Rakkaudesta sähköön ei ole esityksenä välttämättä helppoa katsottavaa. Klovnerian avulla käsitellyt vaikeat inhimillisest teemat, kuten yksinäisyys ja alkoholismi, eivät pitkän päälle takaa helppoja nauruja. Eikä tarvitsekaan, mutta asetelma aiheuttaa katsojan meilenkiintoiseen asemaan, missä huomaa pohtivansa, missä menee komedian ja tragedian raja. Missä vaiheessa päähenkilön klovnille tyypillinen toistuva toikkarointi alkaa tuntua liian realistiselta ollakseen enää hauskaa. Kun klovniin tulee mukaan päähenkilön ilmiselvä syrjäytyneisyys ja alkoholismi, niin kaatuilu ja haparointi yhdistyy myös kipeällä tavalla todellisuuteen.

Ja sehän on hyvä asia, että teatteri herättää ajatuksia ja monenlaisia tunteita. Asia, mikä yhdessä kontekstissa olisi puhtaan lapsenmielisen hauska, saakin toiseen kontekstiin siirrettynä tulkinnan, joka ei naurata, vaan herättää empatiaa tai jopa surua – miksei vihaakin. Tämä on hyvä muistutus siitä, että myös klovnerian keinoin voidaan käsitellä myös oikeasti haastavia teemoja. Tulkinnan vapaus jää katsojalle.

Klovni kutsuu vuorovaikutukseen ja nauruun, oli hänellä punaista nenää tai ei. Klovnin yleisominaisuus on se, että hän toistaa jotain juttua vain niin kauan, kuin yleisö nauraa sille. Sen vuoksi käsikirjoitus ei ole niin tarkka klovniesityksessä, koska et voi etukäteen tietää, monta kertaa klovnin jääminen lukitun oven taakse ja korkeasta ikkunasta sisään pyrkiminen naurattaa juuri tätä yleisöä. Aitor Basaurin ohjauksessa Marc Gassot’sta on kuoriutunut melkoinen fyysisen klovnerian taitaja, joka ei epäröi laittaa kroppaa likoon – vaikka tiskialtaaseen, jos tarpeen on.

Miimin mestari Marc Gassot’n tähdittämä esitys tarjoaakin uudenlaisen näkökulman fyysiseen teatteriin. Sen sijaan, että nähtäisiin vain maagisen upeaa ja tarkkaa mimiikkaa, niin nyt yleisökontakti onkin eri tavalla esityksen keskiössä. Asioita ei tehdä yleisölle, vaan yhdessä yleisön kanssa. Kun päähenkilö, Markku, ei meinaa saada pullojaan auki, hän kääntyy yleisön puoleen ja siitä vaikeudesta tulee yhteinen leikki yleisön kanssa. Sitä temppua sitten toistetaan, kunnes kaikki on mennyt joko kurkusta alas tai tärinän saattelemana lattialle. Samoin puhumaton hahmo kohdistaa erilaisia kuvitelmia ja muistoja, joita esityksen aikana yksinäiseen mieleensä juolahtaa, yleisön jäseniin. Ihana nainen tai se kuvitteellinen tappelukumppani, jossain muistojen baarissa, löytyy sieltä teatterin katsomon eturivistä. Kontakti – ei siis välttämättä fyysinen- on olennaista klovnerialle. Siinä ei katsella minnekään kolmannen rivin hämärään, vaan poimitaan katsekontaktin ja kohdentamisen kautta leikkikavereita siitä eturivien ihmisistä ja ylläpidetään leikkiä heidän kanssaan esityksen ajan.

Aivan yksin Markku ei kuitenkaan yksinäisessä asunnossaan ole, onhan hänen seuranaan YKSI NÄISYYS eli Karl Sinkkosen ja Tanjalotta Räikän ihanan värikkäät mielikuvitushahmot, jotka tarjoavat muodon yksinäisyydelle. Pääosan ajasta Markku ei heitä asunnossaan näe, mutta he viihdyttävät yleisöä lauluin ja läsnäolollaan. Laulujen ohella tässä fyysisen teatterin esityksessä ei varsinaista puhetta olekaan. Hahmojen tekemiä äänitehosteita ja äännähdyksiä toki kuullaan, mutta kyse on puhumattomista hahmoista, jotka välillä lainaavat äänensä yleisön edustajalta.

Sanattoman teatterin ohella esityksessä kuullaan useita Karl Sinkkosen säveltämiä ja Saara Törmän sanoittamia kappaleita, jotka Tanjalotta Räikkä upeasti lavalla esittää. Lavalla kuultava soitinvalikoima on ihanan monipuolinen. Kuullaanpa esityksen aikana myös, sähköteemaan sopivasti, thereminin aavemaisia ääniä, mikä näin Doctor Whon ystävänä erityisesti lämmittää mieltä.

Lavastus ja tarpeisto on tarkkaan tähän klovninumeroon suunniteltua ja toiminnallista. Sähkölaitteita löytyy laidasta laitaan, juoksumatosta mikroon. Kaapeista löytyy se, mitä sieltä toivoo löytävänsä tai piiloon kätkevänsä ja asiat hajoavat juuri silloin, kun pitääkin. Postiluukku jää kiinni käteen ja ikkuna lyö sisäänpyrkijää otsaan yhä uudelleen. Puvustuksessa realismi ja maagisen upea liioittelu lyövät hienosti kättä. Päähenkilön arkinen tyyli toimii hyvänä kontrastina yksinäisyytensä ruumiillistumien värikkäille ja mielikuvituksellisille asuille ja karvoituksille (hiukset ja parta).

Rakkaudesta sähköön on taidokasta fyysistä teatteria, joka kutsuu katsojansa mukaan leikkiin. Koominen ja koomisuudessaan traagisen inhimillinen tarina yksinäisyydestä, pesäpallosta, elämästä ja kuolemasta. Haastavista ja synkistäkin teemoista rakkaudella tehtyä teatteria.

Rakkaudesta sähköön

Ohjaus
Aitor Basauri

Musiikki
Karl Sinkkonen

Laulujen sanat
Saara Törmä

Pukusuunnittelu
Saija Siekkinen

Valo- ja äänisuunnittelu
Mikko Hynninen

Naamioinnin suunnittelu
Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti
Susanna Pukkila

Lavalla

Marc Gassot
Karl Sinkkonen
Tanjalotta Räikkä