Intro to Spolin Improvisation – Osa 6 (Aretha Sills)

Kuuden viikon peruskurssin viimeisellä kerralla leikittiin uudelleen peiliä ja lämppärinä tunnettiin edelleen itsemme itsellänne (Feeling self with self -tekniikka). Pelkän tilakävelyn sijaan tällä kertaa lähdettiin tutkimaan No motion -ajatusta, jossa fokus on liikkeen näkemisessä kuva kerrallaan. Eli jos nostaa kättä, niin ajatus on pyrkiä – ei välttämättä hidastamaan liikettä – mutta näkemään se, kuin se olisi elokuvakelalle tallennettu. Tarkoittaen sitä, että liike koostuu yksittäisistä kuvista ja itse asiassa myös siitä mustasta kohdasta filmiruutujen vaihtuessa toiseen, jota siis valmiissa leffassa ei aikoinaan nähnyt, mutta filmikelassa on ne välikohdat jokaisen ruudunvälissä.

No motion on omanlaisensa tapa havaita liikettä ja jotenkin hidastua sisäisesti havainnoinnin ja liikkeen äärelle. Harjoituksen yhtenä tarkoituksena on vapauttaa esiintyjä olemasta este itselleen ja liikkeelle. Pyrkimyksenä päästä mahdollisimman vaivattomaan ja vähällä energialla tapahtuvaan, suorastaan automaattiseen, liikkeeseen kiinni. Liike tapahtuu, mutta itsestä tuntuu, kuin liikettä olisi. Se on jännä. Suosittelen kokeilemaan, löytyy Spolin kirjasta Improvisation for the Theater (Kirjasta kannattaa hankkia 3rd edition / 3. painos, koska se on täydennetyin ja kattavin versio. Näin olen siis antanut itselleni kertoa.)

Hyppäsin vähän, mutta aikajärjestys ei ehkä ole tässä kohtaa se olennaisin. Ensimmäisenä lämppärinä meillä kuitenkin oli tuttuun tapaan joku lasten peli (pääsin Neva boydin kokoelmista). Tällä kertaa pelinä oli New York (myös nimellä Lemonade) niminen peli. Pelin Zoom-versio toimii, kahden joukkueen välisenä arvausleikkinä. Kummastakin joukkueesta vuorollaan tulee yksi arvaaja ja yksi miimaaja, joka esittää ohjaajalta yksityisviestinä saamaansa ammattia. Kummallakin miimaajalla on sama ammatti esitettävänä. Kummankin joukkueen arvaaja näkee molemmat ja saa arvata niin usein kuin ehtii, kunnes ammatti on arvattu.

Peli alkaa Call out -osuudella, missä vuorotellen arvaajat (2.) ja miimaajat (1.) sanovat ennalta määritellyt vuorosanat. Jotka englanniksi ovat:

1. Here we come!

2. Where from?

1. New York!

2. What’s your trade?

1. Lemonade!

2. Show us some, if your not afraid!

Nyt kun ei ole yleisöä, niin ammattiehdotukset tulivat ryhmältä. Ohjaaja pyysi ennen pelin alkua jokaista lähettämään useampia ehdotuksia erikoisista ammateista yksityisviestinä hänelle. Hän sitten sieltä koetti poimia sellaisen, jota kukaan siitä esillä olevasta nelikosta tai ainakaan arvaajista kumpikaan, ei ole lähettänyt. Yksi moka tämän suhteen kävi ja yhden arvaajan tehtävä oli helppo, koska hän oli lähettänyt sen ehdotuksen. Se nyt vaan tarkoitti, että se oli lyhyt kierros se. Vuoro kiersi ketjussa niin, että ekat miimaajat poistuivat ja arvaajista tuli uudet miimaajat ja heidän seurakseen arvaajiksi tulivat numerojärjestyksessä (joka kerta osallistujat numeroitiin saapumisjärjestyksessä) seuraavat pelaajat.

Koska meitä oli pariton määrä, niin itsehän pääsin arvaamaan kahdesti. Ensimmäistä ammattia en arvannut tai arvasin, mutta kielimuuri iski. Tajusin, että he olivat sirkuksen ilma-akrobaatteja, mutta sillä hetkellä mielessäni sekoitin trapetsin ja nuoralla kävely nuoran mielessäni. Eli jotenkin ajattelin trapetsin nuoran nimeksi. En olis ikinä älynnyt sanoa sitä, vaikka ohjaaja lopulta, kun parinikaan ei oikeaa ammattisanaa tiennyt, yritti vihjata sanan italiankieliseen alkuperään. No ehkä olisin älynnyt joskus, mutta en siinä hetkessä. Tavallaan tiesin, että siellä roikutaan, mutta kun ei tule sana mieleen. Ärsyttävää, ihan kaikilla kielillä 😀

Toinen sitten taas oli helpompi, koska se mulle oli niin selkeä, että siellä miimataan vaatemittojen ottamista. Siinäkin meni kaksi arvausta, ennen kuin osuin oikeaan, koska aloitin dressmakeristä, vaikka tietystihän se haettu sana oli räätäli eli tailor. Kaksi vaihtoehtoa ja arvasin väärin. Mutta se oli nopea kierros, koska se oli minulle, muutaman juhlaleningin ompelun kokemuksella ilmiselvä asia, mitä toiset miimisesti tekivät. Kilpakumppanille se ei kuitenkaan ilmeisesti ollut niin ilmiselvä eli tässäkin pelissä voitiin havaita että mahdollisuuksien ympyrä on ihmisillä erilainen.

Tulkkausta ja dubbausta

Viimeisen kurssikerran päätekniikat olivat kolmen hengen gibberish-tulkkaus ja neljän dubbaus-kohtaukset. Gibberish (siansaksa) -tulkkaus on aina hauska ja kehonkieltä avaava tekniikka, missä yleensä käännöksistä tuppaa tulemaan hauskoja hyvin pienellä vaivalla. Siinä on annettu joku keskustelun aihe ja sitten kaksi tyyppiä vuorotellen, käännöstaukoja jättäen, keskustelee aiheesta haluamallaan epäkielellä. Kolmas sitten tulkkaa kummankin puheenvuorot yleisölle. Tässä auttaa semmonen kompaktius. Ettei yritä mahduttaa kaikkea yhteen repliikkiin, vaan pitää puheenvuorot suht napakoina, jolloin kääntäjän on helpompi tarttua nyansseihin ja elekieleen. Mitä uskollisempana kääntäjänä pysyy sille, millä tavalla asioita on ilmaistu siinä aihepiirissä, niin sitä hauskempaa ja nautinnollisempaa seurattavaa se yleensä on. Toki säästeliäästi voi käyttää tehokeinona myös kontrastointia eli kääntää hyvin lakonisesti ja eleettömästi, jonkun suurella tunteella ja isoilla eleillä toteutun puheenvuoron.

Ihan vihonviimeinen tekniikka tällä kurssilla oli dubbaus. Kaksi hahmoa kuvat päällä ja kaksi kameransa sammuttanutta tekee heille äänet. Tässä tapahtui semmonen ryhmänvalinta outous, mihin en ole tätä ennen törmännyt. Meitä oli tällä kertaa paikalla 9, mahdollisesta 11 improajasta. Alun perin oli täysi tusina, mutta yksi jäi ekan viikon jälkeen pois. Nyt neljä henkeä vaativaan tekniikkaan oli tarjolla kaksi täyttä ryhmää ja sitten osa joutuisi tekemään toisen kerran, jotta kaikki pääsisivät tekemään. En ole varmaan ikinä ollut kurssilla, missä näin tapahtuisi.

Henkilökohtaisesti harmitti vähän se, että ohjaaja jostain syystä päätti minun olevan se 9. tyyppi, en numeron perusteella tai millään ymmärtämälläni perusteella ollut. Siitä ei keskusteltu. Toki jokuhan sen oli pakko oli eli yhtä hyvin minä, kuin kuka tahansa muukin. Muut saivat sitten ilmaista vapaaehtoisuutensa, jos halusivat tehdä tekniikan toiseen kertaan minun ryhmässäni. Harmitus tuli oikeastaan siitä, että sitten se tarkoitti kököttämistä yksin break out -huoneessa sen aikaa, kun muut ryhmät sopivat kohtauksen perusmäärittelyt (ketä, missä ja mitä tekemässä). Joo, sitten jossain kohtaa kolme muuta valuivat omista huoneistaan ja meillä oli minuutti tai pari aikaa miettiä sen porukan kesken samat määrittelyt.

Toimihan se ratkaisu, mutta oli se kyllä vähän kökköä. Tää olis itse asiassa sellainen tekniikka, mitä olisin ihan mielelläni tehnyt kahdesti. Mutta, kun olin ollut kahdesti jo siinä ekassa, niin kaipa se oli vaan reilua, että nyt olin se pahnan pohjimmainen. Mutta epistä silti, sanon itsekkäästi mä ja samalla päästän irti harmituksestani, koska aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta 😉

Harjoitus toimii siis niin, että aluksi synkataan äänet. Kaksi pelaajaa jää näkyville, kaikki muut pimentävät kameransa ja vaientavat mikkinsä. Ainoastaan dubbaajat ja ohjaaja jättävät mikit päälle. Sitten synkataan äänet niin, että ensin toinen hahmo aukoo suutaan ja hänen äänensä tuottaa sanat. Sama sitten toiselle hahmolle. Hyvä olisi tässä, jos hahmojen äänet olisivat selkeästi erilaiset keskenään. Ihan vaan, jotta kumpikin tunnistaa, koska hän puhuu. Impulsseja voi tulla sekä näkyvältä hahmolta, että dubbaajalta. Jos oma dubbaaja puhuu, on syytä liikutella huuliaan. Jos oma dubattava liikuttelee huuliaan, on syytä ruveta tuottamaan ääntä.

Tämä oli siis peruskurssi, eikä joukkoon ollut eksynyt ilmeisesti äänellä leikkimisestä innostuneita ihmisiä, koska kaikki – yhtä lukuunottamatta – käyttivät normaalia puheääntään myös tässä tekniikassa. Yksi poikkeus olin minä, joka dubbasin mieshahmo eli oltiin sovittu, että siinä kohtauksessa on veli ja sisko. Vaikka oma puheääneni on naiseksi matala, niin ei se ole miestyypillinen ääni. Niinpä vähän madalsin ja muutin sitä. Oikeastaan tein sen ihan vaan, koska kukaan muu ei tehnyt ja koska mä voin. En yleensä kehtaa tai tee paljon äänileikittelyjä, mutta onhan se kapasiteetti silti olemassa ja harjoitettavissa.

Tässä tekniikassa twistinä oli se, että kesken kohtauksen, jossain ennalta määrittelemättömässä kohdassa, ohjaaja sanoin ”vaihto”. Silloin dubbaajat muuttuivat hahmoiksi ja hahmonäytelijät dubbaajiksi. Näin tehtiin kohtaus loppuun. Kaikki pääsivät siis kokeilemaan kaikkia rooleja. Siitä syntyi kaikenlaista hauskaa, kun asiat ensi kertaa kohdattuina voivat olla vähän haastavia. Kerroksia on vaan liikaa. Ei muista liikuttaa huulia tai tuottaa ääntä. Semmosta tapahtuu ja sitten sekin tavallaan hauskaa, kun niin käy. Puhetta tulee, mutta kuvassa näkyvä hahmo ei puhu.

Siinä kohtaa olis yksi hauska tehokeino olis voinut olla lisätä ajatusäänikerros. Jos toinen ei millään hoksaa suutaan liikuttaa, niin kertoo ääneen hahmon ajatuksia. Mutta se ei toki ole tämän tekniikan pointti, eikä sitä tarvitse tajuta tehdä. Mutta, jos tekee tätä esitystekniikkana, niin sekin on aina vaihtoehto, että dubbaa paitsi puheen, myös ajatukset. Se on sitten taas seuraavan tason sovellutuksia, joten ei upota syvemmälle.

Lopuksi

Jos arviois kursseja sillä mittarilla, millä moni tuntuu arvioivan eli ”tuliko jotain aivan uutta”, niin silloin mentäis mielestäni metsään arvioinnin suhteen. Totta kai se on yksi asia, mutta se mikä liian helposti oppia ahnehtiessa unohtuu on se, että missään tekniikassa ei tule mestariksi yhdellä kokeilukerralla. Improvisaatiotekniikoissa on kuitenkin oppimisen vapausastetta aika paljon. Sisällöt tulee siltä ryhmältä ja runko on ainoa yhdistävä tekijä, niin vaikka joka kertaa tehtiin samoja lämppäreitä, niin ei ne tulleet kuudessa viikossa loppuun kulutetuiksi.

Joka kerta ohjeistus oli vähän erilainen, ja vaikka ei olis ollutkaan niin olennaisempaa oli se, että joka kerta oma kokemus ja keho olivat eri tilassa. Kokemus oli joka kerta eri. Jonain päivänä oli tosi rentoa ja oli helpppo rauhoittua aistimaan itseään. Jonain toisena päivänä siitä ei tullut mitään. Yhdellä kertaa kameran ulkopuolella, tilassa kävelemisen sijaan, kuuntelin ohjeita siitä, miten katsoa, mutta tein koko sen ajan jooga-asanoita. Keho huusi niitä, joten en mä sitten kävellyt tilassa, vaan tein havaintoja sieltä alaspäin katsovan koiran näkövinkkelistä. Kaiken olis saanut tehdä myös istuen. Eli impron pyhiä tai harjoitteen sääntöjä ei ole rikottu, vaikka niinkin saa tehdä.

Okei, joku kani-kani-tyyppinen harjoite voi ruveta välillä nykimään, jos sitä joka kerta tehdään maailmanloppuun asti, mutta tekniikat, joissa tekeminen on se juttu, ei oikein tule ikinä valmiiksi. Kun niihin kehikoihin voi luoda mitä tahansa. Vain kollektiivinen mielikuvitus on rajana. Tuli juttuja, mitä en ole tehnyt aiemmin. Tuli juttuja, jotka olivat sillä kertaa liian ahdistavia tehdä ja jätin tekemättä. Tuli juttuja, jotka olivat tuttuja ja niihinkin löytyi uutta kulmaa tai jos ei varsinaista uutta näkökulmaa, niin ainakin erilaista sisältöä. Kaikesta saa irti just sen verran, kun on valmis sekä antamaan että ottamaan vastaan.

Itselleni se suurin anti tästä kurssista oli kuitenkin impron ilon ja yhteyden tunteen voimistuminen. Enpä ole varmaan vuoteen tuntenut itseäni niin nähdyksi ja kuulluksi etäyhteyksin, kuin mitä tällä kurssilla tunsin. Se on paljon jo se.

Suosittelen lämpimästi. Oli ihanaa ja välillä vähän kamalaa, mutta silloinkin aika ihanaa, kuten improvisoidessa yleensäkin.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s