Nyt on siis luvassa Kahden pitkän miehen (Iiro Ollila ja Hannu Risku) syksyistä musaimprokurssia käsittelevistä teksteistä osa 5/5 eli enempää ei ole enää tarinoita tästä kurssista tämän jälkeen tulossa. Toisaalta tämä olikin mitä mainioin päätös tässä kurssikokonaisuudelle, sillä tämä oli todella miellyttävä esiintymiskokemus. Olin ollut tällä kurssilla aiemmilla viikoilla monesti tosi jumissa sekä henkisesti että fyysisesti. Oli ollut masennuksen alhoja ja sitten pari viikkoa aiemmin loukattu jalka verotti vielä vähän mielialaa kahdella edeltäneellä kerralla. Ärsytti, kun piti varoa ja olla hirveän tietoinen siitä ongelmasta, ettei vain telois itseään tarpeettomasti yhtään enempää.

Oikeastaan oman mielen vapautuminen improvisointia rajoittavasta synkkyydestä alkoi kurssin neljännellä kerralla ja nyt viimeisellä, viidennellä, kerralla olin tietoisesti päättänyt, että tästä tulee huikeaa. Olin panostanut siihen, että olen fyysisesti lämmin ja valmis jo ennen kuin tulen tilaan ja sitten vielä siellä pidin huolen siitä, että menen mieluummin keho edellä ja annan mielen seurata, koska nyt tuntui siltä, että voi luottaa mielen pystyvän tuottamaan aina jotain. Ihan sama mitä, mutta tiesi, että jotain sieltä tulee, kunhan vaan avaa suunsa. Oma hyvinvointi heijastuu myös ryhmän hyväksi, joten sitä kannattaa mahdollisuuksien mukaan vaalia.

Lämmittelyt

Ihan aluksi hengiteltiin Iiron ohjaamina kaikessa rauhassa silmät kiinni, jonka jälkeen sitten vähän äänilämppäiltiin. Ihan kevyitä perusölinöitä ja äänenkuljetusta ilman sen suurempaa tietoista panosta. Sai tehdä sellaista ääntä, kuin tahtoi, mutta tokihan se ympäröivä äänimaailma eli mitä muut tuottavat vaikuttaa usein myös siihen, mitä itse tuottaa. Ensin oltiin ihan omissa maailmoissa ja keskityttiin hetkeen, sen jälkeen sai avata silmät ja ruveta huomaamaan myös muita ryhmäläisiä. Kun on silmät auki, niin sitten voidaankin ruveta irvistelemään ja tutkimaan miten kasvojen ilme muuttaa ääntä ja äänen tuottoa. Sitten lopuksi lähdettiin ottamaan kevyesti kontaktia myös toisiin tervehtimällä.

Alkuölinöiden jälkeen lähdettiin laululämppäilemään, Iiron säestäessä toimintaa koskettimilla. Ihan ekana tehtiin gospelkuorohenkinen piirilauluna toteutettu ylistyslaulu hamstereille. Se oli ihanan positiivinen energian nostatushetki. Toisena lauleskeltiin piirissä vähän melodioita, jotka jotenkin inspiroituvat teemasanasta eli juustohöylästä. Seuraava lämppäri oli semmonen rennon letkeä reggae-räppi-biisi, jossa vuoroja sai antaa tahtonsa mukaan eli osoittaa jotain piirissä ja hän laulaa seuraavan pätkän. Seuraava askel olikin sitten pieniä sooloja sisältävä biisi, joissa sai käyttää vain alussa sovittuja sanoja ”neljä minuuttia yli puoli”, joilla muodostaa oma pieni soolon pätkänsä ja sitten pieni kuoro-osuus. Hauska ja simppeli tekniikka, jolla syntyi varsin vaikuttava biisi hyvin vähistä aineksista. Sen jälkeen mentiinkin viimeisenä ihan hunningolle ja jenkkameininkeihin, kun tehtiin piirissä pieni ”pulleusjenkka”.

Show’n aika

Varsinainen noin tunnin mittainen show pidettiin hyvin tarkkaan valikoidun yleisön edessä. Jokainen oli saanut kutsua kaverin tai pari ja sitä tuskin tarvitsee enää mainita, että yleisömäärien ja turvavälien kanssa joutuu nykyään olemaan tarkkana. Teatteri Metamorfoosin tila, jossa kurssi pidettiin on aika pieni, joten sinänsä mitään valtavaa yleisömääräähän sinne ei olisi edes voinut turvallisesti ottaa. Nyt mentiin tosi minimillä, mikä on tavallaan harmi ja toisaalta ehkä se tilanteen intiimiys myös vapautti sitä esitystä, koska suuren osan kutakin duo- tai pienryhmäesitystä seuranneesta yleisöstä muodostivat toiset kurssilaiset. Se oli tunnelmaltaan aika kotoisa tilaisuus. Toki esiintyminen, pienenkin, yleisön edessä virittää eri tavalla kuin pelkkä treenaaminen eli kyllä siinä selkeästi kohotetumpi tunnelma oli lavan puolella, kuin oli ollut lämppäillessä ja kurssin aikana treenaillessa. Ei jännittänyt sinänsä ennen esitystä, vaan oli vain hyvä virittynyt ja odottava tunne koko olemuksessa.

Ilta sujui niin, että Iiro ja Hannu seremoniamestaroivat illan juontaen sekä kertoen tekniikat ja säestäen niitä eri soittimin. Ilta aloitettiin ja päätettiin tekniikoihin, joihin kaikki ryhmäläiset osallistuivat ja välissä tehtiin sitten erilaisia tekniikoita pienemmissä ryhmissä ja pareittain. Ihan eka biisi oli kertsibiisi koko porukalle, jossa ensimmäinen teki kertsin yleisöltä pyydetystä aiheesta (mitä olet tehnyt tänään ”kävin apteekissa”) ja muutama lauloi siihen sitten säkeistön, muiden toimiessa kuorona, johon myös solistit toki liittyivät kertsissä. Toinen tekniikka oli sitten kolmen hengen sana kerrallaan -laulutekniikka, jossa myöhemmin sai sitten käyttää jokaisella vuorolla yhden lauseen. Itse osallistuin tähän ja pääsin laulamaan Puuhamaa-aiheisen biisin, joka lopulta kertoikin sitten oikeastaan muistinmenetyksestä. Kaikki oli unohtunut ja itseltäni unohtui myös se, mikä päivä mahtaakaan olla ennen tätä päivää. Lauseita laulettaessa tajusin pyrkineeni kohti sanaa ”eilinen” ja suustani pääsi ”huominen”, mikä huvitti itseänikin, kun tajusin mitä sanoin. Vähän oli silleen semmosessa improflowtilassa, ettei ihan tajua mitä tulee sanottua. Pyrkimys on johonkin ja sitten tajuaa sanoneensa jotain ihan muuta. Kyllähän sitä voi huomisenkin kai unohtaa.

Ensimmäinen duotekniikka oli tosi koskettava kahden esineen rakkauslaulu, jossa ihanaa oli se, että vaikka siellä tuli sellaisia pieniä vitsin kärkiäkin, niin se tunnelma pysyi tosi koskettavana. Peili olisi halunnut halailemaan futonia, vaan eihän sieltä sijoiltaan päässyt, kun ei kukaan laita peiliä makuuhuoneeseen. Tämä lausahdus tietysti aiheutti pienen nauruntyrskähdyksen yleisössä ja silti itse kappale pysyi haikean kaihoisana balladina. Sen jälkeen tarjolla oli neljän hengen riimilaulantaa, jossa jokainen ensin vastaa saamaansa lauseensa rimmaavalla lauseella ja sitten syöttää vieruskaverille uuden lauseen. Tässä ”montako koiraa” -nimisessä biisissä oli hienoa juhlia kohdilleen napsahtavia riimejä sekä niitä huikean hakevia riimitapailua. Ei se onnistuminen ja täydellinen riimi ole mikään pakko, vaan se tosissaan tekeminen riittää. Joskus se tuottaa riimin ja joskus jotain muuta. Kaikki on hyvää ja usein hieno lähesriimi tai lähessana, kun se sieltä turhia kontrolloimatta tulee, on ihan yhtä tyydyttävä ja monesti hauskempi, kuin se huikea riiminerous.

Seuraava tekniikka mihin itse osallistuin oli syöttösanalaulu, joka oli duona laulettava biisi, joka oli yleisön ehdotuksen mukaan omistettu Tampereelle. Poikkeuksellista tässä ehkä oli se, että suostuin aloittamaan biisin. Eka fiilis oli sanaton, joten siinä tuli ensin pieni pätkä sanatonta hyräilyä ja melodiointia parini kanssa. Sen jälkeen sitten, pitkältä tuntuneen ajan jälkeen, otin sen ekan lauluvuoron, koska tässä oli tarkoitus jollain tapaa orgaanisesti vuorotella. En ihan tarkkaan muista mitä lauloin, mutta se lähti siitä havainnosta, minkä olin tehnyt vast’ikään Tampereella vieraillessani eli olin noteerannut ratikkatyömaat ja sen, ettei ratikka vielä Tampereella kulje. Sitten se biisi lähti siitä. Olishan Tampereella ollut paljon muutakin, tällä kertaa se oli kuitenkin ratikka-aiheinen laulu, johon aika luontevasti syntyi myös yhdessä kohtaa kertsi, vaikkei sellaista ollut erikseen ohjeistettu.

Koska kyseessä oli syöttösanatekniikka, niin tietysti aina välillä laulun lomaan tuli yleisöltä kerättyjä sanoja. Olimme siis olleet ennen biisiä parini kanssa hetken käytävän puolella, jotta emme niitä kuulleet. Oikeastaan nyt sanojen syöttäjä syötti niitä lähinnä niissä kohdissa, missä selkeästi tuli tauko vuoronvaihdon edellä. Ehkä olisi voinut kokeilla myös syöttää niitä eri kohtaan eli myös kesken ajatuksen. Nyt tavallaan jokaiseen alun jälkeiseen säkeistöön lähdettiin syöttösanan kautta. Tässä noudatin sitä Hannulta saatua ohjetta, että jos joku sana tuntuu jotenkin vaikealta, niin sano se heti ja sitten jos ei tunnu, niin sitten voi myös sanoa sen myöhemmin säkeistön tai lauseen aikana. Kun sieltä sitten oli tullut eri säkeistöjen aikana sanat ”saatana” ja nyt sitten omani alussa ”nänni”, niin mielenihän heti niputti nämä yhteen ajatuksella ”saatana on nännimiehiä”, koska niinhän se perkele on. Siihen voi luottaa, että kun mieli toimii normaalisti, kuten tänä iltana toimi, niin aina sieltä jotain tulee. Toki hieman huvitti, kun yhdessä kohtaa sitten päädyin jotenkin laulamaan ajatuksen ”alttarimme on ratikka katoton”, mikä ei ehkä ole ihan toteuttava ajatus, mutta jostain syystä se vaan tuli sanotuksi. Ylipäätään tärkeimmät asiat tulivat mainituksi. Syöttösanat veivät tarinaa graffitien ja saatananpalvonnan suuntaan, mutta kyllä siellä muistettiin myös kertoa Tampereen hienoudesta. Tätä biisiä oli ilo tehdä ihanan Suvin kanssa. Se oli oma hilpeän kiiltävä ja kimalteleva oudolla tapaa looginen laulukuplansa, jossa tätä biisiä synnytettiin.

Pääosin tehtiin esityksen aikana kurssilta tuttuja tekniikoita, mutta sitten Hannu ja Iiro myös toivat uusia elementtejä ja kokeiluja myös esityksen aikana, mikä hauska ja erilailla haastava lisä tähän iltaan. Yksi sellainen ylläri oli kolmen hengen biisi ”Cosmopolitan”, jossa oli hyvin erilaisia kurssilta tuttuja juttuja ja tunnelman vaihtoja. Siellä oli sanatonta melodiaa, pysähtynyttä kuvailua New Yorkin maisemista ja fokuksen siirtoa lähelle ja kauas, englannista suomeen tulkattua rakkauslaulua sekä hilpeähkö Cosmopolitan-drikin oikeaoppisen valmistamisen hetki. Kuten asiaa kuuluu, niin sitten tutkittiin kolmen hengen yhteenääneen laulua muutaman drinkin, muutaman lisädrinkin ja todella monen lisädrinkin jälkeen. Tämä oli hyvin hauska potpurrityyppinen tekniikka, missä liikuttiin hyvinkin koskettavissa ja pienissä tunnelmissa, kun kuvailtiin sadepisaroita sitä yksinäisyyttä suuressa kaupungissa ja sitten lopetettiin hyvin hilpeään, karnevalistiseenkin tunnelmaan. Tosi kiva kombinaatio erilaisia juttuja, mitä oli kurssilla tehty. Miten hienoa oli nähdä se suostuminen ja mukaan lähteminen, vaikka ei etukäteen voinut tietää yhtään mitään siitä, mitä laulun aikana tulisi tapahtumaan, koska ohjeet tulivat vasta vähän ennen kuin piti lähteä jo toteuttamaan niitä.

Seuraava mihin itse osallistuin oli klovenerian ”nenät”-tekniikkaa mukailevalla kuorotekniikalla tuotettu ”kauhu”-aiheinen sanaton yhteishysteria biisi. Tätä ei oltu kurssilla treenattu ja niin vain neljä ihmistä silti löysi sen yhteisen tekemisen ja äänentuottamisen moodin. Tämähän vaatii sekä fyysistä että äänitason kuuntelua sen tekevän ryhmän sisällä, jotta kontakti pysyy ja pystyy reagoimaan siihen, mitä tapahtuu ryhmässä ja vähän ehkä myös ympäristössä. Toisaalta tässä oli tarpeen kuunnella myös säestyksestä tulevia impulsseja ja kuunnella niitä. Vähän ehkä itsellä huomio välillä hajoili, koska olin neljän hengen porukkamme toisella laidalla. Tämän tyyppisissä esitysmuotoisissa fyysisissä kuorotekniikoissa koen, että yleensä helpompaa on olla ryhmän keskellä, koska oma huomio pysää paremmin tekemisessä, koska molemmilla puolilla / sivuilla on jotain aistittavaa. Laidalla ollessa oma fokus on yhteen suuntaan kääntynyttä ja jos käännän katseeni pois ryhmän suunnasta, niin kontakti katkeaa. Äänellinen kontakti voi toki jatkua yhä, mutta fyysinen ja katseella aistittava kontakti katoaa ja tippuu omaan kuplaansa. Tokihan tässä sai tehdä myös omia ratkaisuja, mutta pointti oli yhteisessä tekemisessä ja toisten tarkassa kuuntelussa.

Illan lopuksi nähtiin vielä ”Keskustatunneli”-aiheinen kaksintaisteluduetto, joka ei ehkä niin paljon sitten käsitellyt sitä keskustatunnelia, vaan ehkä enemmän toisen erittäin upeaa autoa ja sen ympäristövaikutuksia. Se oli toimiva esimerkki siitä, että joku yleisöltä pyydetty aihe ei välttämättä ole tekijöille niin tuttu tai inspiroiva, että se aihe muotoutuu vasta laulun aikaisessa vuorovaikutuksessa ja hyvä niin. Saatuun aiheeseen oli ekoissa vuoroissa vastattu ja sitten, kuten keskusteluilla on tapana, niin tässäkin kaksintaisteluduetossa ajauduttiin henkilökohtaisen tason argumentteihin ja vähän sivuraiteille. Se oli oikein mainiota, sillä niinhän monissa asiaväittelyissä, väittelypiirien ulkopuolella, tuppaa käymään. Aivan viimeisenä tekniikkana laulettiin koko porukalla (myös ohjaajat mukana) ”Kaukosäädin hukassa”-niminen maailmanparannusbiisi. Ei sitä sen biisin aikana löytynyt ja se oli valtavan katastrofaalinen ongelma. Vaan kyllä se siitä, kunhan sosialisoi puuttuvan kaukosäätimen tilalle uuden jostain muualta.

Lopuksi

Esityksen jälkeen pidettin vielä semmonen ehkä kolmen vartin todistusten jako ja palautesessio, missä tosi orgaanisesti tilanne kehittyi siihen, että ryhmä antaa toisilleen positiivista palautetta. Kun sellaista tapahtuu, niin se on tosi arvokasta. Totta kai on tärkeää, että kurssin ohjaajat antavat palautetta ja ihan yhtä arvokasta on se, kun muut kurssilaiset nostaa esiin sellaisia juttuja ja kohtia, missä jokainen on yksilönä onnistunut hienosti. Kyllä itsekin jotain puhuin ja olin hyvin otettu saamastani palautteesta. Olen kuitenkin silleen vähän hidas, etten muista tai ole vielä prosessoinut tapahtunutta noin nopeasti tilaisuuden jälkeen, jotta pystyisin erikseen jokaiselle kohdentamaan jonkun palautteen. Kun joku muu sen sanoi, niin olin kyllä samaa mieltä ja hyvä, että joku sanoi, koska jokainen meistä huomaa eri asioita ja muistaa erilaisia juttuja. Kollektiivinen muisti on yksilön muistia luotettavampi. Joku aina muistaa, vaikka kaikki eivät muista kaikkea. Itse lähinnä annoin palautetta sen iltaisen duettoparilleni, koska se oli jäänyt vahvimmin mieleen, kun siinä biisissä ja hetkessä käytävässä ennen laulua oli ollut joku selkeä vahva tunnesävy ja yhteys välillämme. Se oli kirkas ajatus.

Muiden esitysten osalta huomasin, että olin katsonut sitä improryhmänä toimimisen kannalta. En ollut niinkään keskittynyt noteeraamaan yksilötason onnistumisia illan aikana, vaikka niitähän oli tosi paljon, kuten palaute osoitti. Olin itse keskittynyt vaan fiilistelemään sitä, miten hyvin kontakti ja yhteispeli sujui kaikkien ihmisten, kaikkien pienryhmien ja duettoparien välillä. Omasta näkökulmastani se, mikä teki tuosta illasta tosi huikeaa ja nautittavaa musaimproilua oli juuri se yhteishenki. Se, miten jokainen tuki kaveria ja itseäänkin. Oltiin kliseisesti enemmän kuin osiemme summa. Asia voi näyttäytyä muille eri tavalla, koska kaikki me havainnoidaan maailmaa erilaisten lasien läpi. Itse näin tämän illan nautittavuuden tulevan juuri siitä, että kaikilla oli halu tehdä yhdessä jotain kivaa ja se ilo sekä tekemisen meininki kantoivat ja tarttuivat.

Tämä oli huikea lopetus kurssille ja jätti kovan palon tehdä lisää sekä todella voimauttavan ryhmäkokemuksen. Ei todellakaan tuntunut hetkeään koko illan aikana, ettenkö olisi kuulunut juuri siihen, missä kulloinkin olin. Kiitos tästä kokemuksesta ihanat ohjaajat Hannu Risku ja Iiro Ollila sekä kaikki huikean lahjakkaat ja ihmeellisen inhimilliset kanssakurssilaiset. Tätä lisää ❤