Minulla on ihan jäätävän huono pokka ja se on kyllä improvisaation parissa tullut moneen kertaan todistettua. Tässä maailmassa on niin monta asiaa, jotka jolkain tapaa kutkuttelevat nauruhermojani. Kun joku juttu on hämmentävän absurdi tai vaikka tavanomaisuudessaan nerokas, niin naurua ei vain pysty estämään. Pystyn yleensä kuitenkin vielä täydellisestäkin repeämisestä palaamaan jatkamaan kohtausta, joten hetkellisestä putoamisesta voi kyllä selvitä. Omalta kohdaltani olen tunnistanut pari selviytymiskeinoa: äkkikäännös tai naurun sitominen kohtaukseen.

Äkkikäännös tässä tarkoittaa täysin päinvastaiseen tai riittävän erilaiseen tunnereaktioon siirtymistä. Kesältä muistan kohtauksen, missä päädyimme parini kanssa päätyä lavalla huutamaan toisillemme. Siinä sitten kurssin vetäjä tulee auttamaan pariterapeutin roolissa ja toteaa ’Teillä on hyvin tunteet esillä.’ Se oli vaan äänenpainojen, ilmeiden ja eleiden osalta niin herkullisen hauska repliikki siinä tilanteessa, että jouduin peittämään kädet kasvoihin salatakseni nauruni. Hetken harkinnan siinä ehti tehdä ja reagoin vastahyökkäyksellä tuohon hahmoni tilanteen kannalta vähättelevän oloiseen repliikkiin. Hieman tuo valinta kadutti, koska säpsähdin itsekin sitä aggressiota millä seuraava repliikkini oli kyllästetty. Pehmensin seuraavalla lauseella hieman fiilistä, jotta päästäisiin asiassa eteenpäin. Mutta minua ei todellakaan enää, hahmona tai ihmisenä, naurattanut tuon äkäisen repliikin jälkeen.

Toinen, vähemmän negatiivinen ja rakentavampi keino on joko antaa kaverin liittää naureskelu kohtaukseen tai hyödyntää se itse. Kaveri voi kysyä vaikka ’Mitä sä naurat?’ tai ’Onko tässä asiasa sinusta jotain huvittavaa?’ ja siten se pokan pettäminen voidaan sitoa kohtaukseen luontevasti. Siitä voi jatkaa tai siitä voi tulla kiinnostava käänne. Itse voi myös hyödyntää sitä naurua ja sen mahdollisia lieveilmiöitä. Esimerkiksi äskettäin teimme kolmen hengen kohtausta, jossa paikaksi oli määritelty hevostalli. Päädyin puolivahingossa nappaamaan pelon hevosia kohtaan ankkurikseni, kun minut oli määritelty tallin kesätyöntekijäksi. Kohtaukseen aika luontevasti määriteltiin myös hevonen, jolloin sivulla odotellut kolmas improaja saapuu lavalle hevosena. Se oli tilanteessa loogisin ja selkein roolivalinta, mutta siitä tuli ihan absurdi fiilis. En pystynyt olemaan nauramatta, kun hän sitten siinä vain tuijottaa minua hevosena. Kyyneleet valuu valtoimenaan silmistä ja meinaan tikahtua nauruun. Se kyynelehtiminen toimi kuitenkin tosi hyvin myös sen pelkoankkurin kontekstissa. Ankkuri vähän lipsahti käsistä, mutta ei pudonnut kokonaan.

Pokan pettämistä ei tarvitse pelätä. Siitä pääsee kyllä yli ja eteenpäin. Lyhyessä improssa ei haittaa yhtään vaikka kohtaus sitten päättyisikin siihen putoamiseen. Katsojana minusta muutenkin kaikkein hauskimpia hetkiä ovat juuri ne missä huomaa, että jollakin esiintyjällä alkaa tilanteessa oikeasti naurattaa. Aito nauru vaan tarttuu ihan niin kuin innostuskin. Eli minusta itsensä inspiroiminen ja yllättäminen on yleensä improlavalla vaan hyvä juttu.