Esityspäiväkirja (toinen esitys) Herkko ja kadonneen ajan arvoitus

En ole erityisen taikauskoinen ihminen. Voin kyllä kunnioittaa toisten uskomuksia ja perinteitä, kun ne tietooni saatetaan. Ei ne mua haittaa, vaikken niihin usko tai jaksa kuormittaa muistiani sellaisilla asioilla. Henkilökohtaisesti mulle kyllä kävis maailma, missä ei jaella (onnen)potkuja ennen ensi-iltaa, mutta no… Kaikkea ei voi saada. Eikä mulla olis ollut tietoakaan siitä, mahdollisesti itseään toteuttavasta, käsityksestä, että toisessa esityksessä tapahtuu yleensä (energiatasojen) notkahdus, jollei siitä olisi etukäteen varoiteltu. Se toki on ihan ymmärrettävää, jos siihen ekaan esitykseen on panostetuttu ihan täysillä, niin toisessa ei välttämättä ole ihan samaa latausta.

Pieniä juttuja

Mitä nyt itse asiaa seurasin ja toki oman osani lavalla tein, niin ei ollut havaittavissa mitään toisen esityksen notkahdusta. Jotain vähän omanlaistansa kuitenkin oli ilmassa, kun se ensi-illan ylimääräinen viritys on jo saatu purettua ja alkaa varsinainen esityskausi. Tantoilta unohtui repliikkejä hyvinkin taidokkaasti. Alusta jäi jotain pientä ja sitten kun muut ympärillä muistaa replansa, niin itellä rupeaa unohtumaan. Siellä tuli pari hyppäystä. Jossain omassa replassa meni sanajärjestykset miten sattuu.

Kaikki se, mitä nyt tapahtuu on tosi pientä harhailua. Suuret linjat on kohillaan ja tapahtumat etenee, kuten pitäis. Tosin jatkossa pitää olla vieläkin selkeämpi siinä, että tanttana vaatii sitä pöytää siirrettäväksi edemmäs. Siinä oli pienoinen vaaratilanne, kun asioita tippuu lattialle tapahtumien tuoksinnassa, niin ei olis yhtään haitaksi, että etäisyyttä pöydän ja taustallaolijoiden välillä olis enemmän. Ihan siis jo turvallisuussyistä.

Liikaa nimiä

Yksi, minkä osin tiedostin jo siinä, kun väliajalla puhuttiin yhdestä kohtauksesta, että jos toinen näyttelijä tietää, niin hän voi käyttää vaihtuvia sukunimiä siinä yhteydessä. Se vähän sekoitti mua lavalla, kun yritin samalla kuunnella toisen repliikistä, mitkä nimet siellä mainitaan ja muistaa, mihin kohtaan mikäkin nimi asettui. Sitten tajusin, että on mun vuoro puhua ja en ole yhtään varma pitääkö repliikkiini sisäänkirjoitettu sukunimi paikkansa.

Todennäköisesti se alkuperäisen repliikin tieto olis ollut ihan pätevä, mutta sivusilmällä seuratessa musta kuitenkin tuntui, että kanssanäyttelijäni osoitti henkilöä, josta mun pitäis repliikissäni puhua eri sukunimen kohdalla. Näin ollen tuntui hankalalta osoittaa nimellä. Ratkaisin sen asian sillä, että strategisesti ”unohdin” puhutella mainittua, fiktiivistä, henkilöä sukunimeltä ja sanoin vaan sen ympäröivän repliikin.

Tämä on jännä semmonen kevyesti improvisoidun (vaihtuvat nimet) ja käsikirjoitetun tekstin välimaasto, jossa en vielä osaa luovia. Kuuntelu on hyvä juttu, mutta sitten taas, mulla on vähän sitä haastetta välillä, että kuuntelen liian montaa tasoa kerralla. Se aiheuttaa usein hankaluuksia, koska kehonkieli ja sanat eivät aina synkkaa.

Toi on siis tosi pieni juttu ja kuittasin sen sillä, että ohitin nimen mainitsemisen kokonaan. Se ei ole välttämätön, mutta se on ihan kiva lisä. Tämä ei ole siis missään määrin sisäisen kriitikon pohdintaa, vaan oman rajallisuutensa tajuamista nopeissa tilanteissa sekä sen ymmärtämistä: jos on mahdollista välttää tekemästä virhe, niin valitsen välttää sen virheen.

Kuulin kanssanäyttelijäni sanovan kolme nimeä. Kuulin sen nimen, joka tähän asti on annettu sille fiktiiviselle hahmolle. Nimen, joka lukee kässärissä. Mutta, sitten näin osoittavan eleen, joka kohdistui tuota fiktiivistä hahmoa hetken näytelleeseen henkilöön eri nimen kohdalla.

No. Siinä on nanosekunti aikaa pohtia ja sitten pitää alkaa tuottaa omaa repliikkiä. Se ei toki ala sillä nimellä, mutta ei mulla lavalla puhuessa ole sellaista aivokapasiteettia, että voisin täysin kelata mielessä läpi kaiken sen, mitä äsken tapahtui, kun puhun vuorosanojani. Muistin ensimmäisen ja viimeisenä mainitun nimen, mutta en ollut täysin varma voinko luottaa näköhavaintooni sen osalta, että osoitus tapahtui ensimmäisen nimen kohdalla vai oliko se sittenkin vasta toisen nimen kohdalla.

Sitten tein vaan sen päätöksen, että editoin nimen pois repliikistäni. Se ei ole iso muutos, mutta poistaa se vähän sen tilanteen osoittavuutta.

Yleisövuorovaikutus

Yksi asia, jota ylipäätään voi treenata ja testat kunnolla vasta, kun on ulkopuolistakin yleisöä. Mielellään vielä kohderyhmää olevia eli lapsia. Esitys esitykseltä sitä rupeaa tajuamaan, miten eri tavoin eri yleisöt ja yksilöt voivat reagoida. Tässä toisessa esityksessä tuli ekaa kertaa semmonen kunnon lastennäytelmäfiilis, kun yleisöstä kuului kommentointiakin. ”Se on tuolla” ja kaikkea sen tyyppistä, mistä kuulee sen, kun lapsi näkee enemmän, kuin hahmot lavalla näkevät.

Välillä tulee sitten semmonen improaivojen ja näyttelijän aivojen ristiriita, jossa ei tiedä täysin pitäisikö lähteä mukaan yleisöstä tulevaan juttuun vai pysyä tiukasti käsikirjoituksessa. Siinä on pientä neljännen seinän rikkomista toisessa näytöksessä, mutta sitten taas miettii, että ehkä ei pidä ihan kaikkeen lähteä hahmonakaan mukaan. Toisaalta, improvisoijana taas houkuttais ihan hirveästi lähteä tutkimaan, mihin joku polku vie, jos yleisöstä hyvin auliisti jaetaan materiaalia.

Toki tiettyyn rajaan asti, ettei venytetä näytelmää ihan tolkuttomasti. Houkutteli lähteä siihen vuorovaikutukseen, vaikka tiesi, että tämä kohta on ohjattu toisella tavalla. Nyt sitten teki sen pienesti katseella ja äännähdyksillä, eikä lisännyt kysymyksiä tai improvisoitua tekstiä siihen, kun yleisöstä olis tullut tilanteeseen sopivaa tarjousta. Näyttelijänä kuitenkin tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi, vaikka hahmo ei tiedäkään. Niin sitten yrittää kuitenkin olla uskollinen sille, että se, mikä on käsikirjoitettu tapahtuvaksi, myös saa sen sille kuuluvan tilan ja näkyvyyden.

Tasapainotteluahan tuo on. Riippuu täysin yleisöstä ja yksittäisistä katsojista tuleeko siinä vuorovaikutusta vai ei. Näyttelijänä on toki pieni vapaus improvisoidakin, mutta pyrin kuitenkin itse pitämään kiinni siitä, etten ole lavalla improvisoijana, vaan esittämässä käsikirjoitettua näytelmää. Niinpä en seuraa ihan jokaista impulssiani, joka vie sivuun siitä materiaalista.

Pieniä juttuja voi tietenkin tehdä, mutta dialogia en lähtis improvisoimaan ihan hirveästi lisää väliin. Sitä en pelkää, että tippuisin hahmosta, vaikka improvisoisinkin tekstiäkin, koska se on niin selkeä tyyppi tuo tanttahahmoni. Lähinnä vain ajattelen, etten halua sotkea liikaa kokonaisuutta.

Jälkikäteen ajatellen, kun yleisöstä ilmoitettiin, että kysyttyä asiaa löytyis, niin olishan siihen voinut mennä mukaan sanallisestikin. Se ei olis vienyt mitään siltä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Itse asiassa, se olis saattanut jopa tehdä omasta reaktiostani vähän autenttisemman.

No. Silleen tällä kertaa. Jännä nähdä, mitä tapahtuu seuraavassa esityksessä.

Yleisöä on tai ei ole

Kirjoitin nyt yhdestä esityksestä, mutta meillehän oli itse asiassa merkattu kaksi näytöstä sunnuntaille. Lopulta esitimme niistä vain ensimmäisen. En osaa ottaa kantaa siihen, mikä ylipäätään on se kesäsunnuntain potentiaalinen katsojamäärä lastenteatterille. Enkä siihenkään, miten paljon kellonaika vaikuttaa siihen lähdetäänkö teatteriin vai ei. Oli vain hassua, että ekassa klo 15 näytöksessä oli reilu nelisenkymmentä henkeä ja toisessa klo 18 näytöksessä tsägällä yksi. Ensi-illassa ja ennakossa oli kuitenkin kummassakin reilusti katsojia, joten kyllä tämän on jo lähemmäs sata ihmistä nähnyt.

Kyllä mäkin vielä yritin ohikulkiessa puistosta houkutella katsojia, mutta tällä kerralla en ollut kovin harmissani siitä, että esitettiin sunnuntaina vain yhden kerran. Ei siinä, että mua henkilökohtaisesti haittais, vaikka yleisönä olis sitten vain se yksi ihminen. Niinhän monissa läpimenoistamme olikin. Siellä oli vain ohjaaja ja ehkä joku muutama utelias puistossa vieraillut. Se ei sinänsä olis ollut ongelma, mutta se epävarmuus siitä esitäänkö vai ei, söi omaa latausta. Siinä kohtaa, kun kello on kuusi ja meillä olis yksi erinomaisen tehokas ja avulias katsoja, niin ei ole oikein enää energiaa lähteä esiintymään.

Jotenkin siinä tyhjäkäyntiajalla ehtii tippua se energiataso niin alas, että sellaisesta tilasta esiintymään lähteminen ei välttämättä olis ollut kivaa kenellekään. Ei kuitenkaan haluais tarjota kenellekään katsojalle sitä kokemusta, että jo valmiiksi väsyneet tyypit vetää esityksen matalalla energialla. Ei se silloin ole niin nautittava kokemus, kuin se vois olla.

Se olis harmi, koska tiedän, että tämä on erinomaisen katsomisen arvoinen näytelmä. Ja, jos ette minua usko, niin uskokaa lapsikatsojia, joista nuorimmat ovat olleet 2-vuotiaita ja aivan silmät sirkeinä jaksaneet katsoa koko esityksen. Kriitikkoakin saa toki uskoa (Keskisuomalaisen tilaajille: https://www.ksml.fi/paikalliset/4664145). Tekstitason huumorihan tässä monessa kohtaa puhuttelee enemmän vanhempia, kuin lapsia. Sitten taas lapsille on tarjolla salapoliisi-seikkailua sekä monenlaista mukavaa ja vähän jännittävääkin kokemusta.

Pitkän tekstin päätteeksi vielä linkki Herkko ja kadonneen ajan arvoitus -näytelmän lipunvaraukseen: https://adastrateatteri.fi/lipunvaraus/. Alta löytyy kootusti jäljellä olevien esitysten ajankohdat.

Ti 14.6.2022 18:00
To 16.6.2022 18:00
La 18.6.2022 10:00 (HUOM! Kellonaika)
La 18.6.2022 15:00
Ma 20.6.2022 18:00
Ti 21.6.2022 18:00
To 30.6.2022 18:00
Pe 1.7.2022 18:00
Su 3.7.2022 15:00
Su 3.7.2022 18:00
Ke 6.7.2022 18:00
To 7.7.2022 18:00
Pe 8.7.2022 18:00
La 9.7.2022 18:00
Ma 11.7.2022 18:00
Pe 15.7.2022 18:00
La 16.7.2022 18:00

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s