Esityspäiväkirja (ensi-ilta) Herkko ja kadonneen ajan arvoitus

Ensi-ilta on nyt onnistuneesti taputeltu. Tämä oli tähän mennessä paras veto, vaikka rekvisiittaa lenteli välillä vähän vääriin paikkoihin ja oli siellä pientä kompurointiakin ollut lavalla. Niin kaikesta siitä päästää eteenpäin. Muutenkin oltiin napakoita ja rivakoita. Eihän esitystä tietenkään ajalla mitata, mutta ensimmäinen puoliaika oli kyllä tiivistynyt selkeästi. Kolmisen minuuttia oli lähtenyt kestosta ennakon jälkeen. Se ei tarkoita sitä, että kukaan olisi hoppuillut, vaan sieltä oli kadonnut tarpeetonta tyhjää tilaa repliikkien välistä. Ne repliikit, jotka oli tarkoitettu tiiviissä tahdissa putkeen sanottavaksi tulivat nyt siinä muodossa, ilman tuumaustaukoja.

Itsehän vietän suuren osan näytelmästä takahuoneissa, joten kaikkea ei tule edes nähtyä, kun pitää keskittyä omiin asunvaihtoihin ja iskuihin. Toisaalta, onhan tämän kokonaisuutena nähnyt jo useampaan kertaan, joten kyllä sieltä muidenkin osista bongaa juttuja, jotka menee erityisen hyvin tai jotenkin jännittävästi vähän eri tavalla. Treenivaiheen läpimenoissa ei aina menty sisätiloihin odottelemaan, kun oma osuus oli ohi, vaan jäätiin katsomaan muidenkin kohtaukset. Esityksessä sitä ei toki tee, vaan on kiltisti roolivaatteet päällä poissa katsojien näkyviltä.

Rooli on rooli

Kun on lavalla roolissa, niin ei siinä oma harkinta täysin katoa. Ei edes improvisoidessa. Kun ekassa kiusaajakohtauksessa huomasin Herkon suurennuslasin putoavan toiminnan tiimellyksessä, niin mielessäni käväisi kyllä ajatus, että hahmoni saattaisi sen ohimennen napata matkaan. Hahmon ohella, lavalla on kuitenkin myös se näyttelijän mieli, joka toteaa: ehkä ei ihan ensi-illassa sentään viitsi niin isoa källiä tehdä kanssanäyttelijälle, että pöllii olennaista rekvisiittaa kesken näytöksen. Mutta impulssi hahmona olis ollut tehdä kiusaa Herkolle eli hahmolle.

Toisella näyttelijällä taas oli ollut ystävällisempi impulssi. Pitäiskö ojentaa se pudonnut suurennuslasi Herkolle. Toki se sama ajatus kävi itselläkin ohimennen mielessä, mutta se oli selkeästi näyttelijän, ei hahmon ajatus. Hahmona, kiusaajana, en olis siinä kohtauksessa missään tapauksessa ollut kiva Herkolle. Ei olis kehdannut, kun kaverit katsoo. Näyttelijänä sitten taas voi ehkä tuntea kanssanäyttelijän huolen siitä, ettei kukaan vaan astu vahingossa suurennuslasin päälle tai mitä ikinä nyt voikaan tapahtua.

Kyllä siellä lavalla siis on kaksi mieltä samaan aikaan olemassa. Impulssit tulevat hahmolta, harkinta näyttelijältä. Parasta, mitä siinä roolissa saatoin tehdä oli poistuessa varoa, etten astu suurennuslasin päälle ja luottaa siihen, että joko Herkon näyttelijä itse saa sen poimittua sieltä tai joku ystävällismielisempi hahmo sen hänelle ojentaa. Kyllä sen huomaa, kun rooli on selkeä, niin on helppo toimia poikkeustilanteessakin hahmossa ja hahmona, eikä ole tarvetta tipahtaa takaisin itsekseen. Noteerasin ja annoin asian olla.

Jännityksestä

Kun ennen esitystä kysyi: jännittääkö? Niin rehellisesti voin sanoa, että ei jännittänyt. Ei oikeastaan missään kohtaa. Vireytymistä toki tapahtui ennen omaa ekaa sisääntuloa, mutta jännitystä siinä mielessä, miten jännityksen tunnen, ei ollut. Ennakossakin oli enemmän kyse vireytymisestä, kuin jännityksestä. Oikeastaan tähän mennessä eniten olen jännittänyt sitä Yläkaupungin Yössä tehtyä lyhyttä esiintymistä. Siinä tunsi, että ihan oikeasti jännittää, koska kurkun ja äänihuulten seudulla tuntui kireyttä, kun avasi suunsa puhuakseen roolissa.

Kuten siinäkin totesin, niin nämä on niin selkeästi fiktiota ja niin erillään omasta persoonasta nää hahmot, etten osaa jännittää esiintymistä. Olen lavalla, mutta mulla on niin selkeä rooli päällä, että en tunne mitään sellaista pelkoa, että mua henkilökohtaisesti arvioitais. Siis muuten kuin roolisuorituksen osalta. Eri asia olis sellainen rooli, mikä olis hyvin lähellä omaa persoonaa. Semmosen kanssa olis todennäköisesti vaikeampi tulla lavalle.

Tämähän on selkeästi leikkiä. Lastennäytelmä, jossa on runsaasti myös aikuisille sopivaa huumoria. Tätä on kiva tehdä, eikä näytteleminen vaadi sydänveren vuodatusta, jotta roolityö olisi riittävän uskottava. Hahmoni ovat ihan kunnon pahiksia, joten astuessani rooliin, todellakin poistun arkiminän todellisuudesta ja siirryn fiktion maailmaan.

Henkilökohtaisesti siinä kohtaa, kun Elvi Löfgren siskoineen tepastelee lavalle, niin mielessäni on vaan Hugo-peikon videopelin noitahahmon toteamus: ”Lumoavaa olla noita”. Ilkeä hahmo on ilkeä, mutta ei suinkaan omasta mielestään, vaan muiden mielestä. Omasta mielestään hän on, tässäkin, täysin oikealla asialla ja toimissaan oikeutettu.

Hauskaa oli ja nähdäkseni yleisökin viihtyi, joten erinomaisen onnistunut ensi-ilta 🙂

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s