähteitä, mutta niissäkin bouffon on lähinnä sivujuonne ja yksi luku tai vähemmän klovnerian tarinassa. Siksi ennen tätä tekstiä kirjoitin pienen katsauksen Bouffonista, jotta voisin viitata sitten siihen, jos siltä tuntuu 😉

Jos mennään Bouffoniin lajina, niin ihan syystäkin Taina Mäki-Iso oli kurssikuvaukseensa livauttanut varoituksen lajin haastavuudesta, mikä on monella tapaa totta. Itse olen ihan kiitollinen siitä, että päätin lähteä lajia tutkimaan vasta nyt, enkä silloin alussa, kun olin vielä enemmän solmussa henkisesti ja täysin pihalla klovnimielentilasta sekä kloveneriasta ylipäätään.

Bouffon käyttää tyylilajiltaan ivaavaa ja melko räävittömän rajatontakin huumoria, joten se vaatii myös tekijältään tietynlaista häpeämättömyyttä. Pilkka ei kuitenkaan kohdistu yksilöihin, vaan instituutioihin ja laajempaan yhteiskunnalliseen tasoon. Hahmot ovat tarkoituksellakin todella fyysiseltä ulkomuodoltaan yliampuvan ylimaallisen liioiteltuja, sillä tarkoitus ei ole pilkata, vaikkapa ihmisiä joilla on joku fyysinen rajoite tai ominaisuus, vaan enemmän ihmisten tekopyhyyttä. Siitä huolimatta fyysisen kuvaston käytön merkitys on silti keskustelu, jota ei kannata kevyesti ohittaa, koska tämä klovnerian laji käyttää fyysisiä piirteitä, kuten lyhytkasvuisuutta, kyttyröitä, liioitellun suuria peffoja, mahoja ja genitaaleja hahmoissaan. Toki erilaiset fantasiamaailman ja mytologialähtöiset hahmotkin olisivat lukemani perusteella mahdollisia bouffonissa, mutta niihin emme kurssilla perehtyneet.

Jos olette nähneet Disney Notredamen kellonsoittajan (1996), niin bouffon-hahmot ovat Houkkien juhlan (festival of fools) hahmokuvastoa. Mitä groteskimpaa ja liioitellumpaa, niin sen parempi. Kauneuden käsitteen voi suosiolla tämän lajin kohdalla unohtaa.

Aloitus

Kurssi alkoi pienellä keskustelulla kurssin käytänteistä ja toimintatavoista. Osa liittyi edelleen keskuudessamme vaikuttavan pandemian aiheuttamiin erityisjärjestelyihin ja osa sitten ihan Bouffoniin liittyviin asioihin. Oikeastaan aloitus muistutti hyvin paljon draamakasvatuksen opetuksen alkua siinä, että vaikka kirjallista draamasopimusta ei tehty, niin suullisesti käytiin läpi samantyyppisiä asioita. Koska suuri osa materiaalista on improvisoitua ja bouffonissa oikein houkutellaan sinne sosiaalisn sopivuuden tuolla puolen olevalle löyhkäävälle suolle, niin tärkeää on luottamuksellisuus. Se, mitä improissa sanotaan ja tapahtuu, jää tilaan.

Sinänsä mitään erityisen vakavaa ei edes sanottu, mutta se on tärkeä luovan vapauden kannalta, koska lajissa provosoidaan ilmaisemaan asioita, mitkä ei normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä ole niin suotavia. Jotta sellaista voisi tapahtua, niin tarvitaan myös tietoista rangaistuksen ja arvioinnin pelon lieventämistä. Ihminen voi tuntea sanoja ja osata puhua ihan kauheaa sontaa olematta itse silti sitä mieltä asioista. Nyt oli lupa käyttää kaikkea kuonaa, mitä mielenperukoille on tässä elämänmittaisessa ihmiskokeessa tarttunut mukaan. Kommenttipalstakieli on tässä lajissa ihan käyttistä kamaa.

Esittelyjen yhteydessä itselleni oli henkisesti tärkeä saada sanottua, miksi olin tullut lajin pariin. Syy oli oikeastaan itsensä haastaminen jonnekin, minkä tiedän itselleni vaikeaksi. Minulle tämän tyylin avoimen pilkallinen huumori sekä kehollinen groteskius ovat hankalia asioita. Etenkin tuo fyysisten ominaisuuksien liioittelu ja kaikki irtomahahommat ovat vaikeita, koska oma kehonkuvani on ollut niin kauan pahasti vääristynyt. Olen nähnyt itseni, etenkin teininä, rumana ja kauheana suohirviönä ilman mitään maskiakin, joten pelkkä ajatus siitä, että lisäisin omaa rumuuttani tai liioittelisin kehoni mittasuhteita tuntuu vaikealta. Siksi niihin teemoihin on ihan tervettä sukeltaa, vaikkei se helppoa olisikaan, koska ne ovat ajatuksia, jotka rajoittavat minua.

Tästä johdannosta tuli nyt tosi pitkä, mutta täytyy myöntää vielä, että hellettäkin kuumemmassa tanssisalissa tuli kyllä hyvin lämpimiä muistoja aiempien kesien impro- ja teatterikursseilta mieleen. Myös maski/hengityssuojain toi oman ylimääräisen hiostavan lisäelementtinsa toimintaan ja haittasi semmosta spontaania juomista, koska se oli aina oma prosessinsa riisua maski juodakseen. Kaikenlainen lämmittely sekä roolivaatteiden ja rekvisiitan lisääminen, tuntui kyllä liioittelulta tilassa, hiki virtasi, vaikkei juuri mitään olisi tehnytkään. Lämmittelimme ja teimme fyysisiä harjoitteita silti, koska fyysistä teatteriahan sinne oli tultu tekemään.

Palloilua

Yksi kurssin vakiolämppäreistä oli ryhmämuotoinen pallopeli, jossa oli tarkoitus saada kevyt pallo pysymään ilmassa mahdollisimman pitkään. Tätä pelattiin vaihtelevin variaatioin, mutta perusmuodossaan pelissä pallo ei saanut koskea lattiaan ja sama pelaaja ei saanut koskea kahdesti peräkkäin palloon. Paitsi, jos pallo kosketti välissä kattoon, joka oli niin matalalla, että pallo tuli sieltä kyllä takaisin todella nopeasti. Tätä pelattiin kaikkina kolmena päivänä ja huomasin taktiikkani ensimmäisenä päivänä olevan hieman eri, kuin kahtena muuna päivänä.

Alussa tein niin kuin muutkin ja sähläsin mukana aina, kun pallo oli ulottuvissani. Jälkimmäisinä päivinä koetin pitää omien pallokosketusteni määrän mahdollisimman pienenä ja sekaannuin vain, jos kukaan muu ei ylettänyt tai ehtinyt palloon. Tämä siksi, että ensimmäisestä päivästä poiketen, ryhmämuodotostelman eläessä, tajusin saavani joka kerta iskun vieruskaverini kädestä tai kyynärpäästä, jos erehdyin sotkeutumaan peliin. Yhdessä variaatiossa, jossa joka viides kosketus piti tapahtua päällä tai jalalla, sain myös mojovan potkun sääreeni, joten turvallisinta oli sotkeutua peliin vain ehdottomasti tarvittaessa. Tämä on hyvinkin tyypillistä käytöstä minulle, joten siksi välillä rikoin omaa sääntöäni ja otin myös tilaa, mutta vain mustelmansietokykyni rajoissa.

Se on ihan totta, että tämäntyyppisissä ryhmäpeleissä yksilön merkitys katoaa. Sillä ei ole väliä montako kertaa yksilönä kosket palloon, vain sillä on väliä pysyykö pallo kollektiivisen toimintanne myötä ilmassa. Pallo mitä todennäköisimmin lentää ulos kenenkään ulottuvilta, kun ruvetaan hätäilemään tai kilpailemaan pallosta. Jos sen sijaan kaikki käyttävät maltillista voimaa ja keskittyvät pallokontaktissa tarkkuuteen sekä kommunikoivat hyvin aikeensa ja seuraavat toistensa sijainteja, vältytään yhteentörmäyksiltä ja pallo pysyy ilmassa. Jos siis se on pelin tavoite. Eihän se mahdollisimman pitkän ketjun aikaansaaminen välttämättä ole, kuin näkyvä pinta harjoitteen tavoitteesta.

Bouffon-kehon ja -mielentilan hakemista

Voi olla, että helteen, ja olemattoman viilennystehon omaavan ilmastoinnin, kuumentama tila vaikutti ajatteluuni sumentavasti, mutta voi myös olla, ettei bouffon ole oikein minun lajini. En erityisemmin nauttinut tai löytänyt omaa mielenkiintoa tai tekemisen iloa herättäviä elementtejä roolivaatteissa tehdyistä harjoitteista. Keholliset kokeilut ympäri tilaa ilman rekvisiittaa olivat vielä omalla tottumus- tai mukavuusalueella, mutta kun pehmusteet ja vaatteet puettiin, huomasin ilon häviävän tekemisestäni. Tein toki, pääosin, sen, mitä pyydettiin, mutta etenkin loppuesityksessä mieleni harhaili ja mietin suuren osan ajasta: ”koska tämä loppuu?”

Te olette kaikki aivan liian kilttejä.

Taina Mäki-Iso

Sinänsä, kuten jo aiemmin mainitsin, tiesin astuvani vahvasti oman totutun ilmaisuvyöhykkeen ulkopuolelle, kun ilmoittauduin kurssillle. Kyllä mussa se perkeleellisempi ja ivallinen puoli toki on, en sitä kiellä, mutta en vain saa sen puolen harjoittamisesta erityisen suurta iloa. Pirullisuudesta ja kujeilusta saan toki merkittävääkin iloa, mutta siitä oheisryönästä en niinkään iloa löytänyt.

Tämä ei ole nyt niinkään oman sädekehän kiillostusta tyyliin ”minähän en pieru- ja penisvitselle naura”, vaan enemmänkin tunnistus psykologisen turvallisuuden tasosta ja leikin tilan löytämisestä. Kyllä minussakin on hyvin härskiä ja ällöä huumoria välillä, mutta se vaatii tietynlaisia olosuhteita ilmiintyäkseen. En ehkä tuntenut oloani niin turvalliseksi tai ryhmään kuuluvaksi, että henkisen tason vapautumista olisi voinut tapahtua.

Tämä on ärsyttävä tunnistus tehdä, taas, että estän itseäni ihan merkittävästi luovassa tekemisessä. Sitä tapahtuu varsinkin silloin, kun tunnen erillisyyttä. Sen ei tarvitse olla koko kurssin läpäisevä tunne, vaan riittää, että sitä tunnetta on hetkissä voimakkaasti läsnä. Joku semmonen näkymättömyyden tunne vaan iskee ja sitten mun alkaa olemaan hetki hetkeltä vaikeampi kiinnittyä siihen yhteiseen tai omaan tekemiseen. Tällä kurssilla niitä hetkiä oli ja usein ne edelsivät esityshetkiä.

Roolivaatteet ja avustettu pukeutuminen

Etenkin pukeutumisessa, jossa tarvitsi aina viimeistään loppuvaiheissa toisen ihmisen apua, huomasin olevani monesti täysin näkymätön. Jos joku tarjosi apuaan ja sanoin joo, niin sittenkään en saanut apua, vaan toinen jatkoi jonkun muun auttamista. Se ei ollut vahinko, että jäin usein viimeiksi pukeutumisessa ja ahdistukseni ylipäätään pukeutua hahmoksi kasvoi joka kerta. Se ymmärrys, että en pysty esimerkiksi sitomaan käsiäni ja jalkojani, mitä hahmoille tehtiin, itse. Jos ilmaisen, että vaate on huonosti, kuten se mm. loppuesityksessä oli, niin toinen ei kuuntele. Mitä suurimmat empatiat niille ihmisille, joille toisen avusta riippuvaisena oleminen on osa arkea. Varsinkin tilanteissa, joissa apua ei saa, kun sitä oikeasti tarvitsisi tai toinen ei vaan näe tai kuule sitä, mitä oikeasti tarvitset.

No ei se maailman vakavin asia ole, että roolivaate painaa kurkkua vaikeuttaen hieman hengitystä ja puhumista, mutta kyllä se tilanteen epämukavuutta lisäsi. Vaikea keskittyä kuumassa tilassa johonkin esiintymiseen, kun tuntuu että tukehtuu ja on pakko sen päällimmäisen kerroksen alla koko ajan vetää vaatetta pois painamasta kurkkua. Se onnistui toki suht helposti, koska kädet oli sidottu hihoihin niin, että omat oikeat kämmenet ja sormet ovat vaatteet alla rintakehällä piilossa. Mutta ihan liikaa nyhräsin sitä ahdistavaa vaatetta sen sijaan, että olisin keskittynyt pitämään hauskaa esityksessä. Ehkä se myös vaikutti, että yleisöä ei ollut, joten seitsemän esiintyjää ja pari katsojaa takasi sen, että yleisökontaktia ei paljon omalle hahmolle heru. Ehkä sitä ei sitten edes jaksanut yrittää hakea tai ylläpitää, kun oli kuuma ja fyysisesti tukalaa.

Tuo koko tilannehan itse asiassa oli oman valintani seurausta. Mun ei olis ollut pakko tehdä sitä kyttyräselkäistä hahmoa, jonka vaatetus asettui kurkulle, loppuesityksen kulkuehommeliin, mutta tein silti. Tein sen siksi, että alustavasta keskustelusta huolimatta kukaan ei ollut tekemässä semmoista hahmoa. Kaikki olikin yhtäkkiä vaihtaneet peppu- tai mahatyypeiksi ja ohjaaja oli toivonut, että loppuesityksessä nähtäisiin kaikentyylisiä hahmoja, mitä kurssilla oli tehty. Niin ja arvatkaa kuka oli kuullut tämän toiveen. Minä ja harmikseni olen sellainen ihminen, että ”sääntöjen” ohittaminen on tietoisesti hankalaa. Jos tiedän, että tätä halutaan, niin ilman tietoisesti tehtyä muuta valintaa, lähden toteuttamaan sitä toivottua asiaa.

Se ei ole aina hyvä juttu improssa, koska toisten puolihuolimattomastikin sanomat asiat vaikuttavat minuun. Tästä puolesta minussa hieman lisää kesän toisen klovneriakurssin teksteissä. Mutta joo. En olis halunnut tehdä kyttyrätyyppiä, koska olin tehnyt sen jo ja olisin halunnut kokeilla jotain muuta. Silti tein, koska ryhmässä kukaan muu ei tehnyt sellaista ja siitä tuli aika tuskallinen hahmo ihan vaan puvustusaiheisen tuskan vuoksi. Ei ollut esiintymisen iloa siinä.

Hahmoista

Jokaisen päivän aikana tehtiin ryhmässä esittäviä harjoitteita hahmoissa, joissa, jos ne eivät olisi niin liioiteltuja, olisi suuri pilkkaamisen potentiaali. Se on hyvä tiedostaa, vaikka kuinka tekisi taidetta ja huumoria. Enkä itse ehkä tekisi tämäntyyppistä hahmoa missään muussa kontekstissa, mutta olen silti sinänsä ok sen kanssa, että sitä tuli kokeiltua tällä kurssilla. Kyseessä on siis lyhytkasvuinen hahmo.

Tässä kohtaa tuli itsellekin selväksi, että kaikki kurssilla on siinä mielessä ”normaalikehoisia” (able-bodied), että fyysisten rajoitteiden lisääminen toimii kaikilla samalla tavalla. Tuon harjoitteen aikana oltiin siis koko ajan polvillaan ja jalat oli sidottu polvien yläpuolelta, mikä tekee liikkeestä tietynlaista töpöttämistä. Samoin kädet olivat paidan sisällä kaksinkerroin ja hihansuut oli sidottu, jolloin kyynärpäästä tulee ranteen kohta kädessä. Tämä luo käsien liikkeeseen omanlaisensa kuvaston. Rajoitteiden ohella yhdistävä tekijä hahmoille oli myös meikillä sotketut tai liatut kasvot. Ollaan todellakin suolta tulossa.

Sen lisäksi esimerkiksi itselläni oli muun puvustuksen ohella eriomaisen karvaiset, suhteettoman suuret, sukkahousuista ja pumpulista luodut, muun roolivaatetuksen ulkopuolella roikkuvat, kivekset. Sinänsä realismiin ei ollut mitää pyrkimystäkään näillä hahmoilla. Ja se onkin bouffonissa se jatkuva rajankäynti siitä, että pysytään liioittelun puolella, jotta siitä ei tule karikatyyriä tai pilkkahahmoa, joka pilkkaisi sitten vaikkapa, kuten tässä potentiaalina oli, lyhytkasvuisia ihmisiä. Hahmo tai se ominaisuudet eivät ole bouffonissa se pilkan kohde, vaan ilmiöt ja instituutiot sekä ihmiset laajemmin. Vaikka pyrin perustelemaan tämän itselleni näin kurssikontekstissa, niin en ehkä ole ihan sitä mieltä, etteikö keskimääräisellä toimintakyvyllä varustetun kehon omaavana ihmisenä olisi sokea sille, miltä tämä näyttäisi jonkun muun silmissä.

Sinänsä itse hahmot ovat usein korkean statuksen tyyppejä. Hahmoon ei oteta mitään uhrimentaliteettia, vaan nämä ovat hyvin itsetietoisia ja itsevarmoja hahmoja. Pilkan kohteena saattaa olla esimerkiksi erilaisia johtajatyyppejä. Toki ilmaisullisesti bouffon-esityksessä ja -hahmoissa on myös viattomuutta ja matalamman statuksen hetkiä, mutta pohjalla on kuitenkin tietty pirullinen itsevarmuus ja korkea status. Bouffon-hahmo saattaa houkutella semmoisella viattomalla ja lapsenomaisellakin herkkyydellä katsojaa lähemmäs, mutta sitten sieltä tulee helvetillinen kerros esiin. Usein se on semmonen tietty bouffon-nauru, joka tavallaan mitätöi sen edellisen herkän hetken ja tunnelman. Siinä on koko ajan kaksi maailmaa päällekkäin.

Voi tehdä kaunista ja herkkää. Voi laulaa bouffonina omalla äänellään hyvin koskettavasti ja sitten tiputtaa taas siihen vinksahtaneeseen ja kaikelle räkäisesti nauravaan bouffon-tilaan. Tiputtaa on tässä kohtaa erinomaisen oikea sana, vaikkei se tarkoitakaan pudottamista esiintyjän omaan kehoon, vaan edelleen ollaan fyysisesti kohotetussa lavakehossa. Mutta henkisesti ja tunnelmallisesti tiputaan taivaasta helvettiin ihan silmänräpäyksessä. Tämä tunnelmien ja roolien nopea vaihtuminen on osa sitä bouffon-mentaliteettiä.

Tarjotaan jotain kaunista ja sitten ”lällällää, ette kai te luulleet meidän olevan tosissaan”. Se kaunis hetki on vilpitön, sen aikaa kun se kestää eli ei lähdetä esittämään kauniisti laulamista tai muuta, vaan se tehdään tosissaan. Sen jälkeen tai sen tekemisen lomassa tulee sitten esiin ne bouffonhahmot siellä tekemisen takana. Fyysisen ulottuvuus on koko ajan näkyvissä, mutta se kaikkea pilkkaava pirullisuus ei näy koko ajan, koska se ei ole samaistuttavaa.

Bouffon-maailman vinksahtaneisuus löytyykin siitä, että siinä on molemmat. On se lähemmäs houkuttava herkkyys ja kauneus siinä fyysisesti mielenkiintoisessa hahmossa ja toisaalta on se syvästi katsojan tasapainoa järkyttävä 180-asteen käännös täysin toisenlaiseen maailmaan.

Jännä ja häiritsevä laji, josta ehkä myöhemmin lisää.

Kuumaa oli sekä mielikuvissa että tilassa.