Simo Routarinne – Improvisoi!

On viimein tullut aika luoda katsaus kirjaan, mistä tämä kaikki draamailu oikeastaan sai alkunsa. Simo Routarinteen kirja Improvisoi! on nimittäin ihan ensimmäinen improvisaatioon liittyvä kirja, jonka olen lukenut. Se on myös yksi lempikirjoistani ja yksi niistä harvoista kirjoista, joiden pariin huomaan palaavani kerta toisensa jälkeen. Kymmenkunta vuotta se on ollut hyllyllä turvassa tai kulkenut matkassani matkalla milloin minnekin. Siihen nähden kirja on yllättävänkin hyvässä kunnossa edelleen. Ehkä hyvä sisältö on suojannut myös kansia ajan hampaalta. Huomaan, että nyt kun rohkeus kokeilla improvisaatiota itse on alkanut saada jalansijaa, ovat kirjan opit ajankohtaisempia kuin koskaan.

Improvisaatio voidaan määritellä monella tapaa, mutta pohjimmainen ajatus on se, että me kaikki osaamme jo improvisoida. Eihän kukaan kulje elämäänsä läpi valmiin käsikirjoituksen kanssa tai suunnittele jokaista repliikkiään valmiiksi vuorovaikutustilanteissa. Improvisoimme jatkuvasti, tiedostimmepa sitä tai emme. Kuitenkin tilanteissa, joissa emme tunne oloamme turvalliseksi tai jotka ovat meille vieraita tuo joustavuus ja improvisointikyky tuntuu heikkenevän tai katoavan kokonaan. Silloin on helppo turvautua suunnitteluun ja erilaisiin vuosien varrella opeteltuihin selviytymisstrategioihin, eikä niissä ole mitään pahaa. Impron kautta tätä strategiavalikoimaa voi kuitenkin merkittävästi lisätä ja sitä kautta löytää itselleen lisää joustavuutta ja vaihtoehtoja eri tilanteisiin.

”Vuorovaikutuksessa halu onnistua toisten silmissä vaikeuttaa yhteistä toimintaa aiheuttamalla huomion keskittymisen yksilösuoritukseen. — Siinä, että keskittää huomion omaan onnistumiseensa, on ristiriita, sillä onnistuminen ei ole mahdollista ilman toisia ihmisiä.” (Routarinne, S. Improvisoi: Epäonnistumisen pelko ja iloinen mokaaminen, s. 63)

Se mistä aivan erityisesti tässä kirjassa pidän, on sen rauhallisen kannustava kerrontatapa. Tulee lukiessa jotenkin sellainen sama hyvä ja turvallinen fiilis kuin improkursseilla. Eikä ole pelkoa siitä, että joku koettaisi väkisin pakottaa ajattelemaan asioista tietyllä tapaa. Tässä kirjassa on erityisen kiinnostavaa analyyttisen mielen kannalta se, että siinä ei tarjota asioihin yhtä oikeaa vastausta oikeastaan mihinkään, vaan avataan eri mahdollisuuksia ja keinoja itse tutkia asioita. Ei ole yhtä oikeaa tapaa improvisoida, vaan jokainen voi löytää ne itselleen toimivimmat keinot treenata sitä, mitä ei vielä niin hyvin hallitse.

”Vetäjän ei koskaan kannata ottaa virheitä esiin. Pelkkä kannustus parantaa suoritusta tehokkaammin kuin virheiden läpikäyminen. Epäonnistumisen pelko on suurin este luovalle toiminnalle ja rakentavalle vuorovaikutukselle. Meillä kaikilla on toimiva mielikuvitus, me kykenemme havaitsemaan ärsykkeitä ja reagoimaan niihin spontaanisti – ellemme estä itseämme tekemästä niin yrittämällä onnistua, olla fiksumpia kuin olemme.” (Routarinne, S. Improvisoi: Harjoitteet s. 146)

Kirjan perusajatukset rakentuvat hyvin pitkälti arkisen vuorovaikutuksen ymmärtämiselle. Asiat selitetään riittävän konkreettisella tasolla, mutta omalle ajattelulle jää myös runsaasti tilaa. Kirja rakentuu teorian, kokemusten ja havaintojen vuoropuhelulle, joka soljuu mukavan rauhallisesti eteenpäin. Pyrkimyksenä (ainakin oman tulkintani mukaan) on tuoda näkyviksi ne asiat, joiden vuoksi hyväksyvä ja positiivinen vuorovaikutus on arjessa ja työelämässä haastavaa. Tämän ymmärryksen kautta luodaan pohjaa impron periaatteiden soveltamiselle elämän eri näyttämöillä. Kirjan alkuosan lukemista voisi vilpittömästi suositella ihan kaikille, joilla on ikinä ollut ongelmia vuorovaikutuksen kanssa.

”Pelkkä hyväksyminen ilman lisätarjousta johtaa helposti siihen, että joutuu tekemään toistenkin työt sekä luopumaan omista haluistaan, tavoitteistaan ja tarpeistaan. Jos joo-ihminen haluaa vähentää itseensä kohdistuvia negatiivisia määreitä, keinot ovat helposti käsillä: kannattaa tehdä lisätarjouksia eikä pelkästään hyväksyä. Näin omat mielipiteet ja tunteenilmaukset tulevat esiin vuorovaikutuksessa. Sekä – että ajattelua voisi lisätä.” (Routarinne, S. Improvisoi: Tarjous, tyrmäys ja hyväksyntä s. 111)

Kirjan esittelemä lähestymistapa pohjautuu Keith Johnstonen kehittelemälle tavalla improvisoida, mikä nojaa vahvasti positiiviseen pedagogiikkaan. Tämä toimii mielestäni hyvänä lähtökohtana, sillä kirja tarjoaa tarpeellisia työkaluja kriittisyyttä painottavan sosiaalisen ympäristön ymmärtämiselle. Näkökulmia siihen, miten voisi päästä irti arvostelemisen ja arvottamisen pakosta.

Jokainen kuitenkin rakentaa itse oman filosofiansa ja tapansa improvisoida. Se johnstonelainen pohjavire minkä nykyään muun kirjallisuuden kautta tunnistan tässä kirjassa, yhdistyy hirveän hienolla tavalla johonkin omanlaiseensa tapaan improvisoida. Kuten niin monen klassikkonäytelmän uusien sovitusten kohdalla, niin minua kiehtoo juuri se, miten jostain tutusta saadaan uudella tapaa osia yhdistelemällä luotua omalla tavallaan puhutteleva tarina. Kun ydin on kunnossa, voidaan muita osia siirtää ja yhdistellä johonkin toiseen usein eri tavoin, tarinan ydinsanoman silti siitä muuttumatta tai vääristymättä. Se on se, mitä tässä kirjassa ja improssa nykyään todella paljon arvostan. Kyky yhdistellä vanhoista toimivista elementeistä, jotain uutta ja toimivaa.

”On vaikea saada toinen vakuuttuneeksi hänen tekemänsä tarjouksen nerokkuudesta, jos kädet on ristitty rinnalle, leuka on alhaalla, kulmat kurtussa ja silmät sirrillään, vaikka sanat kuuluisivat: ”Tuohan on todella mielenkiintoista!” — Fyysisellä auki olemisella hyväksyntä on ilmaistu selkeämmin kuin sanoilla koskaan!”  (Routarinne, S. Improvisoi: Tarjous, tyrmäys ja hyväksyntä s. 95)

Yksittäisten elementtien omaperäisyyttä tai huumoriarvoa olennaisempaa on se kokonaiskuva ja tarina, jota rakennetaan. Tässä kirjassa tarina on kiinnostava ja koska se käsittelee niin perustavanlaatuisen tason asiaa kuin vuorovaikutusta ihmisten välillä, on siinä jokaiselle jotain tuttua. Tarjolla on jotain mihin voi samaistua ja mistä tunnistaa omia strategioitaan. Ennen kaikkea, kuitenkin tarjotaan myös keinoja lisätä tietoisuutta sekä löytää itselleen tien ulos pakosta toimia tietyllä tapaa. Kehittää oman ilmaisunsa joustavuutta ääripäiden ilmaisujen välillä. Jos tätä liikkumavaraa ei ole, niin voi ilmaisusta tulla aika kapeaa ja rajattua.

”Kun laajentaa omaa ilmaisualuettaan, sitä on vaikea tehdä niin, ettei se tuntuisi jossakin määrin kaoottiselta ja turvattomalta. Epämiellyttävyyttä voi oppia sietämään (siedätyshoitoa!), jos ilmapiiri on turvallinen.” (Routarinne, S. Improvisoi: Tarjous, tyrmäys ja hyväksyntä s. 126)

Itse ainakin huomasin jossain kohtaa ilmaisuni naksahtaneen hyvin vahvasti negatiivisten ääripäiden statusilmaisun strategioihin monissa tilanteissa. Erityisesti vuorovaikutustilanteissa, jotka jollain tasolla stressasivat. Sellaisissa tilanteissa oli vaikea erottaa havainnot tulkinnoista. Tuli tulkittua asioita negatiivisimman mahdollisen tulkinnan kautta ja reagoitua sitten sen tulkinnan pohjalta. Siihen liittyen kirjassa esitellyt ajatukset ovat helpottaneet ihan hirveästi omien ja muiden reaktioiden ymmärtämistä. Toki vaadittiin vielä useampi improkurssi ennen kuin viestin sai siirrettyä jonnekin alitajuntaan ja omaan käytökseen, mutta se olennainen ydin näiden asioiden oivaltamiseen löytyy kyllä tästä kirjastakin.

”Sen sijaan, että ryhdyttäisiin vonkaamaan, suostuttelemaan tai tekemään aggressiivisia vastatyrmäyksiä, tyrmäykset hyväksytään ja tehdään tilanteeseen sopivia lisätarjouksia. Näin kieltäydytään rakentamasta konfliktia, johon tyrmäykset houkuttelevat, ja annetaan hyväksyvän palautteen vahvistaa toivottua käytöstä.” (Routarinne, S. Improvisoi: Tarjous, tyrmäys ja hyväksyntä s. 116)

Jos esimerkiksi opettajana ja ryhmänvetäjänä tahtoisit aidosti löytää lempeämmän, ihmisen kasvua ja voimautumista tukevan lähestymistavan, niin kannattaa perehtyä Johnstonen ja Routarinteen ajatuksiin. Oma ajattelumaailmani ainakin on avartunut näiden kirjojen sekä niihin yhdistetyn käytännön improharjoittelun kautta melkoisesti. Eikä se liity pelkästään improvisaatioon, vaan ihan siis hyväksynnän ajatukseen. Hyväksyvä ja toista ihmistä kunnioittava ohjaus ja vuorovaikutus on sellainen asia, jota soisi ihan jokaisen haluavan toisille tarjota.

”Joudun vieläkin hokemaan itselleni: Älä yritä yritä ohjailla oppilaita kärsimättömästi tekemään oikein, vaan ole kärsivällinen ja tarjoa onnistumisen kokemuksia. — Poimi onnistuneita kohtia – jos et muuta keksi niin sano: ”Hyvä!” ja siirry seuraavaan harjoitukseen. Se on paras palaute, minkä voit antaa, ja kokemukseni on, että jo se edistää oppilaiden kehitystä.”  (Routarinne, S. Improvisoi: Harjoitteet s. 146)

Impron esittävä puoli

Tämä on todella hyvä kirja improvisaation perusajatusten ja taitojen opetteluun. Improa ei voida erottaa yleisinhimillisen positiivisen ja rakentavan vuorovaikutuksen kehittämiseen tähtäävistä ajatuksista. Esittäväkin improvisaatio on ydintasollaan hyväksyvää ja positiivista vuorovaikutusta. Torjunnasta vapaa vyöhyke, jossa voidaan yhdessä luoda ja leikitellä fiktion maailmassa. Voidakseen kehittyä improvisoijana, on hyvä olla tietoinen mm. omasta vaikutusvallastaan vuorovaikutustilanteissa ja löytää keinoja lisätä sekä muiden että omien tarjousten arvoa, niiden vähentämisen sijaan.

”Aina kannattaa hyväksyä ensimmäinen mieleen tuleva idea: se on todennäköisesti aidoin persoonallisuutemme ilmaus, minkä sillä hetkellä pystymme tuottamaan.” (Routarinne, S. Improvisoi: Tarjous, tyrmäys ja hyväksyntä s. 115)

Ei impro ole rakettitiedettä, vaan se on hyvin näkyvällä paikalla piilossa oleva julkinen salaisuus. Se on toistensa kanssa kontaktissa olevien ihmisten välistä vuorovaikutusta ja siihen pätevät esitysmuodossa ihan samat lainalaisuudet kuin arkielämässäkin. Sosiaalinen historiamme ja ympäristömme on kuitenkin voinut tehdä meistä kaavoihin kangistuneita ja tyrehdyttää sen luovan energian, joka jokaisesta löytyy. Improvisaatio vain vapauttaa ne puolet ilmaisustamme ja luovuudestamme, joita emme arkielämässämme ole päässeet niin paljon treenaamaan. Ei se sen kummempaa tai suurempaa ole. Ihan parasta mitä julkisesti lavalla improvisoidessa voi tehdä, on olla avoimessa kontaktissa toisten improvisoijien kanssa ja antaa itsensä vaikuttua sekä vaikuttaa.

Improharjoitteista

Kirjan loppuosasta löytyy paljon erilaisia improharjoitteita, jotka on siellä hyvin selitetty. Impro-ohjaajalle löytyy hyviä vinkkejä mm. harjoitteiden soveltamiseen ja ohjaamiseen. Jokainen tekniikka on omanlaisensa ja ensi alkuun ne voivat tuntua haastavilta, mutta niissä on mahdollista kehittyä. Ensin voi olla, että harjoitteen säännöt vaativat liikaa omaa tietoista huomiota, mutta sitten vähin erin alkaa vapautua kapasiteettia leikitellä ja kokeilla asioita. Kannattaa siis olla lempeä ja armollinen itseään kohtaan, vaikka joku harjoite aluksi ahdistaisi ihan helvetisti. Siedätyshoito auttaa ja ennen pitkää se nololta tuntunut harjoite ei enää tunnukaan nolota, sillä se on siirtynyt omalle mukavuusalueelle.

Ehkä sellaisen huomion kuitenkin yleisesti nostan, että monia tässä kirjassa esitetyistä harjoitteista vaivaa hienoinen sisäänrakennettu kilpailullisuus. Useammasta yleisesti tunnetusta harjoitteesta on kirjassa esitelty pudotuspeliversio, joka on täysin toimiva ja hyvä versio, eikä ole missään tapauksessa väärin näitä harjoitteita tässä muodossa toteuttaa. Jokaisessa harjoitteessa on aina mahdollista tehdä valinta siitä, mitä logiikkaa haluaa käyttää. Nostan tämän huomion esiin, koska kannattaa olla tietoinen siitä mihin tarkoitukseen kutakin harjoitetta käyttää. Vaihtoehtoja on monia ja jokaista harjoitetta voi soveltaa itselleen ja ryhmälle sopivalla tavalla. Se kuitenkin on mainittava, että jos ekasta mokasta tippuu pois, niin sitähän saattaa käyttää lämppäriharjoitteesta suurimman osan ajasta nurkassa nyhjäämällä ja katsomalla kun muilla on kivaa.

”Iloinen mokaaminen on anteliaisuutta toisia ja itseä kohtaan. (Routarinne, S. Improvisoi: Epäonnistumisen pelko ja iloinen mokaaminen s. 70)

Olen sitä paitsi huomannut, että tätä pudotuspelin pudotuksen merkitystä on monilla kursseilla lievennetty siten, että isompi ryhmä on jaettu kahteen piiriin. Mokasta pääsee hurrausten saattelemana vaihtamaan toiseen piiriin ja jatkamaan edelleen peliä. Kannattaa jokaisen harjoitteen kohdalla miettiä, mitä sillä tavoittelee. Jos tarkoitus on lämmitellä koko ryhmä, niin voi valita myös jonkun muun kuin kilpailullisen variaation kyseisestä harjoitteesta.

Varsinkin aloittelijoiden kanssa näkisin itse kokeilemisen olevan myös sen verran arvokasta, että minimoisin lämppäriharjoitteissa tyhjäkäyntiaikaa. Sitä tulee joka tapauksessa, koska rinkiharjoitteissa harvemmin tasapuolisuuden periaate toteutuu. Olen huomannut itse monessa harjoitteessa jääneeni ulkopuolelle ihan ringissä seisoessanikin. Se kenet esim. keskellä seisova henkilö valitsee, on kuitenkin jossain määrin sattumanvaraista tai jonkun sumean logiikan ohjaamaa. Siinä missä jollain kertaa harjoitteessa jotenkin päätyy kaikkien viestien maalitauluksi, toisessa ei välttämättä saa viestiä kertaakaan. Sellaisissa tilanteissa pudotuspelinä toteutettu harjoite pakottaisi viestin vähintään kertaalleen jokaiselle, joten sekin on toimiva vaihtoehto.

Vaihtoehtoja ja soveltamisen vapautta

Vaihtoehtoja ja uusia ajatuksia tämä kirja nimenomaan tarjoaa. Se tarjoaa apua siihen, miten selvitä arjessa sekä esiintyessä. Miten voi helpottaa asioita itselleen mm. luopumalla liian tarkan ennalta suunnittelemisen pakosta. Improvisaatio pakottaa luopumaan ennalta suunnittelusta, koska ei voi koskaan tietää mitä toinen tarjoaa. Voi toki yrittää kontrolloida ja pakottaa yhteistä tarinaa tiettyyn muottiin, mutta ei ole pakko. Voi päästää irti ja antaa tarinan kehittää omalla painollaan.

Ainoa mitä improvisoidussa tarinassa voit tietää on menneisyytesi eli kaikki se mikä on jo määritelty. Tuleva sen sijaan on hämärän peitossa ja saattaa muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä. Se on pelottavaa ja samalla aivan älyttömän hieno mahdollisuus, koska minään hetkenä ei voi tietää omaa polkuaan seuraavaa askelmaa pidemmälle. Fiktiossa onkin turvallista kokeilla erilaisia asioita, joita arkielämässä ei välttämättä ole järkevää tai turvallista kokeilla. Siinä missä oikeassa elämässä vaarasta poispäin kulkeminen on hyvä ratkaisu, fiktiossa voi ihan hyvin myös valita uhrin roolin.

”Takaperin kohti tulevaisuutta! Improvisoija kulkee ikään kuin takaperin: hän ei voi suunnata huomiotaan tulevaa, ennakoida tai sunnitella sitä, katsoa eteenpäin varmistuakseen tien tasaisuudesta tai onnistuneesta lopputuloksesta.” (Routarinne, S. Improvisoi: Tarjous, tyrmäys ja hyväksyntä s. 138)

Se mihin tästä kirjasta saatavia oppeja soveltaa on ihan jokaisen itsensä päätettävissä. Tämä ei ole opaskirja tietyn tyyliseen improvisaatioon, vaan teos jonka pohjalta voit soveltaa impron perusperiaatteita haluamallasi areenalla. Tässä kohtaa tietysti on todettava, että vaikka lukeminen avartaa ja voi tarjota uusia näkökulmia, on improvisaatio on silti parasta livenä. Kannattaa kokeilla ihan itse näitä juttuja, koska kokemuksen myötä moni ajatuksen tasolla selvältä vaikuttava ajatus saattaa saada ihan uusia merkityksiä. Jos kuitenkin joku kirja pääsee edes lähelle sitä, mitä kontaktiopetus voi vuorovaikutuksesta ajatusten tasolla tarjota improajalle, niin se on tämä kirja.

img_20170619_222334_521-e1504016557536.jpg

P.S. tätä kirjaahan ei nykyisin saa enää painettuna versiona ostettua muuten kuin sattuman ja pitkällisen kyttäyksen voimalla. Mikäli et luota sattumaan, niin sitten kirjasto lienee paras mahdollisuutesi.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑