Syksyn toinen ohjauskerta oli ihan erilainen elämys, kuin edellinen. Nyt nimittäin olin suunnittellut tekniikat niin maan perusteellisella huolella, ettei mitään rajaa. Se oli hyvä suunnitelma. En vain käyttänyt sitä. Joo joitain siihen listaamiani tekniikoita kyllä käytin, mutta kuten niin usein käy, päätin tekniikat vasta tilanteen aikana. Kaikenlaista olisi kiva kokeilla ja lopulta tietää, mitä kannattaa tehdä juuri tänään vasta sitten, kun näkee ryhmän sen hetkisen fiiliksen. Tämä oli siinä mielessä hauskan ristiriitainen kerta, koska oma halu oli teettää mahdollisimman paljon eri tekniikoita ja mennä syvemmälle esimerkiksi statuksiin. Se oli siis se oma ajatus, jolla olin kerran suunnittellut, että nyt kokeillaan vaikka ja mitä. Lopulta siinä hetkessä tajusin, että se ei ehkä ole se, mitä muut tällä hetkellä kaipaavat. Toisaalta, kun itsekin olin vähän fyysisesti vajaassa kunnossa kevyen kuumeen ja viikonloppuna venähtäneen jalan takia, niin en ehkä olisi edes jaksanut teettää kaikkia tekniikoita, joita olin ajatellut. Suunnitelmat muuttuivat oikeastaan jo matkalla treenitilaan, kun lueskelin ryhmän whatsappista viestejä siitä, millä fiiliksellä ihmiset ovat harkkoihin tulossa.

Yllätin vähän itsenikin sillä, että päädyin teettämään tosi pitkän somaattisen harjoitteen kerran alussa. Kyseessä oli yksi tekniikoista, joihin tutustuin kesän Toiminta ja tunne -kurssilla. Harjoitteessa pareittain käydään kosketuksella läpi kehon eri kerrokset: iho, lihakset ja luut. Toki ohjeistin, että jos mikä tahansa kosketus ei tunnu miellyttävältä tai ei halua osallistua, niin ei ole pakko ja saa missä tahansa vaiheessa poistua tai ilmaista, jos on vaikkapa joku kipukohta, johon ei halua koskettavan.

Tuon tyyppinen ohjaava puhe tulee aika automaattisesti jostain selkärangasta, koska itse ei välttämättä halua aina ja kaikissa tilanteissa, että joku ylipäätään koskee. Vaikka oletan aika usein, että muut eivät ole ihan yhtä ahdistuneita asiasta, niin on se kuitenkin mahdollista ja tarpeen sanoa välillä ääneen. Tutussakin ryhmässä on ok välillä sanoa, että tämä ei ole ok ja se on hyvä, jos sanotaan. Mutta se varoituksen sanoista, koska tekniikka oli kylmästä lattiasta huolimatta osallistujille ok. Toinen siis makaa rentona lattialla ja sitten käydään rauhallisessa tahdissa kahteen kertaan kaikki kolme kerrosta läpi. Ajatuksena kosketuksen antajalla on se, että tämä ensimmäinen keho, jonka kohtaat, joten olet utelias selvittämään, millainen iho on ja miten sitä kosketetaan. Annoin joka vaiheessa ohjeita ja ohjausta siirtymiin eri tasojen välillä. Käytännössä kosketus kulkee raajojen ja pään alueella, koska tässä harjoitteessa ollaan selällään. Kun kaikki kerrokset on kahteen kertaan käyty läpi, siirrytään sivuun ja annetaan tilaa niille, joita on kosketettu tilaa ja mahdollisuus, niin halutessaan, lähteä liikkeelle.

Tässä on vielä muutama muukin välivaihe, mutta en lähde tässä nyt kuvaamaan koko harjoitetta, koska tämä ei mielestäni ole niitä tekniikoita, jotka aukeaisivat hyvin selitettynä. Tai ainakaan minun selittäminäni. Sen kuitenkin sanon, että tämän harjoitteen jälkeiset kaikessa rauhassa hämärässä huoneessa käydyt purkukeskustelut olivat todella avaavia ja avoimia. Siitä kiitos koko ryhmälle. Tuli hyvä ja lämmin fiilis, että olen niin oikeassa porukassa mukana.

Välilämppäröintiä ja sekavia selityksiä

Siinä siis muutenkin hitaan alun jälkeen menikin sitten vuoronvaihdon myötä jo puolet käytettävissä olevasta ajasta. Eikä se haitannut yhtään mitään, vaikka tehtiinkin nyt paljon vähemmän tekniikoita, kuin olin ajatellut. Teetin pari välilämppäriä, jotta päästiin taas kiinni vähän erilaiseen energiaan hitaan ja rauhallisen alun jälkeen. Kummassakin oli kyse nopeasta sanojen tuottamisesta tai ehkä mieluummin suunnittelusta luopumisesta. Jälkimmäinen oli kesän improtaivaassa opittu versio harjoitteesta, jossa samalla alkukirjaimella määritellään kuka myy mitä ja missä. Tämä Hannu Riskun opettama hurmeisempi versio oli muotoa kuka murhaa millä ja missä (esim. Rauli murhaa riisipuurolla Raisiossa). Tosin selitin sen ensin justiinsa väärinpäin.

Toisaalta ensimmäisenä tehdyn lämppärin selitin ehkä paremmin, kuin koskaan ennen, kun ensin hetken hepuloin menemään ja sitten fokusoiduin tehtävään. Osalle se harjoite oli jo tuttu ja osalle ei. Olen selittänyt ja opettanut tämän kahdesti aiemminkin eri ihmisille ja kummallakin kertaa selitin sen niin vaikeasti, etten itsekään ymmärtänyt, miksi se oli niin vaikeaa. Harjoite on siis sellainen, että ringissä kiertää joku esine. Yksi pelaajista kääntää selän piirille ja kun hän taputtaa kätensä yhteen esine pysähtyy sen henkilön kohdalle, joka siihen sillä hetkellä koskee. Tämän jälkeen nyt piiriin mukaan tuleva henkilö antaa esineen saaneelle henkilölle jonkun kirjaimen, jolla tämän pitää sanoa tietty määritelty määrä sanoja, ennen kuin esine on kiertänyt ringissä takaisin hänen käsiinsä. Jos ei onnistu, niin saa kääntyä ja antaa seuraavalla kierrokselle jollekin toiselle uuden kirjaimen. Tätä selitystä siis en vain ole saanut annettua järkevässä muodossa ennen tätä kertaa.

Toisaalta mietin myös sitä, että ei se ehkä aina ole siitä selityksestäkään kiinni. Muiden ohjaajien tarkkailun kautta itselleni on paljastunut se, että joskus selitys on liian monimutkainen ja joskus taas kysymyksiä tulee paljon myös sen takia, että säännöistä saatetaan hakea turvaa. Ei uskalleta päästää irti ja lähteä tekemään ennen kuin säännöt on tajuttu viimeistä kirjainta myöten. Tunnistan sen tarpeen tietää säännöt myös itsessäni. Ainakin itselläni se liittyy johonkin nolatuksi tulemisen pelkoon. Se on ihan validi pelko, koska sitä tapahtuu. Ei siitä nyt niin kauaa ole, kun itseäni on viimeksi tylytetty, koska tajusin harjoitteen säännöt väärin. Ei toki tässä ryhmässä, vaan ihan toisaalla, mutta kyllä sitä oikeasti tapahtuu elämässä ja improssa. Siinä oikeastaan ainoa, mitä mietin tuossa ohjaajan asemassa on se, että mikä se on se pelko tai tarve, johon pitää vastata, jotta voidaan edetä. Toisaalta tarvitseeko siihen rationaalisen mielen pyyntöön välttämättä edes vastata? Aika usein itse ohjaan tuollaisissa tilanteissa niin, että kokeillaan yksi kierros, koska asia selviää tekemällä paremmin, kuin selityksen kautta ja jos sen jälkeen on vielä lisäkysyttävää, niin sitten saa kysyä lisää. Alussa ei mielestäni ole välttämätöntä tajuta kaikkia sanoja, koska kyllä ne siitä tekemisestä hoksaa, jos uskaltaa olla armollinen itselleen ja muille mokan sattuessa.

Vähän statuksia

Minulla siis oli hienot suunnitelmat sen suhteen, että nyt käydään systemaattisesti statuksia läpi. Kerrataan vähän aiemmin opittua ja lisätään pari uutta juttua. Testaillaan ja leikitään näillä asioilla. No se ajatus siis vähän typistyi, mutta kyllä me statuksiinkin ehdittiin vähän sukeltaa. Ei tehty niin perusteellista käsittelyä, kuin olin ajatellut, vaan huomattavasti kevyempi setti. Poimin Valta ja vuorovaikutus -kirjasta harjoitteen nimeltään ”statusjuna”, jota halusin kokeilla.

Se on siis neljän hengen tekniikka, jossa joku aina tulee kohtauksen tapahtumapaikkaan eli tässä tapauksessa junaan sisälle, jonkun toisen poistuessa. Olen kokeillut samaa harjoitetta ajatuksella, että sisään tullaan jonain hahmona, jonka kaikki muut junassa olevat kopioivat. Tässä harjoitteessa lähtökohtana käytettiin statuskortteja, jolloin hahmo syntyy statusnumerosta, tunteesta ja kaikesta, mitä kortin tiedoista haluaa omaan ilmaisuunsa poimia. Ei tarvitse keksiä mitään, vaan antaa sen vaikuttaa omaan ilmaisuun.

Ohjeistuksena oli, että pyrkimyksenä on päästä samalle statustasolle, kuin se hahmo, joka viimeisenä on tilanteeseen tullut. Tilanteessa saa olla dialogia, mutta ei ole mikään pakko välttämättä puhua yhtään mitään. Näistä tuli hauskoja pieniä kohtauksia ja kohtaamisia. Itse ohjasin tätä sivusta kertomalla poistumisasemat, kun huomasin että kaikilla oli selkeä kuva siitä, mitä statustasoa ilmaistaan. Toki olisi monia kohtauksia voinut katsoa pidempäänkin, mutta pyrin pitämään tämän nopeassa liikkeessä, koska ei ollut varsinaisesti tarkoitus lähteä tekemään pidempiä kohtauksia. Erilaisten statusten kokeilu, kontakti ja toisen ilmaisusta vaikuttuminen olivat niitä juttuja, mitä halusin koko ryhmälle tarjota siinä rajallisessa ajassa, mitä oli jäljellä.

Toinen juttu, mitä ehdittiin tehdä oli ihan perus kahden hengen kohtaukset statuskorteilla. Tätä en sen kummemmin edes enää ohjannut, muuten kuin lopetus-/leikkauskohtien osalta. Kun asia oli saatu ensimmäiseen mahdolliseen päätepisteeseen niin se oli se kohta, mihin kohtaus päättyy. Yhden tuollainen statuskorttipohjaisen parikohtauksen kokeilin myös itse. Oma korttini oli hertta 11 ja täytyy todeta, että siitä hahmosta tuli päällekäyvän positiivinen ahdistelija. Ihmisenä huomaan, että parini statustaso on paljon alempi ja hän suhtautuu negatiivisesti touhuuni. Hahmona en rekisteröi siitä mitään, vaan päinvastoin innostun lisää siitä, kun toinen on torjuva ylästatuksesta tulevaa iloista ja omistavaa asennettani kohtaan. Se oli semmoinen oman improelämän käppäakkali tai -ukkeli hetki, missä ei vaan mene perille, että toinen ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Se tekee siitä hahmosta sekä ärsyttävän että limaisen, mikä sitten taas osaltaan tuo lisää sympatiaa kiukkuista vastanäyttelijääni kohtaan. Joskus se, että on itse vastenmielinen hahmo tai kunnon pahis on oikeasti tarpeen. En tosiaankaan aina esitä tuollaista hahmoa, mutta toisaalta tietty status voi houkutella kokeilemaan jotain, mikä on ehkä omalle perusolemukselle vähän vierasta. Statukset voivat myös paljastaa omia stereotyyppejä siitä, miltä tietty status näyttää ja kuulostaa. Toisaalta vasta vuorovaikutuksessa paljastuu, onko joku tietty statusilmaisun taso toimiva vai haastava asia yhteisymmärryksen löytämisen kannalta.