Improa ohjaamassa – Pitkän impron jatkot

Kun viimeksi oli niin kivaa, niin jatkettiin tälläkin kertaa pitkän impron parissa.

Lämppärit

Nyt tehtiin vaan yhtä lämppäriä eli viime viikollakin kokeiltua Whiskymixeriä. Edelleen ne sanat ovat haastavahkoja, joten naurua ja liikettä riitti. Kokeiltiin myös tämän blogin harjoiteosiossa mainittu versio, jossa sanat ovat ”Mr Whiskers” ja ”Misty Vistas”. Se oli asteen helpompi tälle porukalle, joten kokeiltiin lisätä sinne myös kenelle tahansa piirissä lähetettävä viesti. Se oli edelleen helpohko tälle ryhmälle, vaikka sanoja oli kolme. Sen sijaan, kun vielä lopuksi palattiin takaisin sanoihin ”Whiskymixer” ja ”Waxmasker”, joihin lisättiin kolmas sana, joka oli ryhmässä edellisellä viikolla spontaanisti mainittu ”Max Factor”, niin se oli ihan eri peli. ”Max Factor” oli helpoin ja se meni yleensä sanana oikein ja se saatiin lähetettyä. Toki heti sitten, jos vastaanottajalla kävi mielessä, että hän haluaa lähettää jonkun toisen viesteistä, niin sitten alkoi taas porukkaa putoilla. Tämä on just sopivan pöljä tekniikka, jota jaksaa veivata, koska se repeily on niin hauskaa.

Tekniikkatreenejä

Valkkasin tällä kertaa pari kohtaustekniikkaa. Ensimmäisenä kokeiltiin ja muistiinpalauteltiin simultaanikohtauksen toteutusta. Ohjailin sitä sen vuoronvaihdon harjoittelun kannalta ja sitten lisäsin sinne vielä sen jatkumon. Ekassa vaiheessa toinen pari, joka ei puhu jäi pysäytyskuvaan ja se kohtaus pysähtyi toisen parin vuoron ajaksi. Sitten toinen vaihe oli se, että kun toinen pari vuoron otti, niin se äänettömäksi jäänyt pari jatkaa sitä miimistä toimintaa ja tekemistä. Näin ollen, kun he seuraavan kerran ottavat vuoron itselleen, niin se kohtaus, jota tehdään on jo edennyt jonkun matkaa ja se tulee ehkä tekijöillekin vähän yllätyksenä, mihin on päädytty.

Toinen tekniikkatreeni kohdistuikin sitten puheen ja tekemisen eriyttämiseen. Kaksi paria pääsi kokeilemaan tehdä kohtauksen, jossa heillä oli ennaltamääritelty miiminen tekeminen (Ristiseiskan ja Kimblen pelaaminen, hyvin turhauttavia ja pitkiä pelejä molemmat) sekä määritelty ihmissuhde (parhaat ystävät, jotka eivät ole nähneet pitkään aikaan ja aikuiset siskokset). Näitä ohjasin lähinnä sen tekemisen käynnissäpitämisen kautta, mitä ei tuon Kimblen kanssa tarvinnut tehdä niin paljon, kuin korttipelin kanssa, missä liikkuvia osia on paljon enemmän. Pitäisi pysyä keskustelun ohella kärryillä siitä, mitä on itse lyönyt, mitä toinen ja mitkä kortit ovat edelleen pelissä. Haastavan pelin valitsivat itselleen. Tuon Kimblen määrittelin itse, kun se on semmonen tunnistettava suosikki-inhokki-peli.

Ekan parin kuulumisten vaihtoon sotkeuduin jonkun verran, kun keskustelu pyöri molemmilla jonkun semmosen tyypin ympärillä, jonka he olivat nähneet lenkillä tai joka oli seurannut heitä. Ohjeistukseni oli löytää joku tunnistettava merkki siitä hiipparista, jonka jompi kumpi osaa yhdistää johonkin heidän tuntemaansa ihmiseen. Se hohtavaan H-kirjaimella koristettuun pipoon pukeutunut Pertti olikin sitten heidän yhteisen ystävänsä Pirjon sukulainen. Lähinnä vain halusin, että epämääräisen uhan sijaan, tunnistetaan ja nimetään se uhka tai löydetään joku yhteinen selkeämmin määritelty maa. Se oli kiinnostava keskustelu omillaankin, mutta halusin vaan kokeilla, mitä tapahtuu, jos annan tällaisen ohjeen.

Jälkimmäisen parin Kimblen peluu oli ihanaa tasapainottelua. Peli pysyi käynnissä ihan automaattisesti, se oli ihan selkeä toiminta kummallekin juttelun ohessa. Se, mitä ohjasin liittyi enemmän miimiseen todellisuuteen ja keskustelun sävyyn. Eka, mitä pariin otteeseen sivustaohjasin oli huomion kiinnittäminen pelilaudan sijaintiin siinä heidän välillään. Se laudan sijaintikorkeus vähän heitteli, joten ohjasin vaan huomioimaan sen välillä, että pelataan samalla korkeudella olevalla laudalla. Se oli pientä korjausta ja kohtauksen sisällä toinen siskoksista huomautti, että toisen ”jalka taitaa koko ajan osua (sähkö)pöydän säätönappulaan”, koska se taso nousi ja kallistui siinä miimisessä tekemisessä. Se on luontaista ja sitä tapahtuu, ei siitä tarvitse sen kummempaa paniikkia ottaa, vaan kiinnittää huomiota siihen, millä tasolla oma käsi toimii. Vähänhän se korkeus aina elää, koska ei ole mitään absoluuttista aistihavaintoa, johon kytkeä se pöytätaso ja pelilauta. Siinä taas rauhoittaminen ja keskittyminen näkemään se, mitä tekee auttaa tilan ja tason hahmottamista. Yleisöstä se oli vaan hauskaa, kun laudan kulma vähän muuttui.

Toinen jälkimmäisen parin ohje liittyi keskusteluun sävyyn. Ohjeistin puhumaan jostain kivasta asiasta, jostain yhteisestä kivasta asiasta, joka heitä odottaisi. He itse saivat sen asian määritellä. Tein tämän lähinnä siksi, että sisarukset oli jo alussa määritelty aika kilpailuhenkisiksi, joten siellä oli semmonen kireä pohjavire koko ajan, kun toinen eteni laudalla helposti ja toinen jämähti alkuun. Näin ollen myös puhe helposti kääntyi vähän negatiivissävytteisemmäksi. Halusin vaan tuoda siihen yhden kerroksen lisää. Eli on se miiminen tekeminen, sitten se pinnan alla ja eleissä kytevä kilpailullisuus ja sitten ihan tavallinen ja kiva positiivisessa hengessä käyty keskustelu. Se toi siihen uudenlaista jännitettä, kun näki kaikesta sen, miten paljon harmittaa, kun toinen on voitolla, mutta puhe on hyvin positiivista ja yhteistä tarinaa kertovaa. Se on hyvä muistaa, että usein se riittää, että tunne näkyy jollain ilmaisun tasolla. Jos se on tosi selkeä sanattomalla tasolla, niin katsoja näkee ja kuulee kyllä sen kireyden, vaikka sanat olisivat mitä. Kiinnostavampaa ehkä onkin se, että keskustelussa ei ole sitä kireyttä, vaan sitä piilotellaan ja ollaan tosi ystävällisiä puheen tasolla. Siitä tulee kerroksellisuutta siihen kohtaukseen.

Rikostarina

Halusin kokeilla nyt ohjata pitkän rikostarinan, jonka alussa tapahtuu murha, jossa siis nähdään uhrin viimeiset hetket, mutta ei vielä murhaajaa. Tämä on se, mitä lähdetään sitten selvittelemään. Tämä oli semmonen fiilispohjainen lähestyminen tähän aiheeseen. Tein itse ohjaajana joitain isomman linjan päätöksiä, kuten sen, että poliiseja juttua tutkimassa on kaksi. Voishan siinä olla vaan yksi päätutkija ja sitten sivuhahmoja, mutta halusin kokeilla tuollaisen työparin työskentelyä. Toisessa kohtauksessa tämä poliisipari tutkii rikospaikan. Voi bongata sieltä todisteita ja tutkia ruumiin, joka edelleen on lavalla sen kohtauksen ajan. Sivustaohjasin lähinnä muistuttaen niistä jutuista, mitä oli ekassa kohtauksessa mainittu eli huone oli todella pölyinen jostain syystä ja se oli tehty murhatun balleriinan toimesta tehty tosi selväksi. Näin ollen muistutin myös poliiseja tästä asiasta. Sitten taisin ohjata määrittelemään selkeästi kuolintavan. Oli selvää, että balleriina kuristettiin tai tukahdutettiin, joten ohjasin määrittelemään sen oliko teko tehty käsin vai jollain apuvälineellä. Apuvälineeksi paljastuikin sitten lopulta keltainen siivousrätti, jota tähän hirmutekoon oli käytetty. En pyrkinyt tuomaan sinne mitään uutta tai isoa, vaan kiinnittämään huomion siihen ympäristön ja uhrin havainnointiin. Se oli vaan fokusointia, jotta ei unohdu vaan juttelemaan asioista, vaan tehdään ja huomataan asioita sekä määritellään niitä.

Tämä oli tällainen ensikokeilu, jossa tehtiin niin, että kaikki kohtaukset tapahtuivat poliisiasemalla. Poliisit saivat siellä ensin määritellä ja kertoa vähän keitä tähän tapaukseen liittyen epäillään. Pyysin nimeämään sen kohtauksen aikana kolme mahdollista syyllistä tähän rikokseen. Näitä sitten kaikkia kolmea kuulusteltiin (aivoni halusivat koko ajan sanoa haastateltiin) ja sieltä saatiin lisää tietoa hahmoista ja tapahtumista. Jonkun verran ohjasin kysymysten suuntaan, jos tilanne jäi irralliseksi spekulaatioksi tai jotenkin jumiin. Sitten jotain pienempiä hyväksyntiä ja puuttumaan jääneitä määrittelyjä sivustaohjasin sinne kohtausten lomaan. Jos joku ihan ilmeinen oli unohtumassa, niin kehotin kysymään siitä. On aina helpompi sivusta nähdä ja muistaa, mitä kaikkea on jo määritelty ja sanottu, kuin lavalla. Sellaisia muistutuksia tein, koska tässä tuli joka kohtauksessa aika paljon infoa ja tätä tehdään ekoja kertoja. Joidenkin kohtausten välissä kyselin myös yleisöltä kertauksia siihen, mitä nyt jo tiedetään, koska en minäkään kaikkea ehdi siinä noteerata, enkä muista, koska keskityn myös ohjaamiseen.

Sitten lennosta päätin, että tämä ”formaatti” menee näin eli se ekalla kuulustelukierroksella mainittu oleelliseksi noussut hahmo kuulusteltiin seuraavaksi. Sitten poliisit saivat vielä mahdollisuuden kuulustella kahta hahmoa tähän rikokseen liittyen. Sen jälkeen nähtiin sitten alun murhakohtaus uudestaan ja nyt se murhaajan henkilöllisyys paljastaen. Se jäi ehkä auki selvisikö syyllinen niille poliiseille ikinä, mutta se ei sinänsä haitannut, koska yleisölle oli sen nähdyn pohjalta selvää kuka / ketkä näistä hahmoista olivat teon takana. Sitten vaan viimeisessä kohtauksessa niputettiin vielä siistiin pakettiin niitä lankoja, jotka olivat tarinan aikana jääneet sitomatta. Se alkupuolella sattumanvaraiselta tuntunut sihteerin Alabaman matka olikin lopulta merkittävä asia. Siellä oli käyty hävittämässä todistusaineistoa ja näin.

Kaikki on aina perusteltavissa, vaikka se siellä tarinan keskellä tuntuisi jotenkin hämmentävältä. Vaikka molemmilla poliiseilla olisi ollut joku tietty ajatus syyllisestä, niin tarina, eikä siitä tarinan rakentamisesta tai juonesta tarvitse kantaa huolta tai vastuuta. Katsojat täydentävät hyvin sujuvasti juonen pienemmät aukkokohdat tai sivuuttavat jotkut epäloogisuudet, kunhan ne eivät kasva liian suuriksi. Maltti on valttia eli kannattaa edetä pienin askelin ja pienin lisäyksin, sen sijaan, että ottaa heti valtavia juonellisia harppauksia. Tokihan joku voi selkeästi yrittää lavastaa toista syylliseksi, se on ihan sallittua, eikä kuulusteltavien tarvitse puhua totta. Semmosia aukkoja saa jäädäkin. Jollain tapaa kuitenkin sen tarinan pitäisi olla riittävän tiivis ja lähestyttävä, ettei se räjähdä ihan jokaiseen kiinnostavaan suuntaan, vaan varsinkin loppua kohden tiivistyy entisestään.

Tämä oli kiva kokeilu. Oli kiintoisaa testata sitä, miten joku tarina rakentuu, kun en ole itsekään ohjaajana ennakkoon varma millaista rakennetta / formaattia tulen tarjoamaan, vaan olen valmis elämään sen lavan todellisuuden pohjalta. Ennakkomateriaalina käytin sitä rakenteellista analyysia, mitä olen tehnyt näkemistäni rikostarina-improista, mutta en sen suuremmin lukinnut vaihtoehtoja kohtaustyyppien tai oikein minkään suhteen, vaan katsoin mitä eteen tulee tarinan aikana. Tässä synkemmässä improtarinatodellisuudessa on vielä paljon, millä voidaan leikkiä. Hauska on ohjata ja päästä näkemään kiinnostavia tarinoita eri genreistä. Hyvin me vedetään! Hyvä me! 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑