Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Medusan huone on enimmäkseen sanaton ja rakenteeltaan fragmentaarinen esitys, joka jättää paljon tilaa katosjan omille tulkinnoille. Tarina lainaa nimensä ja osan teemoistaan antiikin Medusa-myytistä. Kauniista naisesta, joka jumalten julmien leikkien jälkeen muutetaan katsellaan muut kivettäväksi käärmehiuksiseksi hirviöksi. Medusa ei hirviönäkään saa olla rauhassa, vaan menettää lopulta päänsä miehen toimesta. Esitys pureutuu teemoiltaan vallan sukupuolittuneisuuteen, häpeään ja hiljentämisen käytänteisiin. Kuka saa ottaa tilaa ja keneltä sitä ihan aktiivisesti koetetaan viedä? Kenen toimijuus tai teksti koetaan tärkeäksi. Kun rehtori käsittelee oppilaiden keskuudessa tapahtuvaa seksuaalista häirintää, kuka pyytää anteeksi ja keneltä? Miten kana ja sika tai ämpärit liittyvät asiaan?
Medusan huone tarkastelee omalla tarkalla ja tunnistavan humoristisella tavalla syvälle yhteiskunnan pinnan alle kätkettyjä vallankäytön tradioita. Naisten ääni ei saa kuulua. Naisia on vuosisatoja pyritty vaientamaan ja mitätöimällä häivyttämään historiasta. Myyttisen Medusankin tarina kerrotaan miesten näkökulmasta. Kirjallisuus jakautuu klassikoihin, jotka ovat miesten kirjoittamaa neroutta ja sitten naiskirjoilijoiden teoksiin, joita ei kirjallisuutta rakastava mies käsiinsä ota. Tosin hän ei edes ymmärrä, miksi tämäkin asia pitäisi sukupuolittaa, hänhän lukee vain hyviä kirjoja, mitä tekemistä sukupuolella asian kanssa on. Radiojuontajan ääni ärsyttää, kun se on naistyypillinen. Ei riitä, että naiset puhuvat niin, vaan miehetkin vielä kiekuvat. Siinä on vaan naiset tiellä, kun mies kulttuurista nautiskelee.
Luetteks te koskaan naisten kirjoittamia kirjoja?
Esityksen läpi kulkee useita hahmoja, joiden todellisuuteen päästään tutustumaan eri ympäristöissä. Yksinäinen nainen (Anssi Niemi), kukkamekkoinen tyttö (Katja Küttner), ja keltaiseen mekkoon itsensä kampeava hymyilevä nainen (Minttu Mustakallio), jotka kaikki sekä tarkkailevat tapahtumia että ovat omalla hiljaisella tavallaan niiden keskiössä. Yksinäisen naisen kulkua tahdittava surumielinen sävelmä on selkeä kontrasti sikanaamarisen peruukin keräilijän (Ylermi Rajamaa) vauhdikkaalle säkkijärven polkalle. Lämpö, jota hän suo jokaiselle narulta poimimalleen peruukille tuntuu haikean hyväksyvältä. Kukkamekkoisessa tytössä ruumiillistuva häpeä, toisten tekojen vuoksi, on vahvan visuaalista. Kuten myös se valta, jota hän Medusan peruukki päässään kykenee kohdistamaan itseään väärin kohdelleisiin. Sanattomuuden kääntöpuolena on vahvan pohdiskeleva ote siihen, miten kirjallisuuden arvo kulttuurissamme määrittyy.
Humoristista tunnistettavuutta edustaa myös ämpäreitä, pirtsakan konemusiikin saattelemana, jakava keimaileva nainen (Misa Lommi). Hän pitää huolen, että meininki pysyy iloisena ja kuvakulma otollisimpana. Muut hahmot käyttävät saamansa ämpärit silmiensä ummistamiseen. Ämpärit päässä laahustetaan ovelta ovelle tai liikehditään, kuin robotit musiikin iskujen tahdissa. Kun ämpärin tarpeeksi syvälle päähän vetää, niin ei omaa ajattelua tai tahtoa enää tarvita. Sen, kun vaan suorittaa annetut liikkeet huomaamatta mitään ympärillään.
On harvinaista, että teatteriesitys samaan aikaan tunnistettavuudessaan naurua kirvoittava sekä turhauttavan ärsyttävä. Medusan huone onnistuu olemaan molempia ja paljon muuta. Keltamekkoisen naisen kasvoille jähmettynyt kestohymy mitätöinnin ja asiattoman käytöksen keskellä on turhankin tuttu monelle naiselle. Pakene, taistele tai jähmety ei ole koko totuus, vaan moni pyrkii pakenemaan epämiellyttävistä ja uhkaavista tilanteista miellyttämällä. Hymyilemällä, kunnes pääsee turvallisesti livahtamaan pakoon. Tarinan rehtori pohtii: missä ovat naisen jalat, miksi hän ei vain pakene tilanteesta? Toisen näkökulmaan asettuminen ei ole helppoa, ei varsinkaan, jos ei edes yritä.
Se, mitä ei siedetä, se koetetaan hiljentää häpeällä, naurunalaiseksi saattamalla tai muutoin ulos sulkemalla. Onko siis ihme, jos naiselle tilan ottaminen on hankalaa, kun siitä on vuosisatojen ajan tehty tavattoman vaikeaa. Yllättävää oli myös se, miten vaikuttavan viestin pystyy välittämään yhdellä vaatekappaleella ja sillä, miten sitä käsitellään. Riisutaan ihminen siitä välistä pois ja silti näky on yhtä ahdistava. Tekijöiden käsissä uhri on objekti, ei edes ihminen, kuten mekko, joka tyttöä edustaa.
Medusan huone on esitys, jota on visuaalisen ja sanattoman luonteensa vuoksi vaikea kuvata sanoin riittävän kattavasti. Se on enemmän, kuin tuhat kuvaa. Georgia O’Keefen sensuellit kukkakuvat ja valittu musiikki muovaavat merkittävästi kohtausten ilmapiiriä. Sanattomuus ei ole tyhjyyttä, vaan jokaisella liikkeellä ja hiljaisuudellakin on merkitys – painoarvoa. Siksi onkin sanottava, että tämä esitys on ehdottomasti parhaimmillaan itse koettuna. Voi ärsyttää ja turhauttaa, mutta todennäköisesti myös naurattaa ja tulee tehtyä tunnistuksia meistä ihmisistä sekä kulttuurista, jossa elämämme. Tulee huomattua, kenellä valtaa oikeastaan on ja, miten sitä käytetään.
Medusan huone
Teksti, ohjaus
Saara Turunen
Lavastus
Milja Aho
Valosuunnittelu
Ada Halonen
Pukusuunnittelu
Suvi Matinaro
Pukujen koordinointi ja toteutus
Roosa Marttiini
Äänisuunnittelu
Tuuli Kyttälä
Koreografi
Janina Rajakangas
Ohjaajan assistentti
Heidi Backström
Maskeeraussuunnittelu
Emilia Kawamura
Maskeeraus
Toni Ahonen ja Kaisu Hölttä
Alkuperäinen graafinen suunnittelu ja valokuvaus
Aino Nieminen
Tuotanto
&, Riksteatern, Turunen Company
Rooleissa
Katja Küttner
Misa Lommi
Minttu Mustakallio
Anssi Niemi
Ylermi Rajamaa
