Kesä kului kurssien osalta klovnerian parissa. Elokuussa vuorossa oli Helsingin seudun kesäyliopiston järjestämä klovnerian peruskurssi, joka onkin ollut jo parin tekstini aiheena viime aikoina. Tämä on kuitenkin ensimmäinen varsinaisesti kurssia käsittelevä teksti, jota on ollut vähän haastavaa aloittaa. Vaikea valita, mitä jakaa ja missä muodossa, koska materiaalia ja kokemuksia kertyy viiden päivän aikana runsaasti. Niinpä päätin aloittaa kysymyksellä: Mikä on se päällimmäinen ajatus tai tunne, jonka kurssilta mukaani otin?

Se on tyhjyys.

Tyhjyys on se, mitä minulle jäi käteen. En koe, että olisin epäonnistunut, klovnina tai ihmisenä, mutta tunnetasolla jäin tyhjäksi. En siksi, että minut olisi ammennettu emotionaalisesti tyhjiin ja olisin kurssin aikana uupunut, koska oli henkisesti liian rankkaa, vaan koska olin tyhjä jo tullessani tilaan. Meisner-tekniikasta intoilleelle ihmiselle sen tajuaminen on märkä rätti kasvoille. En tuonut mukanani mitään tilaan, vaan olin tyhjä.

Jos mietitte sitä, mitä aiemmissa teksteissäni olen sivunnut eli, että klovneria on rakkautta, niin sisäinen tyhjyys ei ole välttämättä hyvä lähtökohta sellaiselle rakkaudelliselle yhteydelle ja leikille. Tai voihan se olla. Semmoinen sielunkokoinen ”näe minut, rakasta minua” -tyyppinen tyhjyys ihmisessä todistettavissa toimii esittävissä lajeissa, koska se suuntautuu ulos. Sen tyypin tyhjyyttä voi hyödyntää, koska yleisöltä saatu huomio, rakkaus, helpottaa tyhjyyden kokemusta. Ainakin hetken, mutta ehkä silti muutakin apua tarvitaan. Oma tyhjyyteni sen sijaan oli luonteeltaan kylmää ja sulkeutunutta. Kontaktin katkaisevaa sisäistä hyhmää, joka vaikeuttaa yleisön suuntaan avautumista ja huomion vastaanottamista.

Tunnetason lukkoja

No niin näin pirteästi aloitin sitten tämän klovnerikurssitekstin. Jep. No, niillä korteilla pelataan, mitä on ja tunnetasolla mulla oli kurssin aikaan aika huonot kortit käytössäni.

On ollut sekä helppo että vaikea kesä. Siihen on mahtunut paljon kaikenlaista, mutta se on ollut tunnetasolla tasainen, eikä samaa vuoristorataa, mitä olen viime vuodet vetänyt. Valitettavasti tunnetason tasaisuus on, ainakin minulle, myrkkyä. Kun kurssin alussa opiskelijoita pyydettiin ilmaisemaan tiettyjä juttuja liike- ja ääniyhdistelmillä oman esittelynsä yhteydessä, tiesin kurssista tulevan minulle vaikean. Nämä vois olla asioita, joita ei saisi kysyä tai saa, mutta joihin ei ole aina helppo vastata. Kurssin ohjaaja Taina Mäki-Iso antoi meille kierroksen alussa liikkeet ja ääneet, joista piti omassa esittelyssään toteuttaa ne, jotka pitivät paikkansa. Mokatakin sai ja siitä sai palkinnoksi aploodit.

Yksi salakavala liike-ääni-kombo liittyi siihen, mistä edellisessä tekstissä puhuinkin eli klovnerian ja rakkauden liittoon. Oli siis määritelty liike ja ääni, joita käyttää, jos tunsi olevansa rakastunut ja jos oli sydänsuruja. Minä en käyttänyt kumpaakaan, sillä en ole, eikä ollut. Kaikkea muuta. Sillä, kuten jo sanoinkin olin sisäisesti aika tunnekuolleessa tilassa. Ei ollut suuria iloja, eikä tragedioita. Oli hyvin, hyvin tasainen jakso elämässä meneillään. Siksi en uskonut, että pystyisin kurssin aikana löytämään sellaista rakkaudellista ja täysin läsnäolevaa yhteyden ja leikin tilaa, jota olen improssa ja muussakin luovassa tekemisessä tottunut tavoittelemaan.

Se oli ensimmäinen kohta, missä tajusin, etten ehkä tulisi suoriutumaan tästä pelleilystä kunnialla. Pelkoni kävivät vähän toteen, sillä minun oli paria poikkeushetkeä lukuunottamatta tosi vaikea päästä oman välinpitämättömyyteni ja suojamuurini yli. Estin itse itseäni. Tunnistan ja tunnustan sen, että se oli enemmän omaa vaikutustani, kuin kenenkään muun.

Ulkoiset tekijät

Toki ulkoiset seikat, kuten sivustaohjauksen rytmi ja missä kohtaa ja millaisia herätteitä annetaan sekä yleisen etenemistahdin verkkaisuus vaikuttivat. Paljon vaikutti myös se, että välillä tipahdin ryhmän ulkopuolelle. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että jos jossain harjoitteessa käytiin koko ryhmä läpi, niin olin aina viimeisenä. Silloinkin, kun se ei ollut oma valintani. Tuli sellainen fiilis, että olen se pahnanpohjimmainen, mikä taas vähentää haluani hakeutua kontaktiin vapaaehtoisesti. Tämä on ihan tunnistettava toimintakaava minussa. Kun tunnen olevani ulkokehällä, niin oikeastaan vahvistan sitä ja alan hakeutua pois ryhmästä.

Se on siis ihan pimeetä touhua, mutta mä teen sitä. Kun eniten kaipaan sitä, että minutkin nähtäisiin, niin luen pienimmistäkin vihjauksista merkkejä, ettei kannata edes yrittää. Tämä on itsesuojelua. Hyvin huonosti toimivaa ja omalta sekä muiden kannalta etääntyneimpään lopputulokseen johtavaa toimintaa. Valitettavasti se on niin automatosoitunutta, että on vaikea olla tekemättä sitä. Ei mahdotonta, mutta se on vaikeaa. Vaatii runsaasti itseluottamusta ja energiaa. Pienimmän vastuksen tie on vapaaehtoinen poisjättäytyminen. Se ei vaadi energiaa.

Ehkä se, mikä lisäsi vastustustani oli myös se, etten kokenut pystyväni suoriutumaan. Mihin viittasin tuossa aiemmin ohjauksen osalta. Epäilen, että tässä on pieni rytmitysongelma. Näin kyllä, miten ohjaaja sai muista irti asioita ja auttoi heitä ylittämään itsensä ja oman mielensä rajoitteita. Näin sen ja olen nähnyt sen aiemminkin. Uskon ihan vakaasti taitoon siinä takana. En kyseenalaista sitä hetkeäkään, etteikö tässä oltaisi taitavan ammattiohjaajan oivallisessa ohjauksessa. Tämä ei ole kritiikkiä saamaani ohjausta kohtaan. Se oli niin kuin pitää, enkä koe, että ohjaaja olisi tilanteessa voinut tehdä enempää eteeni. Minä en vaan saanut haluttua, vapauttavaa, vaikutusta irti, koska olin lukossa.

Tämä ei ole siis ensimmäinen kurssi tai ohjaaja, jonka kanssa tätä tapahtuu. Se on mussa itsessäni se ongelma. Tai oikeammin vuorovaikutuksessa, mutta olen merkittävä osa sitä vuorovaikutusta, koska minun klovnianihan siinä ohjauksen avulla etsitään. Se olen minä, joka olen poikkiteloin ja estän itseäni.

Mietin sitä kurssin aikana ja sen jälkeenkin, että miksi en pystynyt moniinkaan sellaisiin asioihin, mitä ihan tietoisesti tiedän pystyväni tekemään. Miksi se sisäinen vastustus oli niin kovaa tällä kurssilla? Se liittyy aiemmin mainitsemaani tunnetasoon ja siihen, että olin aika tyhjä tunteiden osalta. Ei ollut mitään mistä ammentaa. Ei pahalta, eikä hyvältä, ei tuntunut oikein miltään. Sitten, kun siihen lisää sen erillisyyden ja ryhmään kuulumattomuuden tunteen, niin ollaan aika merkittävästi pakkasen puolella. Olen ihmisenä ja esiintyjänä jäässä.

Kun tähän yhdistää sitten sen verkkaisen rytmin. Kurssilla, kuten kaikilla, reflektio ja tekeminen vuorottelevat. Eli välillä puhutaan ja sitten taas tehdään harjoitteita tai kohtauksia. Nyt koin, että olisin hyötynyt enemmän rytmissä, jossa on enemmän tekemistä ja vähemmän puhetta. Se ei ole kritiikki toteutusta kohtaan, vaan huomio siitä, että minulle olisi ollut eduksi, jos olisimme olleet vähemmän älyllisiä klovnerian parissa. Teorian ja käytännön suhde olisi pitänyt olla toisenlainen, jotta olisin kyennyt ylittämään itseni.

Tietoisuus lisää jähmeyttä

Suurin osa omista esteistäni on henkisiä. Jos minulla on aikaa ajatella, pohtia ja jotenkin pyöritellä tietoisesti asioita, niin yleensä menen enemmän lukkoon. Varsinkin nyt, kun olin lähtökohtaisesti jäässä, niin se jää ei oikein missään vaiheessa päässyt sulamaan, koska runsas tiedollinen painotus piti ns. aivotoiminnan käynnissä.

Kyllä hetkellisesti sulin ja olin siellä klovnitilassa tai jossain ei-älyllisesti-ohjatussa toiminnan tilassa. Se haaste tulee myös ehkä siitä, että tämä oli ensimmäinen klovneriakurssi, jolle olen osallistunut, jolla ihan vaatetusta myöten yritettiin löytää yhtä ”oikeaa” klovnia. Sitä omaa pelleä. En ole sitä aiemmin joutunut miettimään, koska olen ihan tietoisesti vältellyt kursseja, joilla ohjeistusta on ”tuo mukanasi vaatteita” ja joilla lähdetään rakentamaan jokaisen omaa klovnia. Olen käynyt lähinnä kursseja, joissa tutkitaan klovneriaa yleisemmin ja toki tunnistetaan jokaisen omia tapoja sekä sitä, mikä on hauskaa. Mutta se on ollut pääosin yleistasoista.

En ole rakentanut itselleni klovnia, enkä tämän kurssinkaan jälkeen koe, että mulla olis mitään klovnihahmoa. Klovnilleen piti keksiä nimi. En keksinyt, joten ohjaaja lempinimitteli minua koko kurssin ajan. Kirjoitinkin jo siitä ahdistuksesta, mitä tunsin klovnin vaatetusta pohdittaessa ja koen nimen keksimisen menevän vähän samaan kategoriaan. Koska mulla on niin pahasti identiteetti hukassa ja hajalla, etten tiedä kuka olen edes silloin, kun mua kutsutaan omalla nimelläni, niin klovnipersoonan rakentaminen siihen päälle tuntuu jotenkin naamiolta naamion päällä.

Jos asiaa miettii ihan järjen kautta, niin ei ihme, ettei ollut helppo paljastaa omaa haavoittuvuuttaan ja olla avoin. Ihan konkreettisesti asia havainnollistuu siinä, että meillä oli koko kurssin ajan maskit (koronan vuoksi) ja sen lisäksi se maailman pienin naamio eli punanenä ja klovnin vaatteet. Ihmiselle, joka kokee ja on jo valmiiksi naamioitu itsenään toimiessaankin, naamioiden määrän lisääminen menee jossain kohtaa yli. Naamio peittää paljastaakseen, mutta kun niitä on tarpeeksi monta päällekkäin, niin niistä tulee läpäisemätön kuori.

Lopuksi

En tiedä oliko tässä avautumisessa tolkkua muille, kuin minulle, mutta tämä on se ajatus- ja tunnemaailma, mikä läpäisi koko kurssin ja teki omasta työskentelystäni paljon vaikeampaa, kuin sen tarvitsisi olla. Mennään seuraavassa tekstissä varmasti enemmän sitten konkretiaan ja siihen, mitä kurssilla itse asiassa tehtiin, mutta halusin vaan purkaa tämän läpäisevän teeman ensin. Ihan vaan, jottei siihen tarvitse joka kohdassa uudestaan palata.

Se ei ole mitenkään tavatonta, että on itse se, joka tekee asioista vaikeampia, kuin niiden tarvitsisi olla. Tyrmäykset ja suojautuminen ovat inhimillisiä reaktioita uusissa ja jännittävissä tilanteissa. On kuitenkin olemassa keinoja käsitellä asioista. Turvallisuuden tunnetta tukemalla yleensä päästään hyviin tuloksiin. Se, miten kunkin yksilön turvallisuuden tukeminen eli mitä juuri hän tarvitsee tunteakseen olonsa turvalliseksi, tapahtuu on vaikeampi kysymys. Siihen ei ole helpppoa vastausta ja toisaalta aika suuri vastuu on myös yksilöllä itsellään.

Minulle ei ole luontevaa purkaa asioita puhumalla. Se on suorastaan hemmetin vaikeaa välillä. Ihan vaan, koska musta tuntuu, etten saa ilmaistua sitä, mitä halusin sanoa. Tässä tullaan myös rytmikysymykseen, että usein tämmöselle hitaalle ja ääneen pohdiskelevalle tyypille ei ole tilaa olla sellainen. Eli tulkinta ja johtopäätökseen hyppääminen tapahtuu jo paljon ennen, kuin olen saanut ilmaistua sen, mitä en tiennyt yrittäväni sanoa. Usein jätän sen siihen. En täydennä, vaan annan ihmisen pitää tulkintansa, vaikka se olis se, mitä sanoillani hain.

En tiedä. Ehkä olen henkisesti saksalainen lause, jossa se tärkein, toiminnnan, sana tulee lauseessa vasta viimeiseksi. Ajatuksellisesti sanallisen ilmaisuni voi tiivistää muotoon: en voi tietää, mitä olen sanomassa, ennen kuin olen sanonut sen. Se ehkä näkyy myös tässä blogissa. Mene ja tiedä.