Impron peruskäsitteitä osa 3 – Tyrmääminen

Nyt mennään hetkeksi improkolikon kääntöpuolelle ja puhutaan tyrmäämisestä. Jos hyväksyminen on moniulotteinen asia impron ja vuorovaikutuksen kontekstissa, niin sitä on myös tyrmääminen. Yksinkertaistaen hyväksyntä on mikä tahansa teko, joka lisää tarjouksen merkitystä ja tyrmääminen vähentää tai mitätöi kokonaan tehdyn tarjouksen merkityksen. Käytännössä ero voi kuitenkin olla joskus vaikea huomata ja vaikka tarkoitti hyväksyä, tuleekin vahingossa tyrmänneeksi toisen tekemän tarjouksen ja improvisoinnista tulee yhtäkkiä todella takkuista. Tyrmäämistä ei usein erityisemmin edes tarkastella, vaan peruskurssien viesti on usein: ”älä edes leikilläsi tyrmää, vaan hyväksy aina kaikki”. Se on ok lähtökohta improvisaatioon, koska hyväksyminen on impron käyttövoima, mutta se ei ole täysin ongelmaton oppi. En kannusta opettelemaan aina ja jatkuvasti tyrmäämään toisten tai omia tarjouksia, mutta tietoisesti tehtynä valintana tyrmäys voi olla joskus tarpeellinen työkalu, joten jos on vaikea sanoa ei, sekin kannattaa opetella.  Kuitenkin hyväksyminen on usein näistä kahdesta se, jota täytyy varsinkin improtaipaleen alussa harjoitella enemmän, jotta se alkaisi sujua. Tämä ihan vaan sen takia, että tyrmääminen on meille usein se tutumpi toimintatapa. Kun sanoo ei toisen ideoille ja kaikelle, niin voi pitää itsensä (lähes) muuttumattomana ja pysyä paikoillaan. Se on turvallinen valinta ja toisaalta se liittyy myös hyvin läheisesti vuorovaikutuksen vallankäyttöön. Tästä aiheesta on kuitenkin kirjoitettu jo monta kirjaa, joten ei nyt mennä arkipäivän vuorovaikutukseen sen syvemmälle, vaan pitäydytään improvisoinnin kontekstissa. Ihan täysin ei voida arjen vuorovaikutuksesta puhumisesta unohtaa, eikä ole tarvettakaan, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen ja vuorovaikutus fiktiossa on kuitenkin ytimeltään ihan tavallista arjen vuorovaikutusta kuvitteellisissa olosuhteissa.

Tyrmääminen, kuten hyväksyminenkään, ei ole pelkästään sanatasolla tapahtuvaa, joten avaan nyt seuraavassa vähän improssa ja elämässä tapahtuvia erilaisia tyrmäyksiä ja ehkäpä sieltä sitten vähän kiertotietä löytyy myös lisää ymmärrystä siitä, mitä hyväksyminen oikeastaan tarkoittaa ja miksi se olisi aika hyvä juttu monessa tilanteessa. Jos ei löydy, niin sekin on aivan ok, mutta ehkäpä jotain tuttua kuitenkin löytyy, sillä sellaista improajaa ei taida löytyäkään, joka ei vähintään vahingossa välillä tyrmäisi toisten tai itse tekemiään tarjouksia. Nyt ennen kuin mennään tyrmäysten ihmeelliseen maailmaan, niin muistutan kuitenkin että en missään tapauksessa suosittele unohtamaan hyväksymisen opettelua ja vaan tyrmäilemään improtessa, mutta säästeliäästi käytettynä tyrmäys on ihan okei. Ei tarvitse siitäkään sen kummempaa syyllisyyttä kantaa, kunhan on tietoinen siitä, mitä tekee ja miksi tekee. Jos ei ole, niin usein turvallisempaa ja kiinnostavampaa on hyväksyä, vaikka siinä mieli tekisikin tyrmätä. Mennään syvemmälle asiaan. Tässä ei ole kaikkia mahdollisia tapoja miten voi tyrmätä, vaan listasin joitain yleisimpiä improvisoidessa vastaan tulevia tapoja.

Vahinkotyrmäykset: vonkaaminen, suostuttelu ja neuvominen

Vonkaaminen ja suostuttelu on yksi yleisempiä vahinkotyrmäämisen muotoja, joka on ehkä helpoin havainnollistaa arkiesimerkin kautta. Yksi sellainen perustilanne, missä olen huomannut, että toista lähdetään suostuttelemaan on kahvipöytäkeskustelu tai ylipäätään ruuan tarjoaminen. Jos joku on esimerkiksi leiponut pullaa ja tuonut sitä sitten töihin mukanaan, niin auta armias, jos joku työyhteisössä ei sitten kahvipaussilla suostu sitä pullaa ottamaan. Sitten alkaa suostuttelu.

A: Ota pullaa. Oon ne ite leiponut.

B: Ei kiitos.

A: Kyllähän sä nyt yhden voit ottaa.

B: Ei kiitos. Olen justiinsa syönyt.

A: No otat jälkkäriksi. Makea menee ihan eri mahaan.

B: Tuoksuu kyllä tosi hyvältä, mutta en minä nyt jaksa. Kiitos kuitenkin tarjouksesta.

A: Otat pari mukaan kotiin ja syöt sitten kahvin kanssa. Minä oon näitä leiponut niin paljon, että varmasti riittää.

B: En tarvitse kiitos.

A: Et kai sinä laihiksella ole?

B: En.

A: Kyllä sinä sitten otat. Minäpä pakkaan sulle pari pullaa mukaan.

Okei nyt mentiin vähän pitkälle ja överiksi, mutta tämän tyyppisiä keskusteluja on monia ja siinä on kyse tyrmäämisestä sekä pintatasolla että syvämmällä tasolla. Pintatasolla voisi ajatella, että B on tässä se, joka tyrmää ja niinhän hän onkin. Hyväksymällä tarjouksen pullasta olisi keskustelun loppu jäänyt käymättä, mutta se ei ole nyt koko totuus. B tyrmää A:n ensimmäisen tarjouksen, eikä ota tarjottua pullaa, mutta samoin A tyrmää B:n heti seuraavalla vuorollaan. A ei hyväksy sitä, että B ei nyt halua pullaa, vaan lähtee suostuttelemaan B:tä ja yrittää joka vuorolla löytää jonkun keinon saada alkuperäinen tarjouksensa ”ota pulla” hyväksyttyä. Tämä on todella yleistä myös improssa, että jollain on joku idea, josta hän ei suostu päästämään irti, vaan pyrkii saamaan sen tavalla tai toisella hyväksyttyä. Yleisesti silloin puhutaan käsikirjoittamisesta eli olet luonut mielessäsi jonkun tarinan ja ihan riippumatta siitä, miten toinen reagoi, aiot kertoa ennakkoon keksimäsi vitsin tai päästä suunnittelemaasi päämäärään. Joskus se voi tuottaa ihan kiinnostavia itsepäisiä hahmoja, mutta aika usein se tuottaa vaan tuskallista vonkausta, jota ei ole kivaa seurata ja jonka vuoksi tarina junnaa paikoillaan. Siinä taustalla voi vaikuttaa se ajatus, että niin kauan kuin tietää mihin on menossa, on hyvä olla. Heti kun oma sisäinen käsikirjoitus kohtaa vastustusta, ei osatakaan päästää irti ja siirtyä eteenpäin. Vonkaaminen ja suostuttelu on turvallista, koska siinä tietää sen oman päämääränsä, mikä tuossa esimerkissä on saada toinen ottamaan pullaa. Jos päästää irti siitä pullan tarjoamisesta, niin mitäs sitten tapahtuukaan seuraavaksi. Sitten ollaan yhtäkkiä tyhjän päällä ja pitäisi keksiä jotain muuta tai vaikkapa päättää kohtaus.

Eikä tuosta suostuttelusta ja vonkaamisesta kannata ottaa sen suurempaa painetta, sillä sitä tapahtuu niin helposti, että lähinnä kannattaa kiinnittää huomiota siihen, missä tilanteissa itse lähtee suostuttelemaan toisia. Pohdinna paikka on siinä, että miksi en hyväksynyt sitä, että toinen sanoi ei ja reagoinut sen pohjalta. Edellä esitetty keskusteluhan olisi voinut mennä myös toisella tavalla, jos A olisi hyväksynyt B:n alkuperäisen kieltäytymisen. Mitä jos improvisoitu kohtaus olisi mennytkin näin:

A: Ota pullaa. Oon ne ite leiponut.

B: Ei kiitos.

A: Anteeksi Mirja, mä en yhtään muistanut, että sulla on keliakia.

B: Ei se mitään Paula. Mulle riittää kyllä ihan vaan kahvi nyt, tulin juuri lounaalta.

A: Hyvä juttu. Tule kuitenkin seuraan. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten se teidän remontti edistyy. Olihan se rohkea päätös itse alkaa vanhaa Jugend-huvilaa kunnostaa.

Vaihtoehtoisia polkuja on useita, mutta ydin on se, että nyt päästään eteenpäin siitä pullasta, eikä siitä tule kohtauksen pääsisältö. Totta kai voi olla kohtaus, missä joku pakonomaisesti tuputtaa pullaa kaikille ja siitä tulee sille hahmolle tyypillinen ominaisuus. Kuitenkin usein kiinnostavampaa on se, mitä siinä kahvin lomassa keskustellaan muista asioista, kuin se että joku perustelee sadalla eri tavalla miksi ei juuri nyt halua pullaa. Kahvittelun lomassa käydyssä keskustelussa saadaan myös mahdollisesti enemmän tietoa hahmoista, kuten nimet, koska kaikki energia ei mene toisen tyrmäämiseen tai tyrmätyksi tulemisen kieltämiseen. Eli tyrmäyksenkin voi aivan hyvin hyväksyä. Se vaan pääsee joskus unohtumaan ja sitten lähdetään ihan huomaamatta vonkaamaan, kun ei osata reagoida siihen tyrmäykseen. Oma kokemus, vaan on se, että improvisoinnista tulee hirveän paljon kevyempää sekä monesti yllättävämpääkin, jos pystyy päästämään irti tuontyyppisestä jatkuvasta suostuttelusta ja neuvottelemisesta. Okei, jos omat ehdotukset tyrmätään koko ajan, niin onhan sekin raskasta, mutta tyrmätyksi tulemiseen voi reagoida myös toisella tavalla, kuin suostuttelulla. Esimerkiksi näin:

A: Ota pullaa. Oon ne ite leiponut.

B: Ei kiitos.

A: Epäiletkö sinä, että olen myrkyttänyt ne?

B: En epäillyt ennen kuin mainitsit. Oletko myrkyttänyt ne?

A: Vain sen, jonka leivoin sinua varten.

Tässä esimerkissä B:n tyrmäyksestä itse asiassa avautuu mahdollinen käännekohta kohtaukseen, koska A hyväksyy tyrmäyksen ja vaikuttuu siitä. Mahdollinen siksi, että tuohan voi jäädä irralliseksi dialogi pätkäksi ja sitten jatketaan taas pullan tuputtamista, mutta siinä on potentiaalinen kohta missä esimerkiksi tunnetilaa muuttamalla (neutraali -> pelko) kohtauksen suunta muuttuu. Vaikka tuputus jatkuisikin siihen tuulisi silti ihan uusi ehkä vähän pahansuopa pohjavire, kunhan sitä ei nollata gägeillen, mutta puhutaan siitä tarkemmin hetken päästä. Riippumatta siitä mikä se valittu reitti lopulta on, niin pointti on, että jos voi päästää irti suostuttelusta, voi löytyä muita kiinnostavia suuntia sille yhteiselle improvisaatiolle. Voihan siihen pullaan tarvittaessa myöhemmin palata, vaikka pitkän tarinan lopussa, jos tuntuu että se on tarpeen vielä elementtinä tuoda uudelleen, mutta jankkaamaan ei ole silti pakko jäädä. Joskus voi ihan rohkeasti tyrmätä oman impulssin, jos se tottumuksen tai pelon ohjaama reaktio ja kokeilla jotain muuta.

Viimeisenä tähän yhteyteen nostan vielä neuvomisen, mikä voi olla joskus hyvä juttu, jos siis neuvoja kaivataan. Joskus kuitenkin arjessa ja improssa neuvominen voi aiheuttaa toisen tarjouksen tai tarpeen tyrmäämisen vahingossa. Otetaan improvisoitu esimerkki:

A: Sain eilen masennusdiagnoosin ja lääkityksen.

B: Ei siihen mitään lääkitystä tartte. Kun mulla oikein vetämätön olo, niin lähden luontoon kalastamaan ja kävelemään, niin heti mieli virkistyy.

A: Niin se varmaan voi joillain auttaa. Ei vaan välillä meinaa jaksaa edes nousta sängystä ylös.

B: Menet kato vaan aikaisemmin nukkumaan, niin heräät sitten virkeänä. Minuakin on joskus väsyttänyt niin paljon, ettei meinaa viittiä nousta, mutta sitten otan vaan semmosen asenteen, että tästä tulee hyvä päivä, niin johan alkaa jalka nousta.

A: Eihän se nyt asenteesta tai halusta ole kiinni, kun en vaan joskus pysty.

B: Itsekuri. Sitä sulta vaan puuttuu. Mulla on semmonen kaveri, joka oli ennen niin masentunut, mutta sitten se otti itseään niskasta kiinni ja nyt se juoksee maratooneja joka vuosi. Ei sinne sängyn pohjalle voi jäädä makaamaan.

No tämä on tosi karrikoitu esimerkki, mutta miten usein arjessakin keskustelut menevät siihen, että joku kertoo huolensa ja alamme heti neuvoa häntä tai kertoa omia kokemuksiamme. Omassa elämässä olen huomannut sen, että monissa keskusteluissa, missä en tajua miksi olin itse niin vihamielinen ja kärkäs, huomaan myöhemmin mikä sen reaktion aiheutti. Turhautuminen siihen, että en tullut kuulluksi ja kaupan päälle huoleni tuli ehkä mitätöidyksi avuliaiden ratkaisuehdotusten kautta. Ihan samoin neuvomaan lähtemällä voi mitätöidä toisen tekemän tarjouksen improvisoidessa, joten joskus kannattaa kokeilla, mihin suuntaan kohtaus lähtisi, jos ei heti alkaisikaan ratkomaan asioita ja neuvomaan. Okei toinen sanoo saaneensa masennusdiagnoosin, no mitä jos ratkaisun tai omien kokemusten jakamisen sijaan kysyisi toiseltä, että ”miltä susta nyt tuntuu ja tarvitsetko vaikka apua lastenhoidossa?”. Sitä masennusta ei tarvitse lähteä ratkomaan tai yrittämään poistaa, vaan voi kohdentaa halunsa auttaa toisella tapaa. Hyväksyy sen, että toinen on masentunut ja lähtee elämään siinä todellisuudessa, eikä yritä vääntää sitä todellisuutta asentoon, missä masennusta ei ole, vaan lenkkeily pelastaa kaiken. Saa niinkin toki tehdä, sehän voi olla tosi hauskakin hahmo, joka aina ehdottaa kaikkeen ratkaisuksi lenkkeilyä. On kuitenkin hyvä tunnistaa tuon neuvomisen aiheuttamat vahinkotyrmäykset, mitä helposti sattuu.

Sama ilmiö näkyy improlavalla myös miimiä ja puhetta yhdistävissä kohtauksissa ja se on yksi syy, miksi usein kehotetaan välttelemään opettamista improkohtauksessa. Tosi helposti tulee mentyä esimerkiksi miimisestä tarjouksesta alkavaan kohtaukseen tämän tyyppisellä aloituksella ”No, etkö sinä nyt vieläkään osaa sitä oikeaoppista ojankaivuu tekniikkaa, jota viimeksi harjoiteltiin. Annapa kun minä näytän vielä kerran.” Tämä on ihan ok aloitus ja reaktio siihen, että toinen miimisesti lapioi tai tekee jotain siltä näyttävää sanallisesti määrittelemätöntä liikettä. Kuitenkin voisi olla paljon hedelmällisempää kohtauksen kannalta opettamisen sijaan mennä joko siihen liikkeeseen / toimintoon mukaan tai tehdä vaikkapa jotain kontrastoivaa liikettä / toimintoa samassa tilassa. Tämä siksi, että opettamisessa tai neuvomisessa kohtaus jää helposti pyörimään tekemisestä puhumisen ympärillä. Se on ihan okei sekin ja silti kannattaa tiedostaa, että se miiminen tekeminen voi olla vaan tekemistä ja sen toiminnon lomassa voi puhua jostain ihan muusta. Voi tiskata yhdessä astioita ja juoruilla naapureista. Ei ole pakko puhua sanaakaan tiskaamisesta, vaikka sitä siinä tehdäänkin. Toki alkuun voi olla tarpeen mainita kerran, mitä ollaan tekemässä suoraan tai epäsuorasti, jotta kumpikin tietää, että nyt tiskataan. Määrittelyt ovat hyviä ja ne voi tehdä myös ilman, että neuvoo toista siinä miten tiskataan. Jos toinen tiskaa hassusti, niin siihen voi reagoida ja saa siitä tekemisestä puhua (”tuohon lautaseen jäi vielä vähän likaa, minäpä huuhtelen sen uudestaan”), mutta sen ei tarvitse olla koko keskustelun sisältö. Lähtökohtaisesti, jos pyrkimys on hyväksyä, niin silloin ei lähdetä korjaamaan sitä toisen tarjousta tai tehdä ehtoja sen hyväksynnälle. Jos toinen tiskaa, niin hän tiskaa oikein ja riittävän hyvin, eikä sitä ole tarvetta korjata opettamalla ”oikeaoppinen tiskaustekniikka”. Tyrmäys tuossa olisi juuri sellainen itsensä toisen yläpuolelle asettava ”annapa kun minä näytän” -asenne, mikä pienentää toisen tekemän tarjouksen arvoa.

Viivyttely

Tyrmäämistä voi myös helposti käyttää työkaluna ajan pelaamisessa (tietoisesti tai tiedostamattaan). Usein kun päädytään uuteen tai jostain syystä epävarmuutta aiheuttavaan tilanteeseen, niin usein yksittäisen improvisoijan käyttämien tyrmäysten määrä alkaa kasvaa. Olen tehnyt näitä kaikkia useammin kuin kerran improvisoidessa. Yleensä se ei ole tietoinen tarkoitus, että nytpä viivyttelen ja silti joku tottumus ohjaa tekemään niin. Viivyttely ja ajan pelaaminen ovat tosi yleisiä esimerkiksi silloin, kun on selkeää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mika: Hei Maija lähdetäänkö sushille?

Maija: Joo Mika, lähdetään vaan, mutta ensin valitaan mulle joku tosi ihana asu.

Mika: Joo ja sittenhän me voidaankin järjestellä mun vaatteet värin mukaan tuonne kaappiin. Ja pitäiskö tuo seinäkin viimein maalata?

Maija: Joo se näkyy vähän hilseilevän ja pitäisi poistaa tuo vanha maali.

Mika: Tehdään niin,  mutta otetaan ensin vähän kuplivaa, kun on kuitenkin eka lomapäivä.

Maija: Joo, mutta ei me voida, kun mä haluaisin mennä uimaan, niin juodaan sen jälkeen.

Keskustelu etenee, mutta mitään ei tapahtu, koska kaikki tapahtumat torpataan viivyttelyn kautta. Sen sijaan, että oltaisiin heti menty sinne sushille ja katsottu, mitä siellä tapahtuu päädyttiin aika absurdiin viivyttelyn kehään, missä ”joo, mutta” tai ”joo, ja” johtaa aina seuraavaan ehdotukseen tai useampaankin, joista mitään ei lopulta toteuteta. Missä tahansa kohtaa olisi voinut oikeasti hyväksyä ja tehdä sen asian. Tämä on tosi tyypillinen, mitä tapahtuu monissa kohtauksissa, että jäädään puhumaan tekemisestä tekemisen sijaan. Okei ei menty sinne sushille, mutta oltaisiin voitu vaikka kokeilla niitä vaatteita. Ei se ole vakavaa, jos joku ehdotus sitten jääkin hyllylle, koska siihen voi palata. Voidaan mennä vasta kohtauksen lopuksi sushille tai sitten tämä on joku pariskunta tai ystävykset, jotka vaan aina suunnittelee, mutta lopulta ei tee yhtään mitään. Ei tässäkään ole mitään väärää, jos tämän tyyppisiä kohtauksia tapahtuu ja tulee vahingossa tyrmättyä kaverin ideaa tarjoamalla joku oma vaihtoehtoinen tarjous, sen sijaan että toteutettaisiin se ensimmäinen idea. Se on ihan ok sekin. Joskus tälläkin tapaa edeten voi löytyä inspiroivia tekemisiä. Kuitenkin pääsääntöinen neuvo on tunnistaa tämä kaava omassa toiminnassa. Viivyttelenkö tekemisen aloittamista? Jos sushille meneminen on mainittu, voisiko sinne mennä heti? Tutkii sitä, mikä on itselle tyypillistä ja kokeilee jotain muuta välillä.

Mika: Hei Maija lähdetäänkö sushille?

Maija: Joo Mika, lähdetään vaan ja mennään siihen uuteen paikkaan joka just avattiin tuohon alakertaan.

Nämä on vaihtoehtoja mitä voi tehdä ja tokihan viivyttelystäkin voi tehdä taidetta, mutta silloin sitä ohjaa tietoinen valinta. Eli ytimessä on aina sen tunnistaminen, mikä minua ohjaa juuri nyt? Viivyttelenkö, koska en tiedä mitä sitten tapahtuu, jos mennään sushille ja pelottaa, kun pitäisi keksiä jotain muuta? Aina kun on jotenkin selvillä se, mikä on se seuraava askel, niin alkaa helposti viivyttelemään. Niin ei ole pakko tehdä ja niin voi tehdä.

Gägeily ja vitsailu

Gägeily ja kaiken vitsiksi vääntäminen on aika raskas strategia ja sitä käytetään usein tyrmäävällä tavalla. Melkein tekee mieli sanoa tätä aloittelijan strategiaksi ja sitten taas toisaalta tunnistan, että se on myös monille tyypillinen strategia, joka ei välttämättä tipu ikinä pois, jos ei pysähdy pohtimaan omaa tekemistään. Itse esimerkiksi gägeilen jatkuvasti, jos se nousee tilanteesta, mutta olen myös valmis tiputtamaan sen ajatuksen, jos se hetki menee ohi. Toisaalta teen sitä usein myös ollessani epämukavassa tai epävarmassa asemassa varsinkin, jos rn tunne oloani täysin turvalliseksi. Silloin se on osin ehkä suojamekanismi,. Ei vitsien kertomisessa ja hauskuuttamisessa ole mitään pahaa, kunhan se ei riko sitä todellisuutta missä ollaan. Yhteisen todellisuuden rikkomisessa ja toisen tekemän tarjouksen mitätöinnissä gägeily on valitettavan tehokas ja turhauttava tyrmäämisen muoto. Jos toinen osoittaa sinua kohtauksessa kädestä muodostetulla aseella, niin aika perinteinen itsensä suojelemiseksi heitetty läppä on ”ei se ole ase, lakkaa osoittelemasta minua sormellasi / tuolla porkkanalla”. Siinä tyrmätään se tehty tarjous maailmasta, jossa voi käydä pahoja asioita ja pysytään turvassa. Ase edustaa uhkaa ja jos ase on mainittu kohtauksessa, niin sitä pitäisi käyttää. Nyt kiellettiin sen olemassaolo ja voidaan jatkaa rauhassa vaikka kahvinkeittoa. Toki niinkin voi tehdä. Ei edelleenkään ole mitään oikeaa tai väärää, vaan on vain vaihtoehtoja. Jos gägeily on tuttu toimintatapa, niin kannattaa kokeilla jotain muuta.

Se miksi kannattaa tunnistaa oma taipumuksensa tässä on se, että tuon tyylisen improajan kanssa on tosi raskasta improvisoida. Tiedän sen siksi, että olen itse ollut tällainen varsinkin silloin, kun aloitin ja olen myös itse ollut vitsailun vastaanottajana. Jos se on jatkuvaan niin ei vaan kohta enää tee mieli ehdottaa mitään. Jos kaikki toisen tekemät tarjoukset minimoidaan vitseiksi, joiden kärki kohdistuu siihen toisen hahmoon ajatuksella ”olitpa hölmö, kun luulit että sinulla on ase, vaikka porkkanahan se vain oli”. Jos tuollaisen haluaa tehdä, niin sitten mieluummin kääntäisin omaa tarjousta kohtaan, koska se olisi vastuullinen valinta. Tarkoitan tällä sitä, että jos itse tekee tarjouksen aseesta ja toinen improvisoija selkeästi ahdistuu siitä, eikä halua lähteä sen tyyppiseen kohtaukseen, niin voi kantaa vastuunsa ja ottaa askeleen taaksepäin ”Tämä on vain vesipyssy. Ostin lapsille tämmösen, mutta aika aidonnäköinen on, eikö olekin?”. Ihan käyttökelpoinen toimintatapa säästeliäästi käytettynä, mutta tosi raskas runsaasti käytettynä. Toisaalta, jos molemmat ovat samassa juonessa mukana, niin miksei voi myös tehdä kohtauksia pelkillä vitseillä ”jos tiedät mitä tarkoitan”. Silloin kuitenkin kyse on tyylilaji valinnasta, eikä hätäillystä ratkaisusta. Aika usein nimittäin omalla kohdalla gägeilyä ilmenee eniten silloin, kun se tehty tarjous jotenkin minua ihmisenä ahdistaa tai en todellakaan halua tehdä sitä.

Itsensä suojaaminen

Siitä päästäänkin aika tärkeään asiaan eli itsensä suojaamiseen tyrmäyksen kautta. Ei ole mitenkään määrättyä, että aina pitäisi hyväksyä kaikki mahdolliset ehdotukset improvisoidessa. Ymmärrän kyllä, että nyt puhun vähän impron perussääntöjä vastaan, mutta oikeastaan en kuitenkaan. Eli häh? No joskus on enemmän kuin oikein tyrmätä joku ehdotus, jota ei vaan syystä tai toisesta halua toteuttaa tai se ei jostain syystä inspiroi sillä hetkellä. Otetaan nyt ääriesimerkiksi, koska se havainnollistaa asian tehokkaimmin eli toinen improvisoija on tehnyt voimakkaan fyysisen tarjouksen, jonka hyväksyminen edellyttäisi seksuaalista väkivaltaa sisältävän kohtauksen esittämisen. Ei kenenkään ole mikään pakko improvisoida yhtään raiskauskohtausta kenenkään kanssa milloinkaan. Okei niitä on ihan käsikirjoitetussakin teatterissa mukana ja joo periaatteessa näyttelijänä pitäisi (kai?) olla valmis kaikenlaiseen, mutta omia ja toisten rajoja on aina hyvä kunnioittaa.

Tässä mennään sellaiselle alueelle, että ensinnäkin tähän liittyen on hyvä käydä keskustelu rajoista jo ennen improvisoinnin aloittamista. Mihin toista on ok koskettaa ja mihin ei? Siis sitä improvisoijaa lavalla, nyt ei puhuta hahmosta, vaan ihan siitä elävästä ja tuntevasta ihmisestä, jonka olisi tarkoitus tuntea olonsa turvalliseksi improvisoidessa seurassasi. Voi tehdä sen tarjouksen ja sitten pitää myös kantaa vastuu siitä, että se voi ahdistaa katsojia ja sitä improvisoijaa. Jos mennään tämä tyyppisille alueille, niin niitä käsitellään sitten myös vakavasti, eikä niistä tehdä vitsiä. Jos tekee tarjouksen, joka ahdistaa toista, niin paitsi lavalla myös sieltä poistuessa on hyvä purkaa se kokemus. Ei improvisaation kuitenkaan ole tarkoitus ketään traumatisoida. Vaikka ei puhuttaisi edes väkivallasta tai pakottamisesta, niin myös sitä on aiheellista miettiä (etukäteen) miten lähelle voi mennä toista ihmistä seksuaalisesti latautuneessa kohtauksessa? Miimisen etäisyyden (pari senttiä) pitäminen ja sopivat kulmat ovat täysin perusteltuja näytelmissä, jotka jotain tämän tyylisiä tekoja vaativat, joten sama pätee myös improvisaatiossa. Pointti kuitenkin se, että on myös täysin ok kieltäytyä täysin. Eikä se ole ok, yllättäen työntää kieltä toisen improvisoijan kurkkuun, vaikka oma hahmo olisi mimmoinen pusumonsteri. Eikä niin tapahtuessa tarvitse olla ok tai vähätellä tapahtunutta. Itseään ja toisia on syytä myös suojella. Ei ole pakko tehdä mitään, eikä myöskään ole ok pakottaa toista mihinkään, koska nyt sen pakko sanoa ”joo, ja”. Ei ole pakko. Saa ja pitää kunnioittaa omia rajojaan myös fiktiossa.

Eihän se fyysisen toiminnan näyttelemisestä kieltäytyminen lavalla tarkoita, etteikö asiaa voisi käsitellä. Varmasti moni on ollut katsomassa näytelmiä, missä väkivalta tapahtuu itse asiassa näyttämön ulkopuolella vain äänien avulla, mikä on oikeastaan, ainakin itselleni, se paljon pahempi vaihtoehto. Lähinnä siksi, että minulla on katsojana aivan liian graafinen mielikuvitus ja se mitä pystyn kuvittelemaan, on taatusti paljon karmeampaa kuin monet asiat, mitä lavalla olisi fiktiivisesti lavalla voitu toteuttaa. Toisaalta ei edes tarvitse toteuttaa tekoa lavan ulkopuolella, vaan voihan ratkaisu olla se, että tekijä pidätetään jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua tai sitten voi tehdä yllättävän brechtiläisen etäännytyksen, missä tekijä jää yksin toteuttamaan tekoa ja toinen näyttelijä astuu toisaalle puhumaan asiasta yleisölle. Eli voidaan ottaa kantaa ja käsitellä vaikeita asioita, vaikka tyrmättäisiin joku tarjous. Ei mikään tyrmäys lopulta tapa kohtauksessa tai tarinassa yhtään mitään, jos sen ei anna tehdä sitä. Se mitä sen tyrmäyksen jälkeen tapahtuu on se olennainen asia. Tuleeko joku lisätarjous tai eteenpäin vievä ehdotus vai jäädäänkö vonkaamaan tai ohitetaanko asia, kuin mitään tarjousta ei olisikaan tehty. Jälkimmäinen vaihtoehto on tässä esimerkissä ehkä se ikävin vaihtoehto, koska sitten voi jäädä aika ällöttävä fiilis sekä tekijöille että yleisölle. Asia (seksuaalinen väkivalta) on nostettu esiin, mutta se jätetään käsittelemättä tai siitä saatetaan tehdä jopa vitsi. Vitsiksi heittäminen onkin aikamoinen mitätöinti eli jos ei ole aivan pakko, niin sitä en ensisijaisesti käyttäisi vaikeiden aiheiden, kuten väkivalta, kohdalla. Jos on avattu tie kohti vaaraa, niin sitten sinne on myös syytä astua jollain tavalla. Riittävä aiheen käsittelyn taso vaihtelee, mutta maton alle ei kannata lähteä tällaisia aiheita lakaisemaan. Tarjouksen tekijänä ja improvisoijana on ylipäätään vapaus tehdä mitä vain, mutta on myös vastuu itsestään, toisista improvisoijista ja yleisöstä. Se vastuu voi tuntua epämukavalta, mutta se on silti olemassa. Vallan ja vapauden mukana tulee aina myös vastuu.

Nyt mentiin aika synkän kautta, mutta se on tärkeä ymmärtää, että ei improvisaatiokaan valitettavasti ole mikään positiivisuuden linnake, missä ei tapahtuisi myös ylilyöntejä ja ikäviä asioita. Eikä sen edes tarvitse olla mikään niin äärimmäinen teko kuin raiskaus, vaan se voi olla muuten vain epämiellyttävä ehdotus ja sellaisesta on täysi oikeus kieltäytyä. Se ei ole mikään vahinkotyrmäys silloin, vaan tietoinen valinta. On oikeus ja velvollisuus suojella myös itseään, toisten improvisoijien ja yleisönkin suojelemisen ohella. Epämiellyttävän tarjouksen torjuminen ja tyrmääminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä todellisuutta voisi hyväksyä. Eli voi antaa oikean tunnereaktion näkyä ja käyttää sitä. Jos joku juttu on sellainen, että et todellakaan halua tehdä sitä, niin anna sen näkyä hahmossasi. Jos joku juttu pelottaa, niin se saa näkyä. Lavalta saa myös poistua ja vaikka sinänsä fiktiiviseen uhrin asemaan asettumista kannatan, niin on tilanteita, missä sitä ei ole turvallista tehdä. Vaikka pääosin improvisointi tapahtuu turvallisessa ympäristössä ja turvalliseksi koettujen ihmisten kanssa, niin ei aina. Näin voi olla varsinkin, kun improvisoi vähän vieraampien improvisoijien kanssa, joita ei kunnolla tunne. Lähtökohtana kuitenkin kaikessa fiktiossa työskentelyssä on luottamus ja turvallisuus. Lavalla olevan hahmon saa yllättää ja hänelle saa tapahtua tarinassa pahojakin asioita, mutta ei sille oikealle ihmiselle, joka sitä hahmoa näyttelee. Vähintäänkin asiat täytyy käsitellä esityksessä tai harjoituksissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen improvisoijien välillä. Improvisaatio on iloinen asia, joten jos mennään jonkun rajan yli niin ketään ei saa jättää yksin asian kanssa.

Siinä missä improvisaatioon kuuluu hyväksyminen, niin siihen kuuluu myös se ajatus, että pyrkimyksenä on aina tukea kaveria ja saada hänet näyttämään mahdollisimman hyvältä. Alistaminen ja väkivalta harvoin sellaiseen lopputulokseen johtavat, joten kannattaa omakohtaisesti käydä myös sellainen pohdinta, miksi oikeastaan teki tietyn tarjouksen ja miten kantaa vastuu siitä, jos jotain ikävämpää tuon tehdyn tarjouksen myötä lavalla ja sen ulkopuolella tapahtuu.

Itsensä inspiroiminen

Jos edellä puhuttiin toisen ja itsensä suojaamisesta, niin yksi aika tärkeä käyttökohde ja positiivinen sellainen on itsensä inspiroiminen. Otetaan nyt kevyempi esimerkki. Minä en voi sietää miimistä halonhakkuuta. Siis oikeasti, se on ehkä puuduttavin ehdotus, minkä minulle voi antaa. Kyllästyn aika nopeasti ihan jo siihen fyysiseen toimintoon, vaikka toki olen yrittänyt löytää keinoja, millä voisin tehdä siitä itselleni kiinnostavaa, niin se on silti minusta melkoisen tylsää. Jos siis jokaiseen kohtaukseen, mihin osallistun, tekemiseksi ehdotettaisiin halonhakkuuta, niin olisin aika pian täysin kyllästynyt. Joku raja sentään. Niinpä on täysin ok, vaikkapa yleisöltä ehdotuksia pyydettäessä tarttua ekaan ehdotukseen tai pyytää useampi ehdotus ja valita niistä sillä hetkellä inspiroivin. Samoin on täysin ok tyrmätä toisen improvisoijan tekemä tarjous, sillä joskus sen tyrmäyksen kautta voidaankin löytää sellainen suunta, mitä ei olisi löydetty, jos aina sanottaisiin joo kaikkeen. Yksi hyvä havainnollistus tästä ajatuksesta on Ei-tarina (Uusi), jossa siis yksi improvisoija kertoo tarinaa ja yleisö saa aina sanoa ei / uusi, jos he haluavat jonkun muutoksen siihen kohtaan tarinaa. Silloin, kun se oma alkuperäinen idea tyrmätään saattaakin seuraava idea olla paljon mielenkiintoisempi. Ei voikaan mennä rutiinilla, vaan on pakko napata kiinni toisesta tai kolmannesta ideasta, joka mieleen tulee. Tätä omakohtaista itsensä inspiroimista sitten voikin treenata vaikka Nope-harjoitteen kautta, missä pari ehdottaa toiselle (mielellään fyysistä) tekemistä ja se jolle ehdotetaan saa milloin tahansa sanoa nope. Hän saa myös hyväksyä itsestään kivat ja kiinnostavat ehdotukset, mutta harjoitteessa kevyt pyrkimys siihen, että ei kannata hyväksyä mitään ehdotusta, joka ei juuri nyt inspiroi, vaan oikeasti tutkia sitä, mistä innostuu. Se on todella arvokasta tajuta, että jotkut jutut inspiroivat enemmän ja toiset ovat yhtä miimistä halonhakkuuta. Siinä missä on hyvä oppia sanomaan kyllä asioille, on myös hyvä oppia sanomaan joskus ei ja etsiä niitä juttuja, mistä oikeasti innostuu. Mitään ei ole niin mukava seurata kuin improvisaatiota, jonka tekijät ovat oikeasti innostuneita ja kiinnostuneita tekemisestään. Ei siis tarvitse feikata mitään energistä touhuamista, vaan sitä vain on aidosti innostunut ja inspiroitunut siitä mitä tekee. Silmissä syttyy valo ja kaikki on vaan yhtäkkiä helpon ja vaivattoman tuntuista. Ei tarvitse keksiä mitään, koska on oikeasti utelias ja innokas tutkimaan asiaa.

Kuitenkaan tämä lupa sanoa ei improvisoidessa, ei ole mikään sellainen lupalappu, että alanpa nyt tyrmäämään kaikki ehdotukset ja muiden pitää keksiä sellaisia tarjouksia, jotka minua miellyttävät. Ei tietenkään. Tässä tullaan taas valtaan ja vastuuseen. Siihen, että impron perusperiaate on ”joo, ja” eikä pelkkä ”joo”. Jos siis tyrmäät jonkun ehdotuksen, niin ehdota sitten itse jotain muuta.  Määrittelyvastuun sysääminen kokonaan toisen harteille ei ole reilua. Harjoitteiden kontekstissa sitäkin voi joskus ihan luvan kanssa tehdä, mutta ei koko ajan kaikkialla muualla. Perusperiaate on hyväksyminen, mutta säästeliäästi voi myös tutkia sitä, että mitäpä jos ei aina hyväksyisikään sitä ensimmäistä ehdotusta, mitä vaihtoehtoja sitä kautta avautuisi. Eli tyrmääminenkin avaa mahdollisuuksia, kun ne vain haluaa nähdä. Okei sanoin ei halonhakkuulle, no mitäpä jos mentäisiin vaikka lenkille tai leffaan sen sijaan. Voi tutkia, mitä polkuja avautuu, jos ei aina otakaan sitä ihan ensimmäistä mieleen juolahtanutta ideaa, vaan vasta seuraavan.

Jos nyt jostain syystä tekee ihan hirveästi mieli vaan tyrmätä aina ja kaikki, niin silloinkin voi tehdä valinnan. Mitäpä, jos tekisi sen tyrmäyksen mahdollisimman avoimella ilmeellä ja iloisesti? Hymyillen sanottu ’ei’ voisi olla tosi virkistävää. Sen sijaan, että ilmein, elein ja sanoin tyrmäisi, niin pysyisi positiivisena ja avoimena, vaikka kieltäytyy. Sitä kannattaa kokeilla, se on yllättävän kivaa ja nope-harjoite on siihen tosi hyvä. Silläkin voi leikkiä, miten eri tavoin voi tyrmätä. Miten voi lisätä tai vähentää tyrmäyksen vaikutusta? Miten itse reagoi, kun oma tarjous tulee tyrmätyksi on myös yksi tutkimisen paikka. Miten voisi parhaiten hyväksyä toisen tekemän tyrmäyksen? Pyrkimys improvisoidessa on hyväksyä ja joskus silti tulee vahingossa tai tahallaan tyrmättyä ja siitä voi jatkaa eteenpäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑