Pellen putsaus – Osa 3 (Taideyliopiston avoin yo / Taina Mäki-Iso)

No niin ja sata vuotta myöhemmin, viimein herään kirjoittamaan tämän tekstin loppuun. Tämähän on tukevasti viime vuoden puolella käyty kurssi, joten sinänsä voi miettiä, onko tämä enää ajankohtainen kirjoitettavaksi. Oma vastaukseni on, että kyllä vaan. Eihän se opitun ja koetun reflektio ole kiinni siitä ajankohdasta. Kirjoitin alustavat ajatukset muistiin silloin ja nyt vain avaan ne tekstimuodossa omaksi ja ehkä jonkun muunkin hyödyksi. Miksi kirjoitan tämän pohdinnan alkuun, enkä vain kirjoita jo sitä tekstiä? No, koska mun pitää selittää asia itselleni. En tahdo oikein aina uskoa, että se ei haittaa, jos asioita ei saakaan valmiiksi saman tien tai edes kohtuullisessa ajassa. Että on ihan ok, jos joku jää kesken ja siihen voi sitten myöhemmin palata. Joo. Enköhän mä nyt usko, joten palataan elokuun 2020 loppuun ja katuremontin (sekä koronarajoitusten) vuoksi hieman vaikeasti lähestyttävään Teatterikorkeakoulun rakennukseen.

Tästä kurssista voi yleisesti sanoa sen, että puitteet oli tosi hulppeat yksilötason oppimista varten. Sehän on ihan tosi luksusta saada suorastaan yksityisopetusta, kun ryhmässä on vain viisi opiskelijaa. Sitten kun vielä saa toimia tosi isossa ja tilavassa tanssisalissa, niin onhan siinä erilainen tilan tuntu, kuin pienemmissä tiloissa isolla porukalla. Taloudellisesti tällainen tuskin on järjestäjälleen kannattavaa toimintaa, mutta kokemuksena kiinnostava. Isoissa ryhmissä tottuu helposti siihen, että voi vähän piiloutua tai jotenkin olla kuin ei oliskaan, mutta täällä ei voinut. Toki nyt, kun sanoin tämän niin kelataan sitten saman tien sen sunnuntaipäivän loppuun, koska vahingossa ja tahtomattani kuitenkin löysin keinon piiloutua: loukkasin jalkani ihan päivän loppupuolella. Se korpeaa vähän vieläkin, koska siinä oli semmosia klovneria-harjoitteita, mitä olisin halunnut tehdä, mutta kun en pystynyt varaamaan painoa jalalle.

Miltä kipu näyttää tai kuulostaa?

Periaatteessa loukkantumistilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta semmosen musiikin inspiroimana tehdyn liikedialogin viimeisissä tahdeissa onnistuin reväyttämään vasemman jalan pohkeen. Tein jonkun pienen hypähdyksen lopussa ja sitten, kun jalka otti kontaktia lattiaan tajusin, että nyt jotain hajosi. Nostan tämän esiin ensinnäkin siksi, että sen tilanteen jälkeinen aika paljastaa jotain musta sekä siitä, miten ihmistä helposti tulkitaan. En ole oppinut huutamaan kivusta. Enemmänkin olen vuosien varrella oppinut puremaan hammasta ja piilottamaan kivun. Jos olisin voinut feikata ja jotenkin kätkeä sen kiputilan, jos se jalka olis kestänyt edes jotenkin vähän fuskaten kävellä, niin en olis tunnustanut, että sattuu. Se ei kestänyt, joten oli pakko myöntää, että nyt sattuu. En yritä väittää toimintamalliani hyväksi tai terveeksi, kunhan vain noteeraan, että näin mä teen. Se on opittu tapa. Yritän ihan viimeiseen asti olla näyttämättä, että nyt sattuu. Siitä on ihan absurdeja esimerkkejä takavuosilta, mutta toivoakseni olen vähän sentään kehittynyt ilmaisussa tässäkin suhteessa.

Tajusin siinä tilanteessa erään henkilön kommentista, miten helposti tuudittaudutaan siihen, että tunnistamme kivun merkit toisessa ihmisessä. Ei välttämättä tunnisteta, koska toinen voi ihan aktiivisesti peittää niitä merkkejä, ei välttämättä tahallaan, mutta tottumuksesta tai muusta syystä. Mulle jäi mieleen se puolihuolimattomasti lausuttu ajatus ”ei se varmaan ole mitään vakavampaa, kun et huutanut”. Todennäköisesti, jos se liikeharjoitus ei olisi päättynyt samalla hetkellä, kun se revähdys tapahtui, niin olisin saattanut huutaakin, tai no äännähtää, koska sille ei voinut varata yhtään painoa. Mutta koska se harjoite loppui, mun ei tarvinnut, vaan saatoin saman tien istuutua.

Edeltävä ei ole syyllistävä puheenvuoro, vaan kommentti siitä, miten helppoa on ulkoisen havainnon ja oman tulkinnan perusteella on vähätellä toisen tuskaa ja olettaa tietävänsä paremmin. Ei sitä voi ulkoapäin tietää, miten joku ilmentää kipua ja meillä ihmisissä on erilaisia kipukokemuksia sekä tapoja käsitellä kipua. Ei kaikki huuda kivusta tai ilmaise sitä ääneen, monet kärsii aika helvetillisiäkin kipuja ihan hiljaa. Joku ei tunne sitä kipua ollenkaan ja sehän on vaarallista sekin, koska sitten voi pahentaa sitä loukkaantumista tarpeettomasti. Kannattaa olla vähän varovainen, ettei vahingossa lähde vähättelemään sanoin, eikä varsinkaan teoin sitä, mitä toinen kokee. Kuuntelee ja kyselee mieluummin, kuin määrittelee toisen kokemusta.

Tuossa tilanteessa se puhe ehkä oli enemmän puhujan oman säikähdyksen tai muun tunteen käsittelyä, kuin varsinaisesti minulle tarkoitettua. En ajattele, että siinä vähäteltiin minua tai kipukokemustani. Sain nopeasti siihen jääpussin ja jalan koholle, joten eipä sitä sen paremmin olisi voinut hoitaakaan siinä hetkessä. Nelisen viikkoa myöhemmin jalka oli ihan normikunnossa, joten eipä siinä sen ihmeempiä.

Asiaan!

Se kintuistani ja niiden toimivuudesta ja toimimattomuudesta. Suurimman osan päivästä pystyin tekemään ihan normaalisti, joten mennään siihen sitten. Sunnuntaina tehtiin aika paljon liike- ja tilaharjoitteita ilman naamiota sekä neutraalinaamiolla ja klovnin nenällä. Liike- tai tanssidialogiharjoitteita tehtiin useampikin, mikä oli mielestäni tosi hauskaa. Harjoitteessa siis liikutaan vuorotellen musiikin tahtiin tai ilman musiikkia. Vuoro annetaan omalle parille eli näissä sitä ei otettu kesken toisen liikkeen, vaan toinen saa tehdä haluamansa mittaisen pätkän. Toinen vaan seuraa, mutta on kuitenkin valmis ottamaan vuoron vastaan hetkellä millä hyvänsä. Tällä harjoitteella leikiteltiin eri tavoilla ja eri musiikeilla. Kiintoisimpia lisiä, mitä tämä kurssi tähän tuttuun harjoitteeseen toi oli taukojen mahdollistaminen ja kolmen sekunnin reagointiviive.

Useinhan tässä menee silleen, että taukoja ei voi pitää liikkujana, vaan koko ajan pitää liikkua, edes jollain osalla kehoaan, koska pysähdys on merkki toiselle lähteä liikkeelle. Nyt siihenkin oli lupa myöhemmissä versioissa. Se on tärkeää sanoa ääneen, koska tekijänä sitä päätöstä, että tässä voidaan pitää taukojakin, on vaikea tehdä. Kun se on sanottu ääneen, niin sitten osaa liikedialogin keskelläkin orientoitua eri tavalla sekä liikkujana että seuraajana. Ei tule paniikkia, että nyt se pysähtyi millisekunniksi, pitäisikö jo liikkua. Molemmat on ok, mutta se tauon mahdollisuus pitää usein sanoa ääneen, jotta silläkin voidaan leikitellä.

Aiemmin jo opetellun kolmen sekunnin viiveen hyödyntäminen tässä liikedialogissa oli kiintoisa tutkimusmatka. Se on yllättävän haastava aluksi edes muistaa, että nyt pitäisi laskea kolmeen ennen kuin vastaa, mutta toisaalta se on tosi antoisaa. Sen sijaan, että hirveällä vauhdilla lähtis vaan tekemään, niin siihen tulee pieni tietoinen harkinta. Ei silleen, että tämä on nyt ennalta suunniteltua tanssia tai muuta liikettä, vaan siinä on hetki prosessoida sitä, mitä toinen juuri oli tuottanut ja ehkä fiilistellä katsekontaktia tai jotain. Se tuo siihen vähän erilaisen energian. Se ei ole hitaampaa, vaan kiireettömämpää energiaa. Ei ole kiire mihinkään. Katson kaikessa rauhassa ja sitten vielä hengittelen hetken ennen kuin vastaan. Ei tule päällekkäin puhumista elikkäs liikkumista, eikä kevyttä kuuntelua, vaan tämä syventää mielestäni kontaktia ja kehollista kuuntelua, koska tietää ettei ole hoppua aloittaa omaa liikettä. Toisaalta oli myös kiva tehdä viiveettäkin eli kummatkin on hyviä, ne on vaan eri variaatioita.

Neutraalinaamiot liikkeessä

Tilaa, tilassa liikkumista ja fiktiivisen tilan liikuttamista tutkittiin ensin ilman naamioita. Jotenkin pari päivää tilan ja kehon kannatusta tutkiessa olivat uudenlaisia tai ehkä vähän unohtuneita aistiväyliä. Tuona päivänä oli kehollisesti tosi selkeää milloin liikkuu tilassa, milloin tila liikuttaa minua ja milloin itse liikuttaa tilaa ympärillään. Puhutaan siis fiktiivisestä elikkäs näkymättömästä tilasta, joka herää henkiin. Se oli tosi hassua, miten se mielikuva tilasta liikuttamassa itseä sai kehon liikkumaan. Alkoi tuntua vetoa ja työntöä eri suuntiin sekä paikallaan pitävää voimaa. Mielikuvissa on villi voima, kun antautuu tapahtumakäyttöön eli antaa asioiden tapahtua itselleen, tiukan kontrolloinnin sijaan. Näissä ohjaajan sivusta antamat kommentit tai vihjeet siitä, mihin keskittyä kullakin hetkellä, ovat tosi arvokkaita. Se mielikuva ja liike tulee itsestä, mutta se tarvitsee sen kipinän ja innokkeen lähtökohdakseen.

Neutraalinaamioiden osalta tehtiin jo aiemmin ilman yleisöä harjoiteltua kävelyä tilassa ja tuolille istumista. Nyt sitä tehtiin siis yleisön edessä. Se on kyllä ihan arpapeliä välillä osuuko siihen tuolille. Vilkaise tuolia ja katso takaisin yleisöön. Kontaktia yleisöön ei toki oteta, vaikka naamion suunta yleisöön pidetäänkin aina, kun mahdollista. Täytyy myöntää, ettei naamion kanssa istumisesta tule yleensä kovin neutraalia, koska sopiva etäisyys tuolista ja jalkojen kulma istuutuessa on vaikeahko hahmottaa naamio päässä, vaikka tarkistaiskin (moneen kertaan) tuolin sijainnin. Sitä pyrkii neutraaliin ja aina se on silti vähän yksilöllinen. Varmaan treenauksella toki kehittyis, ei siinä. Tuli vaan huomattua, miten helposti omat jalkaterät ovat menossa vähän tuolin istuinosan alle. Ajattelisin, että se suunnilleen neutraaliasento istuessa olisi jalat tukevasti maassa ja polvet 90 asteen kulmassa. Se toki voi tuolin korkeudesta riippuen olla tällaiselle keskimittaa lyhyemmälle tyypille välillä utopiaa. Ylösnousun tuolilta, jollain tapaa neutraalisti, koen helpommaksi, kuin istumisen. Istuessa on vielä se epävarmuus siitä, katsoiko tuolin sijainnin oikein vai istuuko kohta vahingossa ohi tuolista. Siihenkin tottunee ja harjaantuu.

Neutraalinaamiolla ei ole asennetta tai karaktääriä. Jos joku yleisössä nauraa, niin siitä voi hämmentyä. Toteaa vaan (hiljaa mielessään): ”kuulen teidän nauravan, naurakaa pois”. Reaktiossakaan ei ole mitään asennetta, vaan se on neutraali.

Toinen kiinnostava neutraalinaamio kokemus oli harjoite, jota monesti teetetään improkursseillakin eli kuvitteellisessa tilassa liikkuminen. Ohjaaja kertoo minkälaisessa maastossa liikutaan ja mietä siellä näkyy tai kuuluu, jonka pohjalta tulee kulkea siellä omassa oikeaan tilaan rakentuvassa näkymättömässä todellisuudessaan. Neutraalinaamiolla tämä oli omakohtaisesti fokusoidumpaa ja kokonaisvaltaisempaa, kuin se usein on ilman naamiota. Naamio ja ohjaajan ohjaus johtaa aistimiseen koko keholla. Mulla monesti ilman naamiota herpaantuu keskittyminen jossain kohtaa. Katoaa tekemisen fokus, kun on tarpeeksi kauan tarvottu jollain suolla. Nyt sitä ei tapahtunut, vaan koko ajan oli hyvä keskittyminen. Siinä varmasti auttaa se neutraalinaamioon kuuluva ajatus ”se mitä näet/katsot, sitä olet”. Mielikuva ei jää pintatasolle, vaan kuvittelu ulottuu kaikkiin aistimuksiin. Miltä tuntuu vuorelle kiipeäminen? Milta tuntuu olla metsässä ja metsää? Miten erilaista on kokea rannan hiekka, jos muuttuu siksi, mitä tuntee? Millaista on olla tuulen kannattelema paperinpalanen? Miltä tuntuu kaupungissa? Se avaa eri tavalla aisteja, kuin se, jos itsenään tarpoisi fiktiivisessä metsässä oksia väistellen. Mielenkiintoinen ja syvästi hetkeen vievä kokemus.

Klovnit esiin!

Klovnerian osalta lähdettiin ensin liikkeelle ilman nenää havainnoiden ja ihmetellen tilaa. Vasta sen jälkeen tehtiin samaa nenän kanssa, jolloin myös ääni (ooo) tuli helposti mukaan. Äänen luonteva lisäys siihen johtuu varmasti osin myös ohjeistuksesta, että suu pitää olla kulkiessa auki, silleen ihmetyksestä avoimena. Tokihan se on ihan hengittämistäkin varten, mutta toisaalta myös asenteellista avoimuutta ja uteliaisuutta varten. Koko ajan jotenkin tosi valpas valmiustila päällänsä. Milloin tahansa saattaa tapahtua tai havaita jotain yllättävää tai kiinnostaa, koska oikeastaan ihan kaikesta voi sopivalla asenteella haltioitua. Toisista ihmisistä ainakin ja niitäkin välillä tilassa kulkiessa tulee vastaan.

Kun pyrit olemaan universaali, niin paradoksaalisesti esiin tuleekin yksilöllisiä piirteitä. Neutraalinaamion kautta löytyneitä ominaisuuksia (ei maneereja) voi lahjoittaa omalle klovnilleen, joka taas on syvästi yksilöllinen. Kun jaat klovnina jotain todella yksilöllistä, niin parhaimmassa tapauksessa siitä tulee jotain yhteistä (tunnistettavaa), jotain universaalia.

Sitten se viimeinen klovnin nenän kanssa tehty juttu ennen alussa kerrottua itsensä telomista oli liikedialogiharjoite. Kun sitä oli tehty aiemmin päivällä ilman nenää, niin se oli hauska kokea myös klovnin nenän kanssa. Se semmonen avoimen utelias ja leikkisä puoli aktivoituu eri tavalla, kun on se pieni naamio nenän peittona. Niin ja suu auki, koska ei sen perusnenän kanssa oikein nenän kautta hengitellä. Se on vaikeaa ja epäsuotavaa, joten parempi vapaan hengityksen kulun kannalta hengitellä suun kautta. Se ero vapaana virtaavan ja kontrolloidun hengityksen välillä oli myös kehossa hyvin selkeänä muistijälkenä, koska aamun lämppäreissä oli keskitytty tutkimaan hengitystä.

Ehkä se nenä sitten aiheutti vähän ekstra huolettomuutta, mikä ei aina hyvä, koska tulee telottua itseään. Kun menee semmoseen tiettyyn flow-tilaan, mitä naamioiden kanssa tapahtuu, niin sitä on niin siinä hetkessä, ettei aina tajua olla riittävän varovainen. Ei vaan kuulu tai huomaa keho signaaleja, kun fokus on niin selkeästi itsen ulkopuolella. Se on siinä kaverissa ja siinä yhteisessä liikeleikissä. Se on ihanan vapauttaa ja samalla huomaan, että se on itselleni se todennäköisin paikka, missä tapahtuu loukkaantumisia. Lavalla olon lisäksi, koska siinä on sama flow ja sitten vielä se yleisön tuoma energia, mitkä saa ehkä välillä improtessa tekemään asioita, mitä ei pitäisi tehdä. Ottamaan semmosia riskejä, mitä ei ehkä kannattais, mutta impulsseja seuraten päätyy tekemään.

Puolensa ja puolensa. Pitää myös oppia semmosia tietoisuustaitoja, että kun oppinut seuraamaan impulsseja, niin välillä osaa myös olla seuraamatta ekaa impulssiaan. Osaa astua itsensä ulkopuolelle ja todeta, että nyt ei ehkä ole järkevää kiivetä tuolle kiikkerälle tuolille. Eikä myöskään välttämättä kannata yrittää spagaatia, jos ei sitä normaalioloissakaan pysty tekemään. Semmonen terve itsesuojeluvaisto olis ihan jees myös flow-tilassa toimiessa. Välillä se onkin läsnä omassa toiminnassa ja välillä sitten taas loistaa poissaolollaan.

Yksinkertaisuus paljastaa

No niin. Eli tässä kohtaa multa meni jalat alta, enkä pystynyt osallistumaan yhtä lukuunottamatta loppuihin harjoitteisiin. Se harmittaa mua oikeasti, koska pidän siitä vuorovaikutuksesta yleisön kansa klovnina. En ole vielä erityisen kehittynyt tai ääntään löytänyt klovni, mutta siinä on jotain todella vapauttavaa. Onneksi kuitenkin siinä jalka koholla maatessa sain nähdä, kun muut tekivät ihan yksinkertaisen lavalle klovnina kävelyn ja poistumisen. Sinänsä siinä ei sen kummempia vaatimuksia ollut. Ohjaaja kyseli jotain ja sellaista, mutta pointti oli vaan kävellä lavalle klovnina eli kohotetussa tilassa, olla hetki siinä ja hengitellä ja sitten taas poistua sermin taakse. Tosi simppeli juttu.

Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä siinä oli erään kurssilaisen todella voimakas tunnereaktio lavalle saapumiseen. Jotenkin hän klovnina säihkähti sitä tilannetta ja sitten häntä alkoi itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Hämmentävän voimas reaktio tapahtui. Koskaan ei voi oikeasti tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska ihmisissä on asioita, joita joku juttu saattaa yllättäen vapauttaa. Ihan tosi yksinkertainen kehikko ja harjoite voi laukaista yllättäviä asioita. Tämä ei ole eka kerta, kun jotain vastaavaa tapahtuu. Kun ihminen on avoinna, niin sitä yllättää itsensäkin, kun joku tunne vaan yhtäkkiä ryöpsähtää pintaan. Ei se ole välttämättä edes tietoisesti tavoitettavissa, miksi niin kävi, niin vaan kävi. Joku siinä hetkessä sai tässä henkilössä aikaan tämän reaktion.

Nyt koronaturvavälien vuoksi semmonen fyysinen läsnäolo ja lempeä kosketus, vaikka olkapäähän, eivät olleet mahdollisia, joten tilannetta purettiin vaan sanoin. Normaalisti vastaavassa tilanteessa olisi varmasti, kuten ohjaajakin sanoi, toimittu toisin eli olisi tullut se hyväksyvä, ja miksei lohduttavakin, kosketus mukaan, jos henkilö sellaista haluaa. Siinä tuli ehkä konkreettisimmin huomattua se, mitä tämä tilanne vie pois inhimillisestä kohtaamisesta. Kun ei voi mennä niin lähelle vierasta ihmistä ja koskettaa lempeästi, niin siinä voi jäädä turhan yksin sen tunteen kanssa. Se on vähän kurjaa. Kyllä kosketuksella on merkitystä.

Rakkautta ja värejä

Päivän viimeinen klovniharjoite oli parikävely. Siinä kaksi klovnia saa liikkua, kun he tuntevat olevansa yleisön rakastamia. Siis rakkaus tässä on nyt hyvin kevyesti ja laveasti tulkittu. Tarkoitus on vaan aistia yleisöä ja sitä kontakti, jolloin nauru tai mikä tahansa reaktio yleisöstä on merkki ”rakkaudesta”. Siinä kävellään tilan päästä kuvitteelliseen yleisön syliin. Jos tuntuu, että rakkaus vähän hiipuu, niin sitten pitääkin ottaa askel taaksepäin. Toki ohjaajakin sivustaohjasi tilannetta ja neuvoi, mihin suuntaan astua. Mielenkiintoinen harjoite.

Kun ei itse päässyt tekemään, niin en osaa sanoa, miten vaikea yleisöä olisi aistia tuossa tilanteessa, koska meitä lopulta oli aika vähän eli maksimissaan neljä henkeä yleisönä, kun kaksi teki. Sitä kiinnostava seurata, miten rohkeasti tai varoen eri klovnit toimivat. Sitten sekin pisti silmään, että välillä oli vaikea tunnistaa kenelle se ”rakkaus” kohdentui. Katsojanakin oli vaikea muistaa huomioida kumpikin kulkija. Toisaalta huomasi ihan selkeästi sen, miten klovninan semmonen kaskuiluhenkinen naurattimisen yrittäminen ei toiminut yhtään. Se ei tuottanut yleisössä tekijän toivomaa reaktiota. Enemmänkin yleisöön vaikuttivat ne aidot kontaktin ja avoimuuden hetket. Kun siinä ei ollut mitään ylimääräistä ja tietoisesti tehtyä, niin sieltä paljastuivat ne jutut, mitkä siinä klovnissa olivat hurmaavia tai hauskoja. Vähemmän on enemmän tässäkin.

Ihan viimeinen juttu ja päivän päätösharjoite oli simuloitu neutraalinaamioharjoite väreillä. Tähän osallistuin istualtaan, koska no, yläkroppa oli ihan toimiva ja pystyi liikkumaan musiikin tahtiin. Ajatus oli, että mietitään nopeasti (ei arvottaen) joku väri ja sitten liikutaan musiikin tahtiin ollen sitä väriä. Johto ajatuksena se neutraalinaamion ”mitä tunnet/näet, niin sitä olet” eli ei ihminen esittämässä väriä, vaan ollaan sitä väriä. Se oli kiva lopetus sille päivälle. Oli kiva saada vielä itsekin tehdä jotain, vaikka vähän pitikin soveltaa.

Kaiken kaikkiaan tällä kurssilla tuli tosi paljon ajateltavaa. Enemmän kuin näihin kolmeen tekstiin saa sopimaan tai älyän kertoa. Ylipäätään oli hienoa päästä tekemään kokeneen ohjaajan ohjauksessa asioita, koska sieltä tulee sellaista hiljaista tietoa, mitä ei muuten ehkä saisi. Etenkin se toisen päivän neutraalinaamion liikepalaute oli itselleni tosi tarpeellista ja hyvää. Sieltä tuli hyviä kehollisia oivalluksia, jotka avas turhia lukkoja. Itse ei vaan tajua, koska sitä asuu omassa kehossaan, eikä pysty sitä ulkopuolisen silmin tarkastelemaan. Sitä luulee askeleensa rullaavan, mutta eipä se rullaakaan.

Mulle jäi tästä kurssista mieleen myös keskusteluissa esiin noussut ajatus siitä, ettei kannata turhaan estää itseään tekemästä asioita, koska ajattelee, että on liian vanha tai jotain. Okei, johonkin kouluun tai jonnekin voi olla liian vanha, mutta aina on mahdollisuus oppia uusia asioita. Ei kannata sulkea jotain asiaa kokonaan pois, vain oman oletuksen vuoksi. Jos joku ohjaustyyli ei toimi tai ei pääse johonkin tiettyyn kouluun, niin aina löytyy vaihtoehtoja. Joskus se polku ei ole niin suora, mutta jos jotain haluaa oppia, niin kyllä siihen yleensä keinot löytyy.

Toiveikas ja hyvä mieli jäi. Maailmassa on kaikenlaista, mistä voi innostua, kun valitsee näkökulman oikein.

Kiitos!

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s