Kun on liikaa kirjoitettavaa, eikä saa mitään uutta tekstiä valmiiksi täytyy muistella menneitä. Kuudes (ja ihan varmasti viimeinen) osa viime kesän impron jatkokurssisaagasta vaati saada tulla kirjoitetuksi, joten se on nyt tässä. Eli jos jotenkin olet aiemmilta osilta onnistunut välttymään, niin mahtavaa ajan säästöä. Onnittelen. Tämä teksti tulee siis kertomaan Helsingin seudun kesäyliopiston järkkäämästä improvisaation jatkokurssista. En edes mainitse kurssin opettajaa, koska tämä blogi näyttää epäilyttävästi muuttuvan mainospuheeksi. Tehkää siis itse puuttuvat määrittelyt.

Se miksi tämän tekstin vielä kirjoitin, johtuu siitä, että mielestäni on tärkeä puhua siitä miten hienoja juttuja näillä kursseilla pääsee näkemään. Siis ihan aidosti pääsee kokemaan upeaa, hauskaa ja koskettavaa näyttelemistä. Tällä kurssilla olikin sitten koko tunteiden kirjo käytössä. Seuraavassa muutamia toisten kurssilaisten kohtausten kohokohtia ja oivalluksia, jotka erityisesti jäivät mieleen. Nämä eivät nyt ole missään erityisessä järjestyksessä, vaan kirjasin ne sitä tahtia kun ne muistin pohjalta ilmestyivät.

Kun kahvinkeitin sekoaa

Kahden hengen kohtaus, jossa koko ajan oli hirveän hyvä ja kiinnostava tarina rakentumassa. On kiinnostavat henkilöhahmot, joiden tarinan kehittymistä seuraa mielellään, vaikka ei tarinassa sen isompia ja dramaattisempia juonenkäänteitä olekaan. Sitten odottamatta kahden ex-työkaverin suhde päätyy yllättäville urille, kun avuliaalla kahvinkeittimellä lähtee touhu lapasesta. Mutta siis mikä tyyneys ja maltti kurssilaisella. Kahvinkeitin huutelee mitä sattuu ja toinen vaan rauhallisesti käy katkaisemassa virran kytkimestä. Ongelma ratkaistu ja voidaan jatkaa kohtausta.

Mörkö kellarissa

Pinnasänkyikäiset lapset karkasivat sängyistään päiväuniaikaan ja löysivät tiensä kellariin. Kellarissa heitä sitten odotteli mörkö, joka ei kyllä katsojasta kuulostanut erityisen ystävälliseltä. Lapsukaiset kuitenkin luottivat mörköön, joka lopulta paljasti todellisen luonteensa ja oli aivan karmivan ällö limamörkö. Miten ongelma ratkaistaan? No luonnollisesti toisella lapsista yllättävän tutunoloinen asearsenaali (mafioso lämppäri) matkassaan ja pelottavasta möröstä selviydytään. Eipä olis kyllä itselle vastaava juolahtanut mieleen. Älyttömän hieno ratkaisu.

Toinen terapeutti

Kaikessa nerokkuudessaan minut eniten yllätti yhden ryhmän neliöharjoitus. Tarinassa liikuttiin herkkien ja raskaiden aiheiden parissa. Aloituksessa oli nopeasti hermostuva mies ja hänen terapeuttinsa. Seuraavana nähtiin hautajaiskohtaus, jossa pariskunta seisoo lapsensa haudalla. Mutta siinä kohtaa, kun ryhmän neljäs jäsen tuli lavalle ja paljastui naisen terapeutiksi leukani loksahti auki. Siis aivan nerokasta. Kaikessa huonon terapeutin karmeudessaan hänen hahmonsa täydensi tuon neliöharjoitteen rakenteen ihan täydellisesti. Jos ei se aiemmin ollut selvää, niin nyt on. Toisto toimii, sillä se täydentää rakenteen, peilaten sitä, mitä on jo rakennettu. Jes!

Saaren asukkaan opetukset

Tarina lähtee liikkeelle teinin ulkonäöllisestä epävarmuudesta. Ensin iskä paimentaa pikkusisarukset matkoihinsa ja takapuolensa leveyden kauhistelun sekä vaatekriisin kauhistelun jälkeen teini lähtee lopulta treffeille. Treffeillä luonnollisesti päädytään soutelemaan järvelle. Aivan huikea ehdotus ja toteutus. No soutaen tai oikeammin tyttöystävän uidessa poikakaveri selässään roikkuen nuoripari pääsee saareen. Saarella asuu karhu ja tietysti karhua käskyttävä saarelainen, jonka nimi ei tainnut selvitä. Tuon tarinan hienoin hetki oli se, kun teinin surressa uidessa pilalle mennyttä mekkoaan hän päätyy jälleen itkemään leveää takapuoltaan. Eli siinä on selkeä paluuviite tarinan alkuun. Saarelaisen reaktio tähän on aivan älyttömän tehokas: ”Minullakin oli kerran läski perse, mutta se meni ohi.” Järkyttävän hyvä loppurepliikki kohtaukselle.

Puhutteko Japoniaa?

Neliöharjoitteen ensimmäisessä kohtauksessa on alokas ja todella matalastatuksinen rouva kersantti. Sieltä sitten rouva kersantti heittää kysymyksen ”puhutteko japoniaa?”. Se olisi voinut jäädä kerta mokaksi, mutta se vaan toistui koko harjoitteen läpi. Jatkuvasti se japonia vaan sieltä nousi esiin ja se oli niin hellyyttävää.

Rouva kersantti: Minä pyysin alokas Laitisenkin mukaan. — Pakkasinkohan minä vahingossa hänet matkalaukkuuni? — Onkohan hän joutunut ruumaan?

Kuntopyörä ja nojatuoli

Ensin kohtaus lähti liikkeelle kaatopaikalle heitettäväksi määriteltyjen huonekalujen kinastelusta. Kinastelua ei ole erityisen mukava seurata, mutta se on tosi tavallista improkohtauksissa, että syntyy konflikti. Siinä kohtaa, kun kinastelu alkoi yltyä, niin ohjaaja heitti ohjeen että lisätkää kohtaukseen vetovoimatekijä. Eli, että kaiken tämän alla te oikeasti tykkäätte toisistanne tosi paljon. Ai että. Se kohtaus leimahti saman tien liekkeihin. Kuntopyörä ja nojatuoli lähentyivät sekä henkisesti että fyysisesti saman tien todella paljon. Se oli todella sydäntälämmittävän herkkää huonekaluromantiikkaa. Sen tärkeys, että lavalla olijoiden välillä täytyy olla jokin vetovoima ja syy miksi he ovat siellä yhdessä, nousi tässä tosi konkreettisesti näkyville. Kohtausta oli heti paljon mukavampi katsoa ja sitä alkoi välittää näiden huonekalujen kohtalosta.

Improkurssit ovat ihan parhaitja paikkoja oman ajattelun jumien purkamiseen, sillä koskaan ei tiedä mitä siellä kohtaa. Toisaalta niillä pääsee yleensä näkemään ihan älyttömän hienoa, hauskaa ja koskettavaa teatteria, koska kaikki reaktiot ovat niin aitoja.