Ruokahissi on tiivistunnelmainen näytelmä, jonka rivien välissä on tilaa. Ikkunattomassa kellarihuoneessa uutta toimeksiantoa odottavat – nimeämättä jäävän organisaation palkkalistoilla toimivat – palkkatappajat Ben (Santeri Kinnunen) ja Gus (Esa-Matti Long). He puhuvat jatkuvasti toistensa ohi, eivätkä vaikuta muutenkaan elävän ihan samassa todellisuudessa.

Vuosikaudet samaa duunia ja jatkuvaa odotusta on aiheuttanut urautumista. Kummallakin hahmoista on omat juttunsa, oma tapansa valmistautua keikkaan. Parivaljakosta tyynempi ja virkaiältään vanhempi, Ben lukee kaikessa rauhassa lehteä, josta löytyy useita pöyristyttäviä uutisia, joita hän lukee ääneen Gusille. Tuntuu, ettei mikään voi järkyttää Benin rauhaa. Hänellä on rutiininsa ja selkeästi mietityt askelmerkit kaikelle, mitä tulee tapahtumaan.

Gus sen sijaan on rauhattomampi. Hän kulkee ympäriinsä. Avaa oven ja astuu toiseen tilaan, jossa on vessa ja, jos ei nyt ihan keittiötä, niin ainakin keittonurkkaus kaasuliesineen. Hetkeä myöhemmin hän palaa taas takaisin huoneeseen, katselee ja kommentoi. Istuu sängylle ja nousee ylös. Istuu toiselle sängylle, liian lähelle. Kulkee taas tilassa. Ottaa kengän pois jalasta, laittaa sen takaisin ja ottaa taas pois. Hän tekee pieniä toistuvia juttuja ja käyttää oudolta tuntuvia painotuksia puheessaan.

Odotus, ylhäältä tulevat oudot vaatimukset ja oven alta sujautettu kirje saavat tunnelman kellarissa kiristymään. Ehkä Benkään ei ole ihan niin koossa, kuin antaa uskoa olevansa. Jotain tässä keikassa on erikoista. Jokin on toisin, kuin tavallisesti. Pienet yksityiskohdat alkavat tuntua merkityksellisiltä. Kuka lähettää lappuja ruokahissin kautta? Miksi tulitikut? Miksi ylimääräinen pysähdys? Miksei voida mennä keikan jälkeen matsiin?

Harold Pinterin moderni klassikko, Ruokahissi, on näytelmä, jolla on yhtä monta tulkintaa, kuin tekijöitäkin. Koska teksti jättää paljon sanomatta, voi valita, mitä puolia korostaa. Keskittyykö trillerimäisesti jännitteen kasvattamiseen, valtarakenteisiin, fyysiseen ilmaisuun vai nautiskeleeko tekstin komediallisista mahdollisuuksista. Kansallisteatterin perusvahvassa tulkinnassa tekstistä on nostettu esiin ja kirkastettu sen tarjoilema monitasoinen huumori. Jännitteen luonnissa ja tunnelman tihentymisessä taas valoilla ja äänitehosteilla on keskeinen merkitys.

Omapohjan tiiviissä, mutta silti ilmavassa, tilassa katsoja pääsee hyvin lähelle tapahtumien ydintä pysyen silti koko ajan asiallisen etäällä. Asiallisesti ovat pukeutuneet myös tarinan päähenkilöt. Vaikutelma hahmoista on ehkä jopa hieman yläluokkaisempi, kuin olisin osannut odottaa. Mutta, kuten kaikessa, vaikutelma voi pettää.

Tarjolla on hoksottomia herättelevä ja mieltä kiehtova tunti teatterin parissa.

Ruokahissi

Ohjaus: Vesa Vierikko
Käsikirjoitus: Harold Pinter
Suomennos: Lauri Sipari
Dramatugia: Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Jani Peltola

Näyttämöllä

Santeri Kinnunen
Esa-Matti Long