Simo Routarinne – Valta ja vuorovaikutus: Statusilmaisun perusteet

Tämä teksti käsittelee Simo Routarinteen vuonna 2007 julkaistua kirjaa Valta ja vuorovaikutus – Statusilmaisun perusteet, joka on aivan älyttömän hyvä kirja. Statusilmaisu on aiheena todella tärkeä, sillä tieto tästä asiasta voi auttaa ymmärtämään monia ihan arkielämän kannalta haastavia vuorovaikutustilanteita. Jos tuntuu, että jonkun kanssa tilanteet aina kärjistyvät konfliktiin, niin tämän kirjan tarjoama tieto voi auttaa ymmärtämään ja niin halutessaan ratkaisemaan tilanteen ilman konfliktia. Olennaista on tajuta se, että käyttipä sitä tietoisesti tai ei, niin jokaisella on vaikutusvaltaa vuorovaikutustilanteessa. Kun siitä omasta vallastaan tulee tietoiseksi, niin sitä voi alkaa tietoisemmin myös käyttää.

Tämä on myös kerrontatapansa puolesta todella miellyttävä kirja luettavaksi. Henkilökohtaisesti minua viehättää kirjan tiivis, mutta samalla rentouttavan pehmeään tahtiin etenevä kerronta. Sitä paitsi, jos vähänkin tuntee tapaani ajatella ymmärtää kyllä, että en voisi, vaikka yrittäisin, olla pitämättä kirjasta, jonka johdannon lopussa on varoitus:

”Jos haluat säilyttää viattomuutesi statusilmaisun suhteen, pysyä suloisen tietämättömänä ja luottaa jatkossakin tähtien asentoihin, henkilökemioihin, vaistoihin, intuitioon ja vuorovaikutuksen metafyysiseen selittämättömään olemukseen, lopeta lukeminen tähän.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Johdanto, s.23.

Ei ole mahdollista. Myyty. Mennään asiaan.

Tieto lisää tuskaa

Statusilmaisu on asiana sellainen, että tieto todellakin lisää tuskaa. Samalla tietoisuus näistä asioista lisää mahdollisuuksia vaikuttaa omaan ilmaisuun ja sitä kautta ehkä myös muiden ilmaisustasi tekemiin tulkintoihin. Statusilmaisu on tärkeä juttu improssa, mutta ennen kaikkea se on elämän kannalta hyvää ja tärkeää tietoa. Kun alkaa ymmärtää omaa vaikutusvaltaansa vuorovaikutuksessa, niin on mahdollista löytää toimivampia vuorovaikutuskeinoja eri tilanteisiin. Joustavuus on tässä asiassa yksi avaintermi. Kun pystyy joustavasti vaihtamaan statusilmaisunsa tasoa, niin pärjää vaivattomasti monenlaisissa vuorovaikutustilanteissa. Se on hyvä juttu myös elämässä ylipäätään, koska kun tietoisuus lisääntyy, voi tehdä tietoisia valintoja eikä ole pakko käyttää aina tiettyä ilmaisustrategiaa.

Toinen ydinkäsite statusten kanssa on keinulauta, joka vuorovaikutustilanteissa asettuu ihmisten väliin ja se voi olla jatkuvasti pienessä tai suuremmassa liikkeessä. Kun tuon statuskeinulaudan kerran hahmottaa, niin vuorovaikutustilanteet alkavat näyttäytyä ihan eri valossa. Sinänsä kyse ei ole mistään salatieteestä, vaan kaikessa vuorovaikutuksessa läsnäolevasta ilmiöstä, mitä ei vaan tule välttämättä tietoisesti ajatelleeksi.  Itse koen tämän kirjan (sekä kirjoittajan ohjaamien kurssien) kautta saaneeni kielen, jolla sanoittaa se, mitä olin jo havainnut. Näin kyllä tosi selkeästi ne ilmaisulliset teot, jotka johtivat tilanteiden kärjistymiseen, mutta en kyennyt sanoittamaan havaintoani.

Status tai statusilmaisu, siinä mielessä mssä siitä tässä kirjassa puhutaan, tarkoittaa siis ihan fyysisesti havaittavissa olevia ilmaisukeinoja ja tekoja kuten:

  • tilan käyttö (viekö paljon vai vähän tilaa, raajat auki vai kiinni),
  • liikkeiden rytmi (nopea vai hidas)
  • ilmeet (vähäeleinen vai ilmeikäs)
  • kädet ja pää (toisten pään alueelle pyrkiminen esim. päähän taputtelu tai omalla pään alueella pysyminen esim. kasvojen koskettelu),
  • Äänen korkeus (matala vai korkea)

Näitä on vielä paljon muitakin ja ne löytyvät listattuna Routarinteen kirjan sivuilta 61-62.  Statusten suhteen olennaista on pitää fokus siinä, mitä toisen ilmaisusta voi ihan aistein havaita ilman havaintoihin kytkettyjä tulkintoja ja määreitä.

Havainto vai tulkinta?

Siitä seuraakin ihan eka olennainen asia, mikä statuksista tämän kirjan kautta on hyvä ymmärtää eli havainnon ja tulkinnan ero. Statusten kanssa pitäisi pystyä keskittymään pelkkiin havaintoihin, sillä tulkinnat johtavat liian usein väärään johtopäätökseen ja väärinkäsityksiin. Statusilmaisun kanssa pitäisikin opetella tekemään havaintoja ja päästämään irti tulkinnoista. Välihuomiona mainittakoon, että tämä on hyvää oppimateriaalia myös Meisner-tekniikan kannalta, missä toistoharjoitteessa (repetition game) pitäisi kyetä aluksi tulkinnasta vapaisiin havaintoihin toisesta. Tälle tiedolle on siis käyttöä sekä arkielämässä että teatterissa.

Ihan yksinkertaistaen havainto tilanteessa, jossa toinen katsoo minua voisi olla ”Sinä katsot minua” ja tulkinta taas ”Sinä katsot minua epäluuloisesti”. Jälkimmäinen antaa määreitä katseen laadulle ja tarkoitukselle, jotka voivat osua oikeaan tai sitten eivät. Jos tuosta määrittelystä, jota teemme ihan automaattisesti ja usein tiedostamattamme, voi vuorovaikutustilanteessa luopua, niin omien ja toisten ilmaisullisten valintojen seurausten ymmärtäminen pomppaa ihan toiselle tasolle. Tulkinnat ovat tosi hyviä työkaluja tarinankerrontaan, mutta elämässä ja statusten suhteen ne ovat vähän vaarallisia, koska tulkinnat eivät aina osu ihan oikeaan.

”Statusilmaisu on sitä, mitä ihminen tekee, ei sitä, mitä hän on.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Johdanto, s.17.

Se voi vapauttaa paljolta turhalta pahalta mieleltä, kun ei heti tee tosi pitkälle meneviä tulkintoja toisen ilmeistä tai eleistä. Veikkaisinpa, että joskus esim. parisuhteessa tavasta suhtautua toisen ilmaisuun ilman valmista tulkintakehystä voisi olla hyötyä. Vapauttaa ilmaisun valmiista tunnesisällöistä tai kuvailevista määritteistä, jolloin ei heti mene tilanteeseen valmiilla tulkinnalla. Luopua siitä ”sinä aina” -tyyppisestä tulkitsemisesta. Totta kai pitkään yhdessä olleet ihmiset tunnistavat toisen ilmaisusta monia asioita automaattisesti, mutta perustuuko reaktio toisen ilmaisuun havaintoon vai onko havainnon pohjalta tehty jo valmiiksi todella tarkka tulkinta. Onko se tulkinta pysyvä eli jos vuosia sitten jokin ilme tarkoitti tätä, niin onko oletus, että se sitten on totta hamaan maailmanloppuun saakka? Eivät ihmiset nimittäin koko ajan ole täysin tietoisia, siitä mitä ilmaisevat kehollaan tai ilmeillään. Kannattaa itse olla tietoinen siitä, miten nopeasti voi tehdä tosi pitkälle menevää tulkintaa toisen ilmaisusta, ilman että toinen on tietoisesti ilmaissut yhtään mitään.

Statusilmaisun nelikenttä
Statusilmaisun nelikenttä. Mielleyhtymiä ja stereotypisiä tulkintoja, joita statusilmaisun perusteella tehdään. Lähde: Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Statusilmaisun mukavuusalueet, s.70-71.

Lähtökohtaisesti statusten ymmärtäminen on ainakin itselläni vapauttanut todella paljon kapasiteettia. Kun ei tee tulkintoja, että ”no niin se sanoi noin, mutta oikeasti ilmeen ja äänen perusteella se varmasti tarkoitti näin”, voi oikeasti kuunnella ja aistia sitä toista ihmistä. On ollut helpottavaa, kun ei tarvitse olla koko ajan varuillaan ja valmiina puolustautumaan, koska en enää oleta toisen reaktiota etukäteen ja etsi pieniäkin merkkejä vahvistamaan sen oletukseni. On valitettavan helppo tehdä tosi pitkälle meneviä tulkintoja toisen ilmaisusta ja tarkoitusperistä sekunneissa, jos lähtökohtaisesti jo odottaa tietynlaista reaktiota. Joskus tulkinta osuu oikeaan ja joskus tulee aivan turhaan ylitulkittua. Ehkä se olennainen kysymys on, että onko aina tarpeen tulkita? Voisiko joskus ottaa ne sanat, jotka toinen sanoo vastaan ilman, että koettaa analysoida, mitä hän ”oikeasti” tarkoittaa.

”On erotettava toisistaan intentio ja ilmaisu. Tässä kirjassa statuksella viitataan nimenomaan toteutuneeseen, havaittavissa olevaan ilmaisuun, ei taustalla olevaan intentioon. Vaikka tarkoittaisi yhtä, saattaa tiedostamattaan ilmaista toista. Tällöin tyypillisesti syntyy väärinkäsityksiä.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Johdanto, s.20.

Ei kannata olettaa tietävänsä miksi joku toimii niin kuin hän toimii. Ei sitä voi aina ulkopuolelta tietää, ei vaikka olisi tuntenut toisen kuinka kauan tahansa. Ei se mitä joka hetki viestimme ulospäin ole aina tietoista viestintää. Tämä on ollut itselle tosi vapauttava ymmärrys. Ei tarvitse yrittää tulkita ja analysoida toisen fyysisen ilmaisun jokaista yksityiskohtaa tehden syväluotaavia tulkintoja hänen motiiveistaan ja intentiostaan. Ei mistään ulkoisista merkeistä voi 100 %:sen luotettavasti tuollaisia asioita päätellä. Samoin on vaarallista olettaa, että toinen kontrolloi tietoisesti omaa fyysisestä ilmaisuaan joka hetki. En minä ainakaan puhuessani tai kuunnellessani kykene joka hetki tietoisesti hahmottamaan, missä asennossa kroppani tai naamani sillä hetkellä on. Minulla voi välillä olla tosi outo ilme kasvoillani ja se voi johtua siitä, mitä minulle juuri sanoit tai sitten mielessäni välähti esimerkiksi joku assosiaatio johonkin ihan muuhun aiheeseen.

Näkymätön keinulauta näkyväksi

Keinulauta on ihmisten välistä statusvaihtelua kuvaava metafora. Keinulaudan asento määrittyy jatkuvasti vuorovaikutustilanteen aikana juuri niiden ihmisten välillä, jotka ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Keinulaudan asento ei ole vakio ja jokainen voi eri tilanteissa käyttää hyvinkin erilaista statusilmaisun tasoa. Omasta kokemuksesta huomaan sen, että joskus on tosi vaikea suhtautua edes neutraalisti kovin korkealla statusilmaisulla tilanteeseen tuleviin ihmisiin. Aivan riippumatta siitä johtuuko korkea statusilmaisu tyrmäävän negatiivisesta vai positiivisen innostuneesta tilasta. Jos vuorovaikutustilanne alkaa sillä, että toinen heilauttaa oman päänsä keinulaudasta ylös, niin minussa herää vaistomainen halu tasapainottaa tilanne. Automaattireaktio tuollaiseen yläviistosta lähestymiseen on kapina ja toisen palauttaminen paikoilleen. Enkä ole ainoa, vaan se on aika yleistä, että sitä voi oikeastaan jo parissa sekunnissa sinetöidä sen, miten tuleva vuorovaikutustilanne tulee menemään. Osa nimittäin ei ole kovinkaan hienovaraisia pyrkimyksessään palauttaa liian korkeaa statusilmaisua käyttävä henkilö omalle paikalleen esim. työpaikalla tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.

”Psykologisisssa kokeissa on osoitettu, että ihmiset pyrkivät käyttäytymään niin kuin heidän oletetaan käyttäytyvän – tai niin kuin he uskovat, että heidän odotetaan käyttäytyvän. Sama pätee myös statusilmaisuun.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Statusroolit, s. 81.

Omasta statusilmaisustani olen huomannut sen, että suosin yleensä matalan ja keskitason statusilmaisun strategioita. Korkean statuksen ilmaisustrategiat taas tuntuvat aika vierailta, mutta toki niitäkin ajoittain tulee käytettyä, kun tilanne sitä vaatii. Korkea status on kuitenkin itselleni sellainen, että käytän sen mukaisia ilmaisustrategioita lähinnä silloin kun on ”pakko”, mutta en yleensä pyri niitä kohti. Esimerkiksi ohjaajana on joskus hetkeksi otettava käyttöön normaalia ilmaisuaan korkeampi positiivinen tai negatiivinen statusilmaisun taso, jos tilanne sitä edellyttää. Toisaalta olen joutunut tietoisuuden kasvaessa myöntämään, että väsyneenä ilmaisussani on paljon negatiivisen korkean statuksen ilmaisukeinoja havaittavissa.

Yleisesti ottaen koen, että vuorovaikutus on kevyempää ja sujuvampaa monien ihmisten kanssa, jos en pyri kohottamaan omaa päätäni keinulaudasta, vaan joustan tarvittaessa. Siksi yleensä pyrin tasapainottamaan tilannetta suhteuttamalla oman ilmaisuni toisen ilmaisuun. Usein siis annan toisen pitää kiinni korkeammasta statusilmaisustaan, jos hän sellaista tahtoo käyttää. Toisaalta saatan myös korottaa omaa statustani, jos se tuntuu olevan tarpeellista esimerkiksi asioiden edistamiseksi. Esimerkiksi kahden matalan statuksen strategioita käyttävän henkilön yhteisen palaveriajan sopiminen voi olla loputon väistelytanssi, jos ei jompikumpi lopulta suostu valtaa ja vastuuta päätöksen aikaan saamisesta ottamaan. Yleisesti ottaen en kuitenkaan lähde kenenkään statustasoa haastamaan, jos en näe sille tarvetta, koska en koe tämän tyyppisiä valtataisteluita mielekkäiksi. Harvemmin siis tietoisesti heitän statushaastetta kenenkään suuntaan, mutta toki huomaamatta niitä tulee välillä tehtyä.

”Tyypillisimpiä vastustuskeinoja on karrikoida, tyypitellä itselleen vieras statusilmaisu niin groteskiksi, että kaikille tulee selväksi, ettei toimi näin omana itsenään. Jos pyydetään elehtimään pienin vikkelin elein, aletaan huitoa laajoissa kaarissa. — Useimmiten vastustus herää nimenomaan matalan statuksen suhteen, harvemmin korkean – sekä miehillä että naisilla.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Statusroolit, s. 90.

Statushaasteet

Se on statushaasteiden osalta hyvä ymmärtää, että sen voi tehdä täysin sanattomasti. Itse esimerkiksi muistan taannoiselta atlantin yli suuntautuneelta reissulta kaksi täysin erilaista kokemusta matkustajana. Istuin kummallakin kerralla keskirivin laitapaikalla. Menomatkalla keskimmäisellä paikalla istui leveäharteinen mies ja käytännössä jouduin istumaan koko matkan käytävän puolelle nojaten. Se oli minulle ihan ok, koska ymmärsin kyllä, että hän ei vienyt tilaa tahallaan. Sen sijaan reaktioni oli ihan toinen, kun paluumatkalla viereeni istui vanhempi pariskunta, joka ilmeisesti yölentoa silmällä pitäen oli varannut kahdelle hengelle kolme paikkaa. Voin myöntää, että minua lähtökohtaisesti hieman ärsytti, kun pariskunnan rouva päätti ehdottomasti istua näistä kahdesta paikasta minun viereiseeni penkkiin sen sijaan, että olisi istunut puolisonsa vieressä. No ok, saahan niin tehdä, joten en siihen sen kummemmin reagoinut, vaikka hän siinä vieressä ollessaan huitoi minua jatkuvasti kyynärpäällään koettaessaan löytää hyvää asentoa tai penkoessaan laukkuaan.

Tilanne kuitenkin muuttui siinä kohtaa, kun yön tullen tämä rouva, jolla oli siis kaksi penkkiä omassa käytössään päätyi nojaamaan puoliksi minun penkkini puolelle. Siinä kohtaa minulla meni kuppi nurin. Mietin, että ei helvetti tämä voi mennä näin. En ala yhdeksän tunnin lentoa istumaan kierossa sen takia, että jollekin ei riitä käytössään oleva tuplamäärä tilaa. Niinpä tein ratkaisuni ja oman tilankäyttöni pienentämisen sijaan, suurensin sitä. Ihan passiiviaggressiivisen vastarinnan nimissä päädyin ylittämään välisemme käsinojan siten, että kyynärpääni oli jatkuvasti ikävästi pureutuneena hänen selkäänsä tai kylkeensä. Hyvin sinnikkäästi hän jaksoi yrittää nojautua minun penkkini puolelle. Siinä kohtaa olin päättänyt, että jos hän haluaa noin tehdä niin sen tulee olla hänelle ihan yhtä epämukava kokemus kuin se on minullekin. Lopulta voitin väsytystaistelun, mutta onnistuin toki saamaan jonkun kyynärhermon jumiin tuossa prosessissa, joten loppumatka oli hienoista tuskaa. Siitä kuitenkin olin iloinen, että kukaan ei maannut pyytämättä sylissäni.

Yleensä en noin toimisi, mutta minun kannaltani tilanteessa oli tarjolla vain huono ja tosi huono vaihtoehto. Matalan statuksen ilmaisua käyttämällä eli väistämällä ja nojautumalla käytävän puolelle olisin saanut jatkuvasti osumaa käytävällä kulkevien ihmisten, lentohenkilökunnan sekä tarjoilukärryjen puolelta. Halukkuuteni tehdä tuo jousto olisi voinut olla toinen, jos kyseinen henkilö olisi tehnyt tilan viennin edes jotenkin kohteliaasti. Silloin olisin todennäköisesti väistänyt, koska olisin voinut myötätuntoisesti ajatella, että pitkä lento voi olla iäkkäälle ihmiselle raskaampi kokemus ja voi olla vaikea löytää hyvää asentoa. Hän kuitenkin tuli niin korkealla statusilmaisulla ja mitään anteeksi pyytelemättä viemään tilaa, että ei ollut mitään toivoakaan etteikö itsepäinen puoleni reagoisi tuohon haasteeseen ja pyrkisi palauttamaan hänen päätään keinulaudasta alemmalle tasolle.

Näen sen tosi tärkeänä, että omassa statusilmaisussa on joustavuutta, koska se mahdollistaa monista tilanteista rakentavalla tavalla selviämisen. Sen sijaan, jos aina pitää kiinni yhdestä ilmaisustrategiasta, niin joissain tilanteissa voi olla aika tukalaa. Ihan riippumatta siitä onko se strategia lähempänä korkeaa vai matalaa statustasoa. Ei minun ollut tuossa edeltävässä lentokonetilanteessa pakko käyttää korkeampaa statusilmaisua, vaan valitsin tehdä niin. Se oli tietoinen valinta, koska olin kyllästynyt siihen että minua sysätään sivuun ja minun automaattisesti oletetaan väistävän. En halunnut joustaa alaspäin ja pienentää tilankäyttöäni, joten valitsin strategiani sen mukaan. Minulla olisi kuitenkin ollut halutessani toinenkin suunta käytettävissäni. Se on tärkeää, että sitä liikkumavaraa löytyy, koska se mahdollistaa tietoisen harkinnan käyttämisen eri tilanteissa. Ei ole pakko lähteä statuskamppailuun, mutta voi tehdä niin, jos haluaa tai kokee sen merkityksellisesti.

Intentio ja toteutunut ilmaisu

Yksi aika merkittävä asia minkä tämän kirjan avulla tajusin olin  niputtanut ihmisiä liian tarkkaan rajattuihin pysyviin karsinoihin yleisimmän statusilmaisutasonsa vuoksi. Oli pitkään tosi vaikeaa antaa tukea ihmisille, joiden oletti olevan itseään vahvempia, koska he käyttivät korkean statusilmaisun strategioita. Oli tosi vaikea hyväksyä se, että vaikka he vaikuttavat ulospäin itsevarmoilta ja rohkeilta, niin se ei välttämättä ole koko totuus. Se että jonkun ilmaisullinen mukavuusalue on korkean statuksen puolella  ei tarkoita, että hän välttämättä olisi yhtään sen ehjempi tai itsevarmempi ihmisenä, kuin kaltaiseni keskitason tai matalan statuksen käyttäjä. Se kertoo aika yleisellä tasolla vaan siitä, että tuo ilmaisustrategia on hänelle tuttu, mutta ei siitä mitään voi päätellä mitään esim. hänen itsetunnostaan. Kyllä rohkeinkin ihminen tarvitsee välillä hyväksyntää ja tukea.

”Omaa ilmaisua on lähes mahdotonta muuttaa toisenlaiseksi karsimalla tai poistamalla siitä epätoivottuja piirteitä. — Ilmaisua laajentamalla hyvät ja huonot ilmaisukeinot tasapainottuvat, eivätkä yksittäisen puutteet tai vahvuudet saa niin suurta ja määräävää merkitystä joustavassa ja monipuolisessa ilmaisun skaalassa.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Kohti ilmaisun vapautta, s. 188.

Minusta esimerkiksi kuvitellaan yhä edelleen tosi usein, että itseluottamukseni on lähtökohtaisesti heikko. Se on kuitenkin virheellinen oletus. Esimerkiksi se, että tuotan matalan statuksen mukaista epävarmaksi tulkittavissa olevaa nopeaa puhetta, ei kerro mitään itseluottamuksestani. Se kertoo vain siinä hetkessä käyttämästäni ilmaisustrategiasta. Toteutuneen ilmaisuni kautta ihmisille jää väärä kuva, koska he tulkitsevat vain sitä mitä ilmaisen, eivätkä voi tietää siitä mitä sisälläni oikeasti tapahtuu. Tässä asiassa voin valita, että joko muutan ilmaisuani ja pyrin tietoisesti käyttämään ilmaisukeinoja, joilla viestin ulospäin sitä varmuutta, jonka sisäisesti tiedän omaavani. Toisaalta voin myös pitää kiinni nykyisestä ilmaisustrategiastani ja tyytyä siihen, että ihmiset tulkitsevat asian siten että itseluottamukseni on huono. Se on valinta, jonka voin tehdä.

En ehkä joka hetki voi tietoisia valintoja tehdä, koska jos tietoisesti alkaa muokkaamaan kaikkea ilmaisuaan silloin, kun on vuorovaikutuksessa ei saa ikinä sanotuksi mitään. Kuitenkin voin valita ilmaisustrategiani sen mukaan, mitä viestiä haluan välittää. Jos on tärkeää vaikuttaa ulospäin itsevarmalta, niin selkeästi havaintojeni ja saamani palautteen pohjalta voin huomata, että se vaatii korkeamman statuksen ilmaisustrategioiden käyttöä. Jos haluan olla röyhkeä tai vaikuttaa ylimieliseltä, niin käytän negatiivisen korkean statuksen ilmaisua. Jos taas haluan vaikuttaa rennon itsevarmalta, niin positiivinen korkean statuksen ilmaisustrategia on se mihin kannattaa pyrkiä.

Tulkinnat rakentavat tarinaa

Tulkinnat ovat huono työkalu statusten kanssa ja silti kannattaa hyväksyä se, että ihmiset tekevät niitä ihan automaattisesti. Se voiko jotain asiaa oikeasti päätellä jostain havainnosta on sivuseikka, koska toinen tulkitsee ilmaisuasi tiedostamattaankin. Viestijänä se, mitä itse voi tehdä on sovittaa ilmaisu vastaamaan sitä viestiä, minkä haluaa toisen vastaanottavan. Hän ei voi tietää mitä ajattelet, vaan hän lukee vain toteutunutta ilmaisua. Joskus se tulkinta voi lähteä oletusarvoisesti hyvin värittyneestä lähtökohdasta ja se on asia mihin on vaikea vaikuttaa suoraan. Omalla toiminnalla voi kuitenkin lisätä oikein ymmärretyksi tulemisen mahdollisuutta. Kun ulkoisesti viestii selkeästi sitä, minkä sisäisesti tuntee, niin silloin viesti menee paremmin perille. Jos on iloinen ja kiinnostunut asioista, niin sen kannattaa antaa näkyä. Tunne on se, mitä sinä voit havaita, ilmaisu se mitä toinen havainnoi ja tulkitsee.

”Jos kutsuu hoivaajaa, hoivaaminen tuntuu mukavalta. Jos joku pyytämättä tulee hoivaamaan, sen saattaa torjua alentavana statushaasteena. Vaikeuksissa olevaa on vaikea auttaa, ellei hän vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan hae apua. Siksi aktiivinen avun tarjoaminen onkin viisainta tehdä matalan statuksen ilmaisulla.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Statusilmaisu vuorovaikutuksessa, s. 165.

Minulla on ollut paljon hetkiä, jolloin olen kuvitellut ilmaisevani matalaa statusta ja vasta myöhemmin olen palautteen kautta tai itse tajunnut ilmaisseeni korkeahkoa negatiivisesti latautunutta statusta. Olen pitänyt pokkaa, väistänyt katsekontaktia tuijottamalla päinvastaiseen suuntaan, ristinyt kädet rinnalle ja seisonut järkähtämättä paikoillani. Tein sen tyyppisiä asioita tottumuksesta ja osin ehkä itseäni suojataksenikin. Se oli sosiaalinen selviytymisstrategiani tilanteissa, joissa en tuntenut oloani riittävän rennoksi, jotta ilmaisuni olisi vapaata ja avointa. Jossain kohtaa tajusin, että minulla menee todella kauan uusien ihmisten kanssa ilmaisulliseen rentoutumiseen. Usein kurssien viimeisenä päivänä minulle on tultu sanomaan, että ihmiset ovat yllättyneet siitä, miten rento tyyppi lopulta olin, koska ensialkuun vaikutin todella aralta ja sulkeutuneelta, joskus jopa vihamieliseltä.

Oli tosi surullista tajuta, että sosiaalisessa tilanteessa kokemani pelko saa minut vaikuttamaan ulospäin tylyltä. Olin kuvitellut olevani helposti lähestyttävä ja joidenkin ihmisten suuntaan olen sitä ollutkin. Kyllä syvän tason kontakteja ihmisten kanssa on syntynyt joskus tosi vaivattomastikin. Eikä se johtunut mistään maagisesta jutusta, vaan statusilmaisullisesti olen näiden ihmisten kanssa suunnilleen samalla tasolla. Suuren kontaktin mahdollisuus syntyy silloin, kun ollaan tasavertaisia, eikä kumpikaan koe tarvetta ylentää tai alentaa itseään.

Ilmaisullinen tahaton vahvuus

Yleisemmällä tasolla tajusin, että pidin ihmisiä etäällä itsestäni. Luulin ilmaisevani avoimuutta ja olevani helposti lähestyttävä, kun oikeasti ilmaisinkin jatkuvasti viestiä ”pysykää loitolla”. Sitä voi tietämättäänkin vaikuttaa ilmaisullisesti tosi vahvalta ja pelottavalta, vaikka ei mitään sellaista tarkottaisi. Sulkeutumalla fyysisesti ja suojaamalla itsensä valitettavasti jää yleensä yksin. Joku voi uskaltaa lähestyä, mutta moni ei edes yritä sen suojamuurin taakse pyrkiä. On ikävää tajuta, että tilanteessa, jossa kaipaisi apua ja tukea, saattaa oma ilmaisu estää ketään lähestymästä. Ylipäätään toisen henkilökohtaiseen tilaan tuleminen voi olla suuren kynnyksen teko ja jos ilmaisusi viestittää että lähestyminen tulkittaisiin negatiivisesti, niin moni jättää sen riskin ottamatta.

Matalan statuksen ilmaisullisten keinojen käyttö voi kutsua toisia luokse, koska sillä tavoin jättää muille paljon tilaa. Jos taas käyttää lähtökohtaisesti korkean statuksen strategioita, niin tilaa muille jää vain vähän. Itse esimerkiksi koin pitkään tosi vaikeaksi ylläpitää katsekontaktia, koska uskoin että se tulkittaisiin negatiiviseksi statushaasteeksi eli tuijottamiseksi. Impron ja tämän kirjan kautta olen kuitenkin tajunnut, että eihän sen ole pakko olla negatiivista. Katsekontaktin ei tarvitse olla negatiivisesti latautunutta tuijottamista, vaan se voi olla myös äärettömän positiivinen ja voimauttava juttu. Tämä ymmärrys on oikeastaan avannut minulle ihan uuden ilmaisullisen maailman. En enää pelkää katsekontaktia ja sitä kautta olen alkanut oikeasti nähdä ihmiset ja olen viimein tullut myös itse nähdyksi.

”On tärkeää muistaa, että ilmaisussa on aina kyse yksinkertaisista ja konkreettisista teoista, jotka eivät vaadi tekijältään mitään erityisiä taitoja tai kykyjä. Tarvitaan ainoastaan rohkeutta luopua turhista rutiineista ja käyttää koko mukavuusaluettaan ja silloin tällöin astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.” Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Statusroolit, s. 119.

Tuo muutos vain vaati sen statusilmaisun positiivisen puolen avautumisen, jotta ylipäätään pystyin moiseen ajattelutavan muutokseen. En enää automaattisesti oleta, että toinen kokee jokaisen katseen tungettelevana ja ahdistavana. Osa kokee ja se on aivan ok. En lähtökohtaisesti pyri tuijottamaan ihmisiä, mutta en myöskään väistä pidempää katsekontaktia, jos sellainen jonkun ihmisen kanssa on mahdollista muodostaa. Todella pitkä positiivinen katsekontakti on yksi sellainen mahdollisuus, minkä avautuminen on aivan ihanaa. Tajusin, että tuon kontaktin ja yhteyden puuttuminen toisiin ihmisiin on ollut minulle tosi ahdistavaa ja rajoittavaa. Eli en ole uskaltanut sitä muodostaa, vaikka se on ollut jotain mitä olen alitajuisesti koko ajan kaivannut.

Reagointi ja konfliktit

Vaikka tässä nyt osin statusilmaisuun liittyviä asioita pohdiskellessa maalailen itsestäni hienoa kuvaa joustavan statusilmaisun taitajana, niin se haluanko joustaa vaikuttaa usein siihen mitä tapahtuu. Se haluanko olla myötätuntoinen ja positiivinen toista ihmistä kohtaan vaikuttaa siihen, miten häneen reagoin. Se miten toinen asiansa ilmaisee vaikuttaa halukkuuteeni joustaa. Ei ketään, minuakaan, voi pakottaa joustamaan vuorovaikutustilanteessa loputtomiin. Olen minä melkoista päällepäsmäröintiä sietänyt, mutta jossain se raja menee kärsivällisimmälläkin ihmisellä. Kun se statuskeinulaudan epätasapainoinen asento varsinkin ääriasennossa on kestänyt riittävän pitkään, niin aika usein siellä syttyy konflikti. Se tapahtuu riittäävän kauan epätasapainossa jatkuneen tilanteen seurauksena, kun sitä painetta ei tilanteesta ole osattu purkaa. Se mikä lopulta katkaisee keinulaudan voi olla asiana tosi pieni, mutta se vaurio keinulaudan rakenteissa on ollut tosi pitkään näkyvissä, sitä ei vaan ole haluttu tai osattu nähdä.

Oma tyylini oli pitkään räjähtää sisäänpäin (implosion) eli aloin itse voida huonosti, koska en ilmaissut sitä ulospäin, että asiat eivät ole ok. Käänsin sen sisäänpäin ja piinasin itseäni syyttämällä itseäni ongelmista. Olen toki räjähtänyt myös ulospäin (explosion) eli käytännössä se on tarkoittanut toiselle rähjäämistä ja sen tasan tarkkaan sanallisesti selväksi tekemistä, että nyt riittää. Pääosin ehkä itselläni nuo ulospäin räjähtämiset tapahtuvat muiden ihmisten, ei itseni vuoksi. Minua alkaa hiertää se, jos näen että joku pääosin matalaa statusilmaisua käyttävä mukava ihminen joutuu jatkuvasti korkeaa statusta ilmentävän tyypin pomottamaksi. Se jotenkin ärsyttää minua huomattavasti enemmän, kuin se, jos joku yrittää painaa minua alaspäin, koska siinä pystyn itse omalla ilmaisullani vaikuttamaan tilanteen kehittymiseen.

Oma vaikutusvalta

Se on hyvä tajuta, että aina ei jaksa olla joustava, eikä oman itsensä kustannuksella pitäisi joutua joustamaan. Joskus väsyttää, stressaa ja ihan vaan ärsyttää. Sellaisessa mielentilassa oman ilmaisun joustovara on huomattavasti rajatumpaa kuin rennossa ja levollisessa olotilassa. Ei statusilmaisu ole mikään pysyvä joka hetkessä pysyvä vakio, vaan eri tilanteissa voi ja kannattaa käyttää erilaista statusilmaisua. Se on aina vuorovaikutuksessa syntyvä keinulauta eli toisen ilmaisu vaikuttaa siihen, millaista statusilmaisua itse käyttää. Omalta kohdalta on ollut todella avartavaa tajuta se, miten paljon oma ilmaisu vaikuttaa siihen miten minua kohdellaan. Kun jaksan olla positiivinen ja reaktiivinen, niin toisenkin on helppo tuottaa positiivista ilmaisua. Sen sijaan, kun pitkään jatkuneiden uniongelmien ja stressin ahdistamana, en jaksanut sitä toisen viestiä tukevaa ilmaisua tuottaa tai katsekontaktia ylläpitää, niin tilanne kärjistyi todella herkästi. Alkoi tulla näpäyttelyä ja yritystä palauttaa minun pääni keinulaudasta alemmalle tasolle. Heräsi halu osoittaa minulle kuka täällä määrää.

Omassa ilmaisussani ei ollut kyse siitä, että tietoisesti pyrkisin nostamaan omaa statustani, vaan se mitä ilmaisen eli puhun hitaasti tai en ollenkaan, tulkitaan korkeamman negatiivisen statuksen ilmaisuna. Että en anna arvoa toisen ilmaisulle tai reagoi siihen. Se, että reagoimattomuuteni johtuu uupumuksesta on täysin sivuseikka, koska toinen tukeutuu tulkinnoissa vain toteutuneeseen ilmaisuun. Hän ei peilaa sitä siihen sisäiseen fiilikseeni, koska ei voi sitä tietää. Se tunne siitä, että sinua kohdellaan väsyneenä tai kun sinun on paha olla eri tavalla, voi pitää paikkansa. Se mitä itse ilmaisullisesti vuorovaikutukseen tuot vaikuttaa siihen, mitä toinen vuorollaan tarjoaa.

Itse olen esimerkiksi kokenut elämäni ikävimmät vuorovaikutustilanteet hetkinä, jolloin itse olen ollut henkisesti ja/tai fyysisesti täydellisen uupunut. Hetkinä, jolloin olisin oikeasti kaivannut ymmärrystä ja huolenpitoa olen joutunut keskelle ikävimpiä ja vastenmielisimpiä statuskamppailuita. Se on aika surullista tajuta, miten se paha olo voi kerrostua. Väsymys tuottaa tietynlaista passiivista ilmaisua, minkä toinen tulkitsee tilanteessa oman viestinsä kannalta tyrmääväksi liian korkean statuksen ilmaisuksi. Hän reagoi sitten siitä näkökulmasta. Siinä voi käydä niin, että hän tietoisesti tai tiedostamattaan, alkaa palauttaa sinua paikallesi ja koettaa pakottaa reagoimaan. Itseäni on esim. koetettu pakottaa ottamaan katsekontaktia, koska puhuja koki sen puuttumisen osoitukseksi siitä, että minua ei kiinnosta se mitä hän sanoo. Ei sillä hänen suuntaansa ollut mitään merkitystä, että pidin katseeni fiksattuna poispäin ihan puhtaasti itseni suojelemiseksi. Oli intentio ilmaisustrategian takana mikä tahansa, niin toinen ei voi sitä tietää, vaan hän reagoi toteutuneeseen ilmaisuun.

”Joustavalla statusilmaisulla voi auttaa myös toisia kehittämään vuorovaikutustaitojaan. Toista ei voi vaatia tai edes pyytää muutumaan toisenlaiseksi, ellei ensin itse muutu! ”Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Kohti ilmaisun vapautta, s. 192-193.

Ainoa tie muutokseen toisten ilmaisussa ja tavassa kohdella sinua, on tulla tietoiseksi oman ilmaisusi vaikutuksesta muihin ihmisiin. Jos suojaat itsesi ja pidät pokkaa, niin saatat tahtomattasi stressata ilmaisullasi muita ihmisiä. Viesti ulospäin, jos kasvoilla tai kehossa ei tapahdu mitään reaktiota toisen puheeseen, on että sinua ei kiinnosta. Neutraalius ilmaisussa on hienoinen harha. Se että naamasi on peruslukemilla ei viesti ulospäin välttämättä neutraalia viestiä, vaan tyrmäävää viestiä. Jos ilmaisusi on sulkeutunutta, se tulkintaan sulkeutuneeksi. Jos taas olet ilmaisullisesti avoin (mm. silmät suurenee, suu on raollaan, nyökkäät tai kulmakarvat kohoavat), niin viesti toiselle on, että kuuntelet ja olet kiinnostunut.

Se, että olet sisäisesti kiinnostunut ja kuuntelet toista tarkasti, ei vaikuta toisen ilmaisuun, jos et kuunteluasi avoimesti ilmaise hänelle. Se on yksi suurimmista jutuista, mitä tämän kirjan ja statuksiin liittyvien käytännön harjoitteiden kautta olen oivaltanut. Eli jos haluan muuttaa jotain toisten ihmisten ilmaisussa, on minun ensin muutettava jotain omassa ilmaisussani. Jos haluan rentouttaa toisia, on minun ensin muutettava omaa ilmaisuani tavoitettani tukevaksi. On tiputettava omaa statusta tai tuotettava enemmän avoimen rohkaisevia viestejä puhujalle. Ne on pieniä sanattomia tekoja ja valintoja, joilla voi olla tosi suuri merkitys siihen, miten minua kohdellaan vuorovaikutustilanteessa. Halusin tai en, niin minulla on valtaa vuorovaikutustilanteissa. Passiivisuuskin on viesti.

Tämä avasi myös ymmärrystäni sen suhteen, miksi minun on ollut välillä vaikeaa impron parissa rentoutua. Tajusin sen, miten paljon yhä edelleen hieman auktoriteetti uskovaisena kurssin ohjaajan ilmaisu vaikuttaa omaan haluuni heittäytyä. Tajusin sen hyvin konkreettisesti yhdellä kurssilla, missä oli kaksi ohjaajaa. Toisen ilmaisu ruokki vahvasti hönöytyvää leikkisää puoltani, kun taas toisen ilmaisu ruokki haluani suojata itseni ja pitää kiinni kontrollista. Okei itse kurssilaisena pystyn halutessani vaikuttamaan omalla ilmaisullani muiden kurssilaisten ja ohjaajankin ilmaisulliseen rentouteen. Eli voin tietoisesti tuottaa rentouttavaa, hyväksyvää ilmaisua. Se on kuitenkin valinta minulta ja aina ryhmän jäsenen roolissa, en pysty tuollaista tietoista valintaa tekemään. Halusi ohjaaja sitä tai ei, niin hänen teoillaan on väliä ryhmän ilmaisulliseen joustavuuteen ja haluun heittäytyä. Jos ohjaajana pitää itsensä turvassa, eikä ole valmis heittäytymään, niin on vähän vaikea vaatia sellaista ohjattaviltaankaan. Teot nimittäin puhuvat vuorovaikutuksessa usein kovempaa kuin sanat. Se ristiriita sanojen ja tekojen välillä ei ole aina tietoinen valinta, mutta se on sieltä selkeästi havaittavissa. Oli se reilua tai ei, niin reaktioita toisen ilmaisuun ohjaa usein vahvemmin havainto toteutuneesta fyysisestä ilmaisusta, kuin sanat, joita tilanteessa sanotaan.

Valtaa, voimauttamista vai jotain muuta?

Statuksilla on paljon käyttöalueita. Usein puhutaan herkästi matalan ja korkean statuksen yhteydessä lähinnä vallasta dominoinnin ja alistumisen ajatuksilla, jotka viittaavat vallankäyttöön vuorovaikutuksessa. Jos käyttää korkeaa statusilmaisua, niin on se nähdään usein voimakkaampana asemana ja matala statusilmaisu taas voi näyttäytyä alistuvana ja epävarmana käytöksenä. Totta kai statusilmaisussa voi olla kyse negatiivisessa mielessä toisaalta dominoinnista ja toisten alistamisesta. Ei sen kuitenkaan ole pakko olla sitä, vaan suuretkin statuserot voivat toimia myös positiivisesti, niin että toiselle annataan tilaa vapaaehtoisesti omaa statustaan alaspäin joustamalla.

”Useimpien ilmaisuoppaiden otsikoinneista löytyvät sanat ”vaikuttava viestintä” tai ”vakuuttava ilmaisu”. Harvoin näkee ohjeistusta vaikuttumiseen, reaktioherkkyyteen ja matalan statuksen ilmaisuun. Viestien lähettäminen nähdään usein välineenä yksisuuntaiseen vaikuttamiseen, ei vuorovaikutukseen. Routarinne, S. Valta ja vuorovaikutus – Statusilmaisun mukavuusalueet (Kulttuuriset ilmaisun ihanteet), s. 73. ’

Statusilmaisussa on kokonainen jatkumo erilaisia vaihtoehto, jossa toisessa ääripäässä voisi ajatella olevan kahden korkeaa statusta käyttävän valtataistelut. Tilanteet, joissa kumpikin pyrkii laskemaan toisen päätä keinulaudasta omaansa nostamalla. Ihan kunnolla tapellaan siitä kuka päättää asioista ja koetetaan osoittaa omaa valtaa. Sitten jossain kohtaa pienemmän tai suuremman konfliktin kautta voidaan saada keinulauta tasapainoon ja päädytään rauhan tilaan. Rauhan ja tasapainon tila ei kuitenkaan ole tämän jatkumon toinen ääripää, vaan sen toiselta puolen löytyy vielä kokonainen kirjo myös tosi hyviä juttuja. Sieltä löytyy tilanteita, joissa käytetään positiivisella tavalla matalan statuksen ilmaisua, kuten voimauttaminen, hyväksyvä / terapeuttinen kuuntelu ja rakkaus.

Jos korkean statuksen valtataisteluissa kumpikin pyrkii nostamaan omaa keinulautaansa tai laskemaan toista, niin matalan statuksen rakkaudellisessa kohtaamisessa pyrkimys on nostaa toisen keinulaudan päätä, antamalla hänelle arvoa ja kunnioitusta. Hienoin esimerkki matalan statuksen positiivisesta käytöstä voisi olla juuri ihastumisen tai rakastumisen hetki, jolloin samalla haluaa antaa toiselle arvoa ja toisaalta antautua tämän käsiin. Sehän on tekona alistumista, mutta se on todella positiivista alistumista. Mikäli tämä tapahtuu molempiin suuntiin eli molemmat laskevat omaa statustaan ja samalla pyrkivät kevyesti nostamaan toisen statusta antamalla hänelle kunnioitusta, niin siinä kohtaa molemmat saattavat leijailla irti maasta. Myös matalalla statuksella on paljon luontaisia ja tosi positiivisia käyttötarkoituksia, joita ihmiset ihan luonnostaan käyttävät.

Mutta entäs se impro..?

Itselläni oli pitkään ongelmana statusten ymmärtämisen kanssa, koska se oli aihe, joka käsitellään aika ylimalkaisesti monilla improkursseilla. Osin jopa meni vähän asioita sekaisin ja puhuttiin puhtaan ilmaisun sijaan tulkinnanvaraisista asioista. Tajusin ensi kerralla kun näistä asioista puhuttiin, että tässä on nyt jotain tosi olennaista, mitä haluan ymmärtää, mutta se ei syystä tai toisesta näillä opeilla aukea minulle. Se ristiriita siinä, mitä tehtiin ja mitä asiasta puhuttiin purkukeskusteluissa sekoitti ajatteluani todella paljon. Sivuhuomiona voin kertoa, että ihan sama oli delfiinikoulutuksen kanssa. Siihen että ymmärsin sen syvemmän tason ohjaamisen ja palautteen antamisen kannalta vaadittiin asian purkaminen muotoon, jonka kykenin sisäistämään. Olis ollut kuitenkin ihan mahdollista jäädä näissä asioissa pintatasolle ja vaan ajatella, että kyseessä on yksi harjoitus muiden joukossa.

Tämä kirja ei sinänsä ole puhtaasti improvisaatiokirja. Kaikkein selkein paluuviite improvisaatioteatteriin löytyy vasta ihan viimeisestä luvusta. Kirjan lopussa on myös muutamia harjoitteita, joita voi ja kannattaa kokeilla esim. improryhmässä. Mikäli statusilmaisu aiheena kiinnostaa impron kannalta, niin on hyvä tutustua myös Keith Johnstonen teokseen Impro. Tässä teoksessa esitelty keinulautaperiaate ja samaa statuksiin liittyvää asiaa löytyy myös sieltä melko tarkkaan avattuna. Routarinteen teos on kuitenkin kattavampi ja perusteellisempi teos statusilmaisusta. Eli jos nämä asiat syvällisemmin kiinnostavat, niin tämä on ehdottomasti se kirja, joka kannattaa aiheesta lukea.

Kirjasta, oli se miten hyvä tahansa, voi oppia asioita vain tiettyyn rajaan asti ja sen jälkeen on hyvä päästä itse kokeilemaan näitä asioita käytännössä. Onneksi harjoittelua voi tehdä ihan missä tahansa vuorovaikutustilantessa kokeilemalla erilaisia statusilmaisun keinoja ja tasoja. Käytännön havainnot ja kokeilut auttavat ymmärtämään ja sisäistämään statusilmaisun merkitystä vuorovaikutuksessa. Tie ymmärrykseen voi olla pitkä, mutta kun silmät tämän asian suhteen avautuvat, niin paluuta viattomuuteen ei enää ole, sillä statusten vaikutuksen voi nähdä ihan kaikessa vuorovaikutuksessa.

P.S. Mikäli kirja kiinnostaa, niin ainakin http://www.proimpro.fi/ nettikaupasta sen tällä hetkellä vielä löytää.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑