Teen vaihteeksi taas ei-teatterillisen postauksen. Osallistuin tänään pienen ryhmän kesken tarinateatterin (Playback Theatre) menetelmiä hyödyntävään keskustelukokeiluun. Se oli valtavan ilahduttava kokemus kaikkineen. Jaetut tarinat ja niistä improvisoidut versiot olivat ilahduttavia ja koskettavankin kuvaavia sille kertojan kokemukselle. Vaikka siis kaikki tapahtuu vain tarinasta inspiroituneena, eikä välttämättä suoraan tarinaa kopioiden.

Huomasin itsestäni kuitenkin sen, että kokemus lähti – pienten ongelmien avustuksella – alussa vähän vinoon. Tunnen tarinateatterin menetelmiä jonkun verran, mutta siitä on aikaa, kun olen sitä viimeksi tehnyt. Niinpä, kun toiminnan rakennetta esiteltiin ja sanottiin, että yksi tekee liikkeellä, toinen vertauskuvalla ja kolmas laululla, erehdyin kysymään tarkentavia kysymyksiä. Huomaan, että tämä on yksi tapa, miten käsittelen asioita. Jos en tajua, kysyn. Mulla ei ole ongelmaa tehdä asia, mutta tulen kysymään etukäteen.

Ja se ei tässä ympäristössä sopinut. Kysyminen tulkittiin saman tien merkiksi kieltäytymisestä annetusta tehtävästä. Ohjaaja sanoi, että hänpä demoaa sitten sen, mitä en tajunnu. Tajuan, että siinä hetkessä sinetöityi se valinta, että en tarjoutunut kertaakaan vapaaehtoiseksi siihen tehtävään, joka mulle demottiin. Jäin miettimään, miksi niin oli. Tajuan oman ajatteluni kautta, että se kysymyksen kokema nopea torjunta ”anna, kun mä näytän”, kääntyi mun mielessäni muotoon ”älä sinä nyt tätä tee, kun tajua”. Sehän ei ole ohjaajaan liittyvä huomio, vaan omaan ajatteluun. Sinänsä asiassa ei tapahtunut mitään väärää, mutta tapahtuneen seurauksena suljin itseltäni 1/3 mahdollisista rooleista pois valikoimasta.

Tämä sinänsä tärkeä tunnistus, koska se kertoo paljon sellaisesta itsellenikin vähän piilossa tapahtuvasta mahdollisuuksien poissulkemisesta. Toki mua jännitti tehtävä, mutta olin aivan valmis tekemään sen. Mä vaan halusin kysyä sen yhden tarkennuksen, jotta olen taas kartalla siinä, mitä tarinateatterissa tapahtuu. Olisin varmaan sen tehdessä tajunnut, mutta kysymys tuli automaatiolla, etten tajunnut ajatella, että ei saisi kysyä. Syy, miksi ehkä nimenomaan laulusta kysyin jotain liittyi osin varmasti myös siihen, että me ei taidettu tarinateatteria opetellessa improta yhtään laulua. Se tuli yllärinä, että nyt tässä kokeilussa laulu oli keskeisenä osana tekemistä.

Yleisesti ottaen mainitsen kuitenkin tässä yhteydessä vielä sen, että on hyvä huomioida se, ettemme me ole kaikki samanlaisia ihmisiä. Jos olet ikinä opettanut perusasteella ymmärrät hyvin nopeasti, että osa oppilaista tarvitsee hyvinkin selkeät ohjeet ja toisille riittää suurpiirteisempi. Suurpiirteisenä ja vapaamuotoisen etenemisen ihmisenä itsekin on törmännyt monesti siihen, että unohtuu huolehtia siitä, että kaikilla on riittävä tuki. Osalle ihmisistä on tärkeää tietää etukäteen asian eteneminen ja aikataulutus hyvinkin tarkkaan. Kun se tuki on huolehdittu, heittäytyminen on ihan mahdollista. Ja mä olen ehkä vähän sellainen ihminen, että ventovieraiden ihmisten seurassa kaipaan vähän enemmän rakenteellista tukea, teen tarkentavia kysymyksiä, kuin jos ollaan puhtaan improvisoivassa ympäristössä tutussa porukassa. Huomaan, että tiedon puute kuormittaa.

Eli mä en laulanut. Ei siksi, ettenkö olisi voinut ja halunnutkin niin tehdä, mutta en kehdannut enää ehdottaa itseäni vapaaehtoiseksi siihen vaihtoehtoon. Mulle henkilökohtaisesti oli tullut alussa tunne, että ohjaaja ei halua mun sitä roolia tekevän tai ei usko, että siihen pystyn. Ja se resonoi jossain sellaisessa varhaisessa mallissa, joka sitten näkyi siinä, etten enää tarjoutunut laulua kenenkään kertomuksesta tekemään, vaikka siihen olisi tilaa ja mahdollisuus ollut. Kokemus siitä, että kykenemistäni tehtävään kysymisen vuoksi arvioidaan riittää blokkaamaan impulssin ilmoittautua vapaaehtoiseksi.

Näinhän ei toki tarvitsisi olla. Tämä varhainen suojamekanismi, jonka olen oppinut ja, josta voisi ihan hyvin luopua. Mutta, jotta siitä voisi päästää irti, on se ensin tunnistettava ja sitten valittava toimia toisin. Nyt en valinnut toimia toisin, joku toinen kerta voin sen tehdäkin ja höllentämän suojamekanismin otetta.

Tarinoita ja nauruja

Pitkän johdannon kautta tullaan itse keskustelukokeiluun. Eli tämä Zoom-tapaaminen on osa Johnnie Mooren lanseeraamaa keskustelukokeilujen sarjaa. Jokaisessa keskustelussa on joku rakenne. Se voi olla kiireetön keskustelu (Unhurried Conversation) tai vaikka tarinapiiri (Story Circle) tai, mikä ikinä Johnniea tai hänen kutsumaansa fasilitaattoria innostaa. Tällä kertaa Johanna esitteli pienelle ryhmällemme tarinateatterin harjoitteita verkossa.

Keskustelun rakenne oli yksinkertaisuudessa se, että joku kertoo tositarinan elämästään, vaikka jotain mitä tapahtui aamulla. Sen jälkeen hän näkee yksi kerrallaan oman tarinansa inspiroimia miniesityksiä. Esityksillä on kolme muotoa:

• Liike
• Metafora / vertauskuva
• Laulu

Tekniikat tehtiin tässä aina samassa järjestyksessä. Ensin liike, sitten metafora ja lopuksi laulu. Kun siirrytään katsomaan, niin kaikki sammuttavat kameransa ja esiintyjä avaa omansa, kun on hänen vuoronsa. Meitä oli paikalla viisi ihmistä, joten tunnin aikana ehdittiin käydä kivasti läpi kaikkien tarina ja nähdä siitä esitykset. Ehdittiinpä myös käydä pienet purkukeskustelut ja loppukeskustelukin. Varsin kokonaisvaltainen tunnin keskustelukokemus siis.

Muiden kokemuksia tai tarinoita en luonnollisestikaan tässä sen suuremmin avaa, koska ne ovat heidän kokemuksiaan ja luottamuksellisuus on tärkeä arvo, kun liikutaan ei-fiktiivisissä maailmoissa. Omastani voin avata sen verran, että kerroin itselleni toden tarinan tältä syksyltä, kun aloitin innoissani ”uuden vuoden”. Mulle syksyn alku on sellainen uuden ajan alku, että pidän sitä vuoden toisena uutena vuotena. Niinpä aloitin innoisani miettimään, miten voisin lisätä virtaa elämääni. Päätin aloittaa kävelystä. Kun asuu silleen kohtuullisen kävelyetäisyyden päässä kaikesta, niin mikä tahansa reissu käy päivän lenkistä. Kun käy jossain, vaikka kaupungilla, ja tulee takaisin, niin siinä on sellainen sopivasti askeleita peruspäivään.

Tämähän oli siis loistava idea – teoriassa. Käytännössä kävin yhtenä päivänä kävelemässä. Se sujui muuten hyvin, mutta n. 100 metriä ennen kotiovea pohkeessa revähtää joku lihas. Ja siinäpä sitä sitten ollaan. Sen lenkin kävelin varovaisesti loppuun, mutta ajatus siitä, että tekisin tätä nyt joka päivä säännöllisesti oli pakko hetkeksi unohtaa. Hyvä aikomus kohtasi arkirealismin.

Tästä lyhyestä tarinasta, jota en saanut nauramatta kerrottua, sain nähdä sekä liikkeellisen version, metaforaksi puetun kuvauksen ja lopuksi lyhyen laulun. Nautin niistä kaikista ihan valtavasti. Toisen zoomin puolilähikuvassa tekemä hapsiaismainen kävelyperformanssi katkenneine jalkoineen oli todella helpeä. Samoin ilahduttavan tuskastuttava oli kuulemani metafora, jossa uuteen kasvuun ponnistava puun siemen kohtaakin pinnalla ison kiven. Eipä kasvetakaan suoraan sitten. Laulu oli lyhyessä melodisessa hilpeydessään todella kuvaava. Matkalla ollaan, kunnes sitten enää ei.

Lopuksi

Tämä oli tavattoman tervetullut ja haastavakin kokemus. Haastavuus tuli ihan vaan siitä, että törmäsin tuttuun esteeseen ja tajusin reagoivani, kuten olen tottunut reagoimaan eli luopumalla kaikesta: ”joo en osaakaan, tehkää te muut vaan”. Se ei ole hauska, mutta se on tarpeellisin tunnistus. Kun itsensä saa kiinni toimimasta tavalla, joka ei ole enää toimiva tai aiheuttaa itselle turhia rajoituksia, niin ehkä siitä syytäkin tuntea hienoista harmistusta. Se toivottavasti siivittää muutoksen tielle, kun kertyy kokemuksia siitä, että toisinkin voi toimia.

Yleisesti ottaen kokemus oli todella miellyttävä ja yllättävällä tavalla mukaansa tempaava. On ihan eri asia puhua jostain, kuin saada kehollinen kokemus ja heijaste siitä, miltä kokemus tuntuu, kuulostaa tai näyttää. Tarinateatterin taika on nimenomaan siinä, että ihmisen oma kokemus tulee näkyväksi ja kokemuksellisella tavalla todeksi lavalla. Sitä monitasoista kuulluksi tulemisen tunnetta on vaikea kuvata ja siksi se kannattaakin kokea itse.

P.S.

Ja, mikä oli tämä karmivan torjuva tarkentava kysymys, jonka yritin esittää? Halusin vain tietää, että pyritäänkö olemaan mahdollisimman totuudellisesti uskollisia kuullulle tarinalle vai improvisoidaanko vapaasti tarinasta inspiroituen. Sen halusin vain tietää, koska mindset näissä kahdessa on musta eri. Mutta myönnän, että koetin välttää tekemästä virhettä ja siksi kysyin.