Huh huh. Siitä on kyllä aikaa, kun viimeksi improa on päässyt ohjaamaan. En edes muista. Alkuvuodesta ehkä, ennen kun kaikki meni kiinni ja treenit siirtyivät virtuaalimaailmaan. Enkä oikeastaan ole erityisen aktiivisesti edes itse suunnannut kohti ohjaamista. Tämä kerta oli itse asiassa toisten ryhmäläisten ehdotus, koska heillä oli halu kokeilla pitkää improa ja joku meistä on vähän tämmönen impronörtti, niin vastuu siitä oli merkattu mulle. Toki kysyivät, että käykö ja se oli mulle ok. Hirveän passiivisesti tähän tilanteeseen kuitenkin oli päädytty. Aktiivinen ei ole viimeaikoina ollut se toimintaani kuvaavin sana.

Meillä on tapana ilmoittaa siitä ketkä tulossa treeneihin. Poissaoloista ei ole pakko ilmoittaa, toki saa kertoa, mutta kokemuksen kautta on käännetty viestintä niin päin, että mieluummin ilmoitetaan ketkä on tulossa. Se on jokaisen kerran ohjaajallekin mukavampi viesti. Olin laiska, enkä jaksanut kuitata tulemistani. Vähän jopa harkitsin, että lähdenkö ollenkaan, kun näytti viestittelyn pohjalta, että paikalla olisi vain muutama tyypp. Se ei toki kerran suunnitteluun sinänsä vaikuttanut, vaan laadin ihan normaalisti ohjaussuunnitelman tai siis ranskalaisin viivoin tekniikka- ja formaattilistan, joita voitaisiin illalla kokeilla. Tein sunnittelua siltä pohjalta, että meitä voi olla se neljä, minä mukaan luettuna, tai sitten useampia. Olin siinä illan alussakin vielä ihan valmis tiputtamaan oman suunnitelmani kokonaan. Mulle oli ok, jos ohjaan jotain tai sitten voidaan mennä ihan vapaasti ja vaikka vaan jutella. Ei mulla ollut aluksi suurempia intohimoja suuntaan tai toiseen. Se kuitenkin täytyy todeta, että tällä hetkellä mulla ei ole itsetunnon tai itseluottamuksen osalta vajausta, joten kyllä tiesin pystyväni ohjaamaan, jos niikseen tulee. Niikseen tuli.

Lämppärit

Valkkasin muutaman semmosen lämppärin mistä tykkään ja sitten muutamia vaihtoehtoisia tekniikkaharjoitteita. Tehtiin alkuksi sitä 1-7 rinkilämppää, mitä olin tehnyt vast’ikään musaimprokurssilla. Ilokseni saatiin siihen ryhmän sisältä myös lisätwisti, jota en ollut itse edes ajatellut, vaikka toki tästäkin harjoitteessta on tullut eri versioita kokeiltua. Kiitos siitä, se oli mainio lisäys. Numeroiden ohella sai käyttää myös viikonpäiviä. Eli sarja saattoi edetä ”yksi-tiistai-keskiviikko-neljä-perjantai-kuusi-*liike*”, mikä sekoitti ne viimeisetkin aivosolut, mitä itselläni oli käytösä. Sen jälkeen tehtiin vielä yks menneisyyden suosikkilämppärini eli Whiskymixer. Se oli ihan hervottoman hauskaa, kun ne sanat (whiskymixer ja waxmasker) olivat niin vaikeat kaikille, itsellenikin. En ole aikoihin tätäkään leikkinyt, joten kieli oli ihan solmussa jo sääntöjä selittäessä. Se meni ihan nauruksi, mikä oli huikean hienoa ja vapauttavaa. Tuli lämmin ja hyvä mieli.

Teknisemmällä, pitkiin improihin valmistelevalla, puolella tehtiin sitten pienet setit Meisner-tekniikan repetition gamea eli toistopeliä. Halusin vaan saada aisteja vähän auki ja kuuntelua (kuulo ja kehollinen kuuntelua) heräteltyä. Ylipäätään ehkä vain tutkia kontaktia ja yhteyttä parien kesken. Sivustaohjasin sitä jonkun, kävin tekemisen lomassa pointtaamassa joitain juttuja parikohtaisesti. Pidettiin eri kierrosten välissä purkukeskuteluja. Ekassa setissä tosin tahallisesti pidin purun vasta, kun toisto oli tehty molempiin suuntiin. Eli ekassa vaiheessa parista A & B tekee A havainnon B:stä ja sitä toistetaan, kunnes keskeytän ja vaihdetaan aloittajaa. Halusin, että kumpikin saa saman kokemuksen eli sekä toiston ”minulla on sukat” että havaintorepliikin ”sinulla on silmälasit”. Ihan vaan, jos niistä tulee eri havainto. Ei tainnut nousta siihen liittyen, mutta halusin kokeilla sen. Paljon muuta toki siinä keskusteltiin pareittain ja koko ryhmän (6 henkeä + minä) kesken. Vaikka ne tulkinnat, mitä teemme aika automaattisesti ihmisistä, ovat tarinankerronnallisesti puhdasta kultaa, niin näen tärkeäksi välillä myös putsata palettia ja keskittyä ihan puhtaisiin havaintoihin. EI mietitä yhtään, miksi joku teki jotain tai pyritä määrittelemään toisen tunnetiloja tai mitään, noteerataan vaan se, mikä on aistein havaittavissa.

Tehtiin vielä pari kokeilua sillä, että saadaan perustoisto ja havainnoinnin yhdistäminen aluille. Toinen vaihe tässä oli siirtymä siihen, että saa tehdä preesensmuotoisia havaintoja muutoksista, jos toinen vaikka hymyilee tai kallistaa päätään. Nämä voi olla tosi kiinnostavia havaintoja esiintyjälle, koska ei me aina olla niin tietoisia omista maneereistamme tai kehon liikkeistä ja asennoista, kun tuotetaan tekstiä. Tässä sillä tekstillä tai siis sanoilla, mitä toistetaan, ei ole mitään väliä. Ne ovat vaan materiaalia ja tärkeämpää on läsnäolo ja se, mitä siinä kontaktissa kahden ihmisen tapahtuu. Tämäkin synnytti vilkasta keskustelua ja kaikkea en edes kuullut, koska tehtiin myös paripurkuja, mutta ryhmän kesken tuli tuttuja ja ennalta itselleni ajattelemattomia ajatuksia tähän tekniikkaan liittyen. Se on tosi kiinnostavaa, miten monimuotoisia ja syviäkin havaintoja ihmiset tekee näin yksinkertaista harjoitetta tehdessään. Joo. Muistan ja tiedän, miksi tästä niin kovasti tykkään.

Viimeisenä lämppärinomaisena juttuna tehtiin pieni tarinankerronta harjoite, jossa vuorotellaan tarinankertojan roolia pienryhmässä. Kun tulee fiilis ja vaikkei tuliskaan, niin vuoron saa ja se on suotavaa napata itselle sanomalla innostuneesti ”anna kun mä”. Kaikki kertoo samaa tarinaa, joka on alkanut yhden henkilön hyvin arkisesta tositarinasta, joka saa sitten yhteisessä kerronnassa siirtyä ihan puhtaasti fiktioon. Tarina on siis yhteisesti kerrottu. Se oli aivan hauskaa. Tätäkin kevyesti sivustaohjasin lähinnä vuorojen vaihdon nopeuden osalta. Ei sillä oikeasti ole väliä, mutta halusin vaan treenautta sitä vähän röyhkeämpää ja ei-niin-kohteliasta vuoronottoa. Ei jäädä odottamaan, että se kaveri on pulassa, vaan otetaan vuoro jo ennen sitä. En sitä erikseen maininnut, että tietenkin kaverit komppaa ja on ihan fiiliksissä siitä tarinasta, vaan semmonen ilmapiiri syntyi ihan itsestään.

Pitkät tekniikat

Olin ennakkoon pyöritellyt mielessäni muutamaa formaattia, joita voitaisiin kokeilla. Muutamaa pidempää tekniikkaa tai formaattia onkin aiemmin jo tällä ryhmällä kokeiltu eri kerroilla, mutta siitä on jo hetki. Lopulta päädyin valitsemaan Armandon ja Rakkaustarinan (Love Story) tälle illalle. Ei siinä sen suurempaa logiikkaa ollut, valitsin ne, koska ne ovat sopivan erilaiset. Armando yksinkertaisuudessaan on formaatti, jossa monologit ja vapaat kohtaukset sekoittuvat. Perusidea on se, että on yksi (yleensä yksi per tarina) monologisti, joka kertoo jotain tositarinaa omasta elämästään. Siitä aloitetaan ja sitten nähdään muutamia kohtauksia, jotka ovat tavalla tai toisella inspiroituneet juuri kuullusta monologista ja sitten myöhemmin myös nähdyistä kohtauksista. Tässä nyt tehtiin kolme settiä eli kolme n. minuutin monologin pätkää ja niiden jälkeen sitten neljän näyttelijän yhteisen luovuuden virtaa joku sopiva aika.

Armando

Jonkun verran sivustaohjasin tätä muutenkin kuin ne pakolliset eli monologien paikat ja kohtauksiin siirtymiset osoittaen. Huomasin ja se tuli reflektiossakin esille, että olisin voinut jopa hieman enemmän sotkeutua peliin myös kohtausten lomassa. Ihan vaan harjoitus mielessä tukea esimerkiksi kohtausten napakampaa päättämistä. Toisaalta olisin myös voinut ohjeistaa se, mitä on aiemmin tehtykin eli että yleisö myös voi ruveta antaa jotain merkkiä (vaikka napsutella sormia), kun tuntuu että kohtaus pitäisi päättää. Välillä tein sitä, että vinkkasin jollekin lavan sivulta, että nyt pitäisi mennä joko kohtaukseen mukaan tai sitten leikkaamaan se ja aloittamaan uusi. Tässä olisin voinut kyllä ohjauksellisesti olla paljonkin selkeämpi, kuin olin. Etenkin tälleen treenausvaiheessa olisi ihan hyvä pitää ote aika napakkana. Joitain kohtauksia siellä oli, mitkä olisi oikeastaan pitänyt lopettaa jo, koska draamankaari kohtauksen sisällä oli jo käynyt huipulla ja sitten jäätiin siihen hiipumisvaiheeseen ja uuden nousun etsimiseen. Juonellisesssa tarinassa sellaisiakin useamman huipun kohtauksiakin voi olla, kun rakennetaan tarinaa. Toisaalta se on kuitenkin aina selkeä kohta, missä leikata ja kaikki intuitiivisesti yleensä tunnistavat sen hetken. Sen voi pistää siinä kohtaa poikki ja jos juttu jää kesken, niin on kaikki vapaus tulla myöhemmin jatkamaan ja tekemään uusi kohtaus niillä samoilla hahmoilla. Sen olin kyllä ääneenkin sanonut.

Vapaata improa on aiemminkin tehty pitkässä muodossa, joten tämä ei ollut täysin vierasta ja formaattikin oli osalle ryhmästä tuttu. Halusin kuitenkin kokeilla tällaisen totta ja tarua yhdistävän formaatin toimivuutta tutussa ryhmässä. Hyvinhän se toimi. Monologit lähtivät ihan luonnostaan sieltä ja kohtaukset liittyivät kevyesti tai sitten vahvemmin monologissa esiintyneisiin teemoihin. Erityisesti itseäni ilahdutti se, miten luontaisesti siellä lähti kehittymään komediallisen impron pelejä kohtauksien joukossa. Joku poimi monologista ajatuksen ”olen kuitenkin ihminen” ja teki siitä lyhyen kohtauksen. Siitä sitten syntyi kolmen eri improajan kohtausten sarja, jossa kaikissa se sama ydin säilyi. Eivätkä ne olleet sinänsä koomisia kohtauksia, vaan aika koskettaviakin aiheeltaan. Pelirakenne on kuitenkin tutumpi komediasta eli napataan ajatus ja lähdetään nostamaan panoksia, kunnes ne eivät enää nouse ja peli päättyy.

Sama toteutui myös viimeisen monologin jälkeisessä pätkässä, missä oikeastaan kaikilla kohtauksilla oli yksi yhdistävä teemasana eli ”bildemehu”. Monologissa oli mainittu Biltema ja se sitten vaan vääntyi jo ekassa monologin jälkeisessä kohtauksessa bildemehuksi, jota baarista tilattiin. Sitten kaikissa seuraavissa se toistui muodossa tai toisessa. Siellä tuli myös mainos, jossa esiteltiin tätä huikeaa juomaa. Todella hauska yksityiskohta tai ankkuriajatus, jonka ympärille saattoi luoda tosi monenlaisia ja vaihteleva tunnelmaisia kohtauksia.

Rakkaustarina

Toisena formaattina tehtiin viiden kohtauksen rakkaustarina, jossa sitten ohjasin aika vahvastikin. Toki annoin kohtausten aina pyöriä, jos ne etenivät omalla painollaan, mutta tartuin tosi herkästi pieniinkin yksityiskohtiin tai epäröinnin hetkiin. Jos tuli joku semmonen hetki, missä huomasin jonkun lavalla lähtevän kiertämään jotain mainittua asiaa tai vähättelemään, vaikkapa pyöräillessä sattunutta vammaa, niin pointtasin sen hyväksynnän hetken. Siis se oli ok, että hahmo vähätteli sitä loukkaantumistaan. Se oli vaan hahmonluontia ja sitä mielenmaisemaa. Sen kaltaisiin asioihin en puuttunut, vaan siihen, jos sitten lääkäri lähtee pienentämään sitä vamman astetta, kun on ensin sanonut, että tämä vie pyörätuoliin. Niin ei pienennetä. Todellakin on juuri niin vakava vamma, kuin juuri äsken sanoit. Sellaisia epäröinnin hetkiä, joissa joko itse tehtyä tai toisen tekemää tarjousta lähdetään pienentämään, jotta ei jouduttaisi ”vaaraan” tai hankalaan asemaan. Hetkiä, jolloin improajan totunnainen epäröinti lähtee syömään sitä todellisuutta ja vähentämään tarjousten arvoa. Lähinnä vaan halusin merkata ja nostaa tietoisuuteen ne hetket, missä yleensä sanotaan ”joo, mutta”, kun voitaisiin sanoa isosti (ei välttämättä suurieleisesti tai edes ääneen) ”joo, ja” sille idealle ja lähteä rakentamaan siltä pohjalta.

Rakennetta en sen suuremmin ennen tekemisen aloittamista selittänyt, kuin kerroin vaan, että tehdään viiden kohtauksen rakkaustarina. Näin ollen tietenkin ohjasin kohtaussiirtymät ja pistin kohtauksia poikki, kun sen kohtauksen tavoite oli täyttynyt. Siinä kohtaa, kun erokohtauksessa on päästy siihen eroon asti, niin sen voi katkaista siihen. Sitä katkaisua on vaikea tehdä lavalla ja esityksessähän se olisikin monesti valoimproajan tehtävä katkaista kohtaus tai sitten MC / juontaja katkaisee kohtauksen. Tässä rakenteessa, kun kerrotaan näiden kahden hahmon rakkaustarinaa kohtaamisesta eroon ja jälleen näkemiseen saakka, niin se on ihan selkeästi sellainen, jossa voidaan käyttää ulkoista dramaturgia tekemään leikkaukset. Itsehän kyselin myös lisätietoja tai materiaalia yleisöltä kohtausten vaihdon yhteydessä. Kumpikin hahmo tuli nimeltään ja ammatiltaan sekä iältä ja harrastuksilta määriteltyä yleisön toimesta eli ei tarvinnnut lähteä tyhjästä keksimään hahmoa.

Ohjauksellisesti myös yhdessä kohtaa sivustaohjasin huomion siirtoa takaisin kohtauksen määriteltyyn päähenkilöön. Siinä ei ole mitään pahaa tai väärää, että sinne syntyy myös sivuhahmojen dramaa, mutta halusin tehdä sen huomion suunnan selkeäksi, jotta kohtaus ei lähde sivuraiteelle, joka sekin voisi olla kiinnostava. Jos ei olisi alussa määritelty päähenkilöä, niin kumpi tahansa hahmo olisi voinut olla se, mutta tässä se oli nyt määritelty. Näin oli perusteltua, että ohjasin siirtämään keskustelun ja huomion päähenkilön elämään ja kuulumisiin, jotta saadaan taustakohtauksessa hänestä lisätietoa, eikä vaan jäädä käsittelemään sitä sivuhahmon lavan ulkopuolisen elämän draamaa. Sammuttelin aluksi sivusta niitä syttymään lähdössä olevia tulipaloja, jotta saadaan luotua tasainen perusta tarinalle. Jotta tiedetään keistä tämä tarina kertoo ja ehkä yleisönä saadaan joku tunneside tai samaistumispinta hahmoihin luoduksi.

Sen sijaan sitten kahden esittelykohtauksen jälkeen, joissa pyrin ohjauksellisesti vaan pitämään fokuksen päähenkilöissä ja vahvistamaan hyväksyntien kohtausten sisällä, lopuissa kohtauksissa sitten olin pieni sivupyromaani ja heitin bensaa liekkeihin. Silloin kun sitä tarvittiin ja välillä ihan vaan, koska halusin nähdä mitä tapahtuu. Valta, se on huumaavaa. Kolmas kohtaus oli treffikohtausta ja siihen päästiin päähenkilöiden taustakohtauksissa mainittua aika selkeää polkua. Jälkimmäisessä Leenan taustoituksessa, joka siis koostui kahdesta kohtauksesta, vaikka puhun yhdestä. Siinä siis oli ensin taustoitus työpaikalla ja sitten vielä jatkokohtaus Leenan kotona, jossa nähtiin myös hänen tyttärensä, joka oli mainittu siellä työpaikalla. Tässä jälkimmäisessä lähdettiin luomaan Leenalle lehteen treffi-ilmoitusta, johon sitten seuraavassa, päähenkilöt yhdistävässä, kohtauksessa pureuduttiinkin heti. Sehän olisi voinut alkaa suoraan treffeistä, mutta se oli ihan nerokasta, että se alkoikin Leenan työpaikalta postista, missä toinen päähenkilö eli onnettomuusaltis, pyöräilevä, kalastaja Vesa tuli postittamaan kirjettä. Vesan esittäjä ei ollut ajatellut, että se oli se treffi-ilmoituksen vastaus, mutta koska Leenan esittäjä sen heti tulkitsi näin ja luki siitä näkymällä musteella kirjoitetun nimensä, niin päästiin hienosti heti siihen kirjeen sisältöön käsiksi. Se oli ihan helmi kohtaus, joka kertoi tosi paljon niistä hahmoista ja siitä miten he toimivat vuorovaikutuksessa.

Siitä sitten mentiin tämän ”kohtauksen” toiseen osaan eli niihin varsinaisiin treffeihin. Sitä katsottiin hetki, kun he kahvittelivat ja olivat vähän taustoittaneet lisää hahmoja ja heidän orastavan suhteensa dynamiikkaa. Tämän jälkeen tehtiin aika pitkä aikahyppäys, koska yleisöltä kysyttäessä saatiin aikamääreeksi 15 vuotta. Totta kai sitä suhdetta olisi voitu katsoa myös lavalla ensitreffejä enemmän, mutta se ei välttämättä ole tarpeellista, vaan katsojat voivat täydentää tarinan mielessään sopivalla tavalla. Näin ollen tehtiin hyppäys suoraan hetkeen, jolloin suhde onkin jo päättymässä. Siinä se aikamääre antaa näyttelijöille tietoa siitä, että nämä ihmiset ovat olleet yhdessä 15 vuotta ja se tuo ehkä jotain oletuksia mukanaan. Niitä voi käyttää materiaalina. Hahmot ovat tunteneet toisensa viidentoista vuoden ajan, mitä ikinä se tuokaan mieleen. Vanha pariskunta, jolla on pitkä yhteinen historia.

Erokohtauksessa sitten heittelin ihan surutta sivusta bensaa liekkeihin ja ruokin pieniäkin tulipaloja, joita näyttelijät toivat esiin. Jos meinasi himmata yhtään jonkun itse tekemänsä tarjouksen kanssa, niin huutelin kyllä ohjeita pitää kiinni siitä tunteesta tai ajatuksesta ja kasvattaa sitä. Jos toinen dissaa sun rakasta helmityöharrastustasi, niin kyllä se tuntuu jossain. Sen tunteen saa antaa vaikuttaa. Toisaalta, jos toinen jatkuvasti tuonut omaa harrastustaan ja se, mitä sä olisit halunnut tehdä eli se Vesalle mainittu pyöräily ja ulkoilu, on jäänyt toissijaiseksi, niin kyllä sillä on joku vaikutus. Jos se Vesan hahmo olisi pysynyt niin passiivisena, kuin se ekoissa kohtauksissa ollut, niin en välttämättä olisi usuttanut sitä hahmoa kapinaan, mutta kun kohtauksen alussa kävi jo selväksi, että nyt kiehuu. Leena siinä höösäs ja pakotti Vesan lopulta sohvalta lattialle katsomaan telkkaria, koska helmitöitä ei mahtunut mitenkään muuten tekemään. Eli siinä oli ihan selkeä statusten taisto ja ahtauden tuntu siinä tilassa ja ihmissuhteessa, joten tietynlainen räjähdys oli ennustettavissa.

En tosin arvannut mitä tapahtuisi, kun riidan tuoksinassa Leena oli heittämässä Vesaa pihalle ja sanoi jotain tyyliin ”pakkasin tavarasi, ota ne ja mene”, johon sivustaohjaajana huusin ”niin ja se pyörä”. Kun siis oli määritelty jo tarinan alussa, että Vesa tykkää (maasto)pyöräilystä ja siitä oli myös aloitettu Vesan taustoitus. Hän ekassa kohtauksessa loukkasi jalkansa kaatuessaan pyörällään. Tässäkin kohtauksessa oli jo puhuttu ulkoilusta, mitä Leena oli silloin ekoilla treffeilla kertonut myös harrastavansa, mutta eipä sitten ollutkaan yhdessä juuri ulkoiltu, eikä pyöräilemässä käyty. Sen sijaan Leenaa ärsytti Vesan kertomaan mukaan hänen ulkoa mukanaan tuomansa neulaset, jotka löytyivät lattialta. Se maininta siitä pyörästä siinä riidan keskellä johti hilpeään hetkeen, jossa Vesa ajaa ympäri sitä kämppää pyörällä: ”Siinä on sulle neulasia siivottavaksi.” Se passiivisena pysynyt aggressio leimahti ihan kunnolla ja se oli tosi herkullista seurattavaa. Ihan tuota en odottanut, kun pyörän mainitsin ja olen todella iloinen, että mainitsin, koska se oli ihan huikea lopetus sille kohtaukselle ja suhteelle.

Sitten viimeisessä kohtauksessa, jossa ero on tapahtunu ja on voinut tapahtua paljon muutakin, koska aikaa oli yleisön määrittelyn mukaisesti kulunut vuosi eron hetkestä, oli vaan pakko palata samaan. Kun Vesa saapui puistoon pyörällä ja alkoi siinä jo ajaa ympyrää koiraansa ulkoiluttavan Leenan ympärillä, niin lähinnä vaan ohjasin pitämään liikkeen käynnissä. Se Vesan ringin ajaminen, mitä oli tapahtunut jo ekassa kohtauksessa, toistui ihanasti tarinan läpi, mutta tuossa kohtauksessa liike hidastui, kun puhe tuli mukaan, joten sivusta vaan muistutin siitä liikkeestä. Se on semmoinen yleisjuttu, mikä improssa usein tapahtuu eli kun huomio menee niin vahvasti kuunteluun ja puheen tuottamiseen, niin se miiminen tekeminen vaan hiipuu pois tai unohtuu. Nyt kun treenattiin, niin muistutin pitämään myös siitä fyysisestä tarjouksesta, jonka on tehnyt. Jos olet lähtenyt ajelemaan rinkiä, niin aja sitä, kunnes tulee joku syy lopettaa tai kohtaus päättyy. Sanallisten tarjousten ohella on paljon sanattomia tarjouksia, joihin voi tarttua.

Sitten se ympyrä hienosti sulkeutui, kun Leenan koiran avustuksella Vesa teloi taas jalkansa. Se pariskunta ei päätynyt takaisin yhteen ja se on aivan ok. Sitten kuultiin vielä Leenan ajatuksia, kun hän olisi halunnut palata Vesan kanssa yhteen, mutta Vesa ei ollut innostunut ajatuksesta. Joten se tarina päättyi siihen Leenan monologihetkeen. Se oli tosi kaunis ja hienosti kannateltu tarina. Toki sotkeuduin sivusta ehkä vähän rankallakin kädellä lavan tapahtumiin välillä. Siellä olis voinut tapahtua jotain ihan muuta, jollen olisi antanut tiettyjä sysäyksiä, mutta toisaalta ainahan tarinassa on monenlaisia mahdollisuuksia. Osa niistä on sellaisia, mitkä ei orgaanisesti tapahdu, koska niitä tarjouksia tai vahinkotyrmäyksiä ei lavalla huomata. Sinänsä pitäydyin sotkeutuessanikin siinä, etten tuo sinne mitään uutta ja ylimääräistä, vaan vain huomautan siitä, mikä siellä jo on määritelty tai käytettävissä. Se pyörä oli ehkä suurin semmonen yksittäinen lisäys, mikä tuli minulta. Muuten vaan ohjasin voimistamaan tai huomaamaan sen, mikä siellä jo on.

Lopuksi

Valuin tähän ohjauskertaan silleen puolipassiivisena luikerona ja se ei silti tarkoita sitä, ettenkö nauttisi ja tietäisi nauttivana impron ohjaamisesta. On vaan ollut sellainen kausi, etten oikein halua ottaa valtaa ja vastuuta yhtään enempää kuin on pakko. Se on tässä suhteessa sääli, koska tämä sellainen asia, mistä nautin ja itse sytyn. Se, kun pääsee välittämään sitä, mitä itse osaa ja mistä itse innostuu ja samalla oppimaan toisilta uusia asioita niihin liittyen, on ehkä parasta mitä aikuisen ihmisen asussa pääsee tekemään. Oli se asia sitten mitä tahansa, kun päästään siihen tilaan, että ryhmässä on hyvä tekemisen flow (tai upeaa putoilua, kun naurattaa niin paljon, ettei pysty tekemään) sekä reflektioiden aikaan innostunut puheensorina ja rakentavaa palautetta tulee spontaanisti kohtausten tai lämppäreiden jälkeen ryhmän sisältä, niin se on semmonen tila, mikä sytyttää minut ihmisenä. Kun on omalla panoksellaan päässyt mahdollistamaan yhteisen hetken, jolloin aika menettää merkityksensä ja keskustelu jatkuu vilkkaana vielä varsinaisen treeniajan päättymisen jälkeen, niin en tiedä, mikä olis parempaa.

Ehkä opetin jotain, ehkä en. Sen tiedän, että itse opin taas kaikenlaista, mistä tässä tekstissä on osa ja osaa siitä, mitä tämä kokemus opetti en ole ehkä vielä edes sisäistänyt.