Tämänkertaisessa teatteritiistaissa ääneen pääsivät teatterista eläköityneet näyttelijät Minna Aro, Tarmo Laitinen, Mikko Kauranen ja Jorma Böök. Itselleni näistä teatterikonkareista viimeiset kaksi ovat tutuimpia, koska ovat olleet aktiivisia vielä silloin, kun itse on teatteria Jyväskylässä seurannut. Hyvässä muistissa on illan aikan muistelluista näytelmistä mm. Viulunsoittaja katolla -musikaali, jossa Mikko Kauranen näytteli Tevjeä sekä Jorma Böökin monologiesitys Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä.

Sen lisäksi, että pääsi vähän kuulemaan näyttelijän näkökulmasta sellaisista jutuista, jotka on itse nähnyt, niin sai kuulla paljon tarinoita kulissien takaa, joita ei ollut ennen kuullut. Osalle yleisöstä ja konkareista ne tarinat olivat jo moneen kertaan kuultuja ja kerrottuja, mutta itselleni ne olivat pääosin uusia tarinoita ja muistoja. Asioita, jotka kertovat paljon myös ilmapiiristä ja kulttuurista kulissien takana ja edessä.

Kommelluksilta ei voi livetilanteessa täysin välttyä. Välillä Pectukset putoilee kesken kohtauksen tai vainaja herää keräämään kalloja lavalta, kun esirippu ei olekaan laskeutunut, kuten olisi pitänyt. Yllättäviä tilanteita riittää, kun kaikki tapahtuu hetkessä yleisön edessä. Eeppiset mokat yleensä suovatkin yleisöltä ne raikuvimmat aplodit. Se on se jaetun kokemuksen riemu, mikä purkautuu. Kaikki tunnistaa, että nyt nähtiin jotain todella ainutkertaisen aidolta tuntuvaa, vaikkei ehkä täysin tiedäkään kuuluiko se esitykseen vai ei.

Miten tärkeää on, että se huonekaveri on ihan oikeastikin luottoihminen. Varsinkin pitkän uran aikana, aikaa vietetään yhdessä tosi paljon. Jorma Böökin kuvaama pitkä kaari saman teatterin palveluksessa ja saman huonekaverin kanssa (Jouni Innilä), on varmasti nykyään yhä harvinaisempi asia. Samoin se, että teatterissa siirryttäisiin sujuvasti päärooleihin näyttelijäksi järjestäjän tms. tehtävistä, on varmasti nykyään todella harvinainen poikkeus. Mutta näiden konkareiden aikaan, sellainenkin polku on ollut mahdollinen ja kaksi heistä (Böök ja Laitinen) olikin teatterin muista tehtävistä, teatterin kouluttamina, päätynyt alalle.

Reilu tunti mitä teatterin yleisölämpiössä vietettiin oli tunnelmaltaan mukavan rento. Yleisöstä sai kysyä ja jokainen framilla olleista pääsi tasaisesti ääneen. Tässä mielestäni Antti Niskanen keskustelun vetäjänä ja moderaattorina teki hyvää työtä ja muisti siirtää puheenvuoroa aina välillä vähemmän äänessä olleille, jotta kaikkia päästään kuulemaan. Yleisesti ottaen puheenvuorot rullasivat oikein sujuvasti omalla painollaan ja muistelot olivat sopivasti mitoitettuja tilaisuuden kestoon. .

Tämän tyyppisissä tilaisuuksissa ikuisuusongelma on se, että yleisökysymyksiä ei useinkaan kuule. Vaikka on yleisömikkikin käytössä, niin ihmiset eivät malta odottaa mikkiä tai puhu siihen, sellaisen käteen saadessaan, jolloin ääni ei vaan kuulu tilassa. Ihan sama, miten iso ääni ihmisellä on, niin ei siitä saa etäämmällä selvää. Mutta sitä nyt tapahtuu kaikkialla, ei se niin vakavaa ole. Kyllä se sitten vastauksesta selvisi, mitä todennäköisesti kysyttiin.

Tämä oli oikein ihana ja lämmintunnelmainen pieni nostalgiahetki marraskuun alkuun.