Toinen päivä Viola Spolinin impropelien parissa sujui mielenkiintoisissa merkeissä. Tuli tehtyä monta tuttua havaintoa itsestä sekä monta ihan uutta tunnistusta. Ihan ensimmäisenä tajusin sen miten helposti sitä edelleen tyrmää omia ideoitaan asettamalla niille laatuvaatimuksia. Edelleen on hankalaa, jos menen yksilöharjoitteeseen viimeisenä, koska ehdin muita seuratessa tyrmätä sata omaa ehdotustani.

Ongelmia pienten esineiden kanssa

Aamupäivällä teimme yksilöharjoitetta, missä jokainen vuorollaan kokee ryhmän edessä tilanteen, missä hänellä on joku ongelma pienen esineen kanssa (Spolin, V.  1963/1999, s. 68-69). Syy miksi sanoin, että kokee sellaisen tilanteen, eikä että esittää sellaisen johtuu siitä, että tarkoitus ei ole missään nimessä esittää. Tarkoitus on nähdä miiminen esine mahdollisimman kirkkaasti mielessään ja sitten kokea vaikeuksia sen kanssa. Itselleni luontaisesti mieleen nousi kynä ja muiden tekemistä seuratessa mm. sormus, pullo ja nappi. Hylkäsin nämä ideat, koska joku muu ehti jo tehdä oman kohtauksensa näihin esineisiin liittyen tai sitten en vaan hahmottanut esinettä tarpeeksi hyvin. Se on kuitenkin jännä, että miksi heti olettaa, että jokaisella pitää olla uniikki esine. Ei kukaan ryhmästä tehnyt samaa esinettä, minkä joku toinen oli jo tehnyt. Mutta toisaalta onhan maailma täynnä pieniä esineitä, joten kyllä sieltä nyt yhdelle improryhmälle löytyy jokaiselle uniikki esine.

Kun lopulta lavalle uskaltauduin miimisen esineeni kanssa, niin huomasin valinneeni kynttilän. Ei siinä mitään, mutta mielessäni olin valinnut käteeni nimenomaan hautakynttilän. Sinänsä en sen kummemmin ympäristöä ja skenaariota rakentanut tuon selkeästi merkityksellisen esineen ympärille rakentanut. No ehkä kynttilän maahan laskiessa hetken ajan visualisoin ympäristöön hautakiven, mutta se unohtui kyllä aika nopeasti, kun pääsin itse ongelmaan eli kynttilän sytyttämiseen kiinni. Hautakynttilän valitsin lähinnä siksi, että se oli minulle helpoin kynttilä visualisoitavaksi. Käden tunnemuistista oli helppo palauttaa, miltä tuo kynttilä tuntuu ja paljonko se painaa. Samalla se on ulkokynttilä, joten sen sytyttämisessä on tunnistettavia haasteita, jotka pystyn hahmottamaan ja niitä halusin lähteä tutkimaan. Sain kuitenkin ihan aiheesta palautetta, että liikutaan vaarallisilla vesillä, koska olin lähtenyt osin tiedostamattakin rakentamaan tarinaa esineeni ympärille. Halu kertoa tarinoita on näköjään tosi vaikea sulkea kokonaan pois päältä. Kyllä se sieltä alitajunnasta väkisinkin puskee läpi, vaikka ei tietoisesti moiseen pyrkisi.

Oli muuten älyttömän hienoa siinä miimisen kynttilän kanssa tuskaillessani kuulla yleisössä istuvien improvisoijien tekevän tuulen ääniä. Millisekunnin ajan nautin siitä ymmärryksestä, että ihmiset on ihan valmiita tukemaan ideaani ja sitten palasin ongelman pariin, antaen tuulen suhinan jäädä taustalle. No toki poimin äänen voimakkuudesta ja suunnasta myös impulsseja siihen, miten liekki kynttilässä tai tulitikussa käyttäytyisi.

Suurin syntini tuossa oli kuitenkin hautakynttilän sijaan valintani käyttää tulitikkuja kynttilän sytyttämiseen. En millään kyennyt visualisoimaan tulitikkuaskia riittävällä tarkkuudella ja tein asian tarpeettoman vaikeaksi itselleni. Mistä kohtaa siitä askista oikeasti pitää kiinni tulitikkua raapaistessa? Pitääkö laatikko sulkea ennen kuin raapaisee tikun? Toisaalta se oli oikeastaan monta esinettä, eikä yksi, koska aina on pakko vaihtaa tikkua jokaisen yrityksen välillä. Sitten kun vaihdoin tikut miimiseen sytkäriin kokemani vaikeus konkretisoitui ja fokusoitui siihen yhteen esineeseen niin kuin piti.

Samassa harjoitteessa tuli myös ihailtua toisten aivan älyttömän taidokkaasti luotuja ongelmia pienten esineiden kanssa. Yksi vaikuttavimmasta oli erään kurssilaisen ongelma, joka lähti liikkeelle hammasharjasta. Se ongelma ehkä vähän morfautui siinä tekemisen aikana eli ensin se oli ehkä joku hius tai harjas hampaan välissä, mutta se eskaloitui aika nopeasti joksikin muuksi. Siinä taisi lopulta lähteä miimisesti hammas irti ja veri vaan roiskuu. Näkymätön muuttui näkyväksi ja sai minut kiemurtelemaan inhon vallassa tuolillani. Siis hyi olkoon, miten vaikuttava veto. Eihän siinä ole kuin ilmaa, joten miksi silti tuntuu että näkee sen kaiken yhtä kirkkaasti, kuin jos se oikeasti tapahtuisi silmien edessä.

Miimistä ihmissuhdesoppaa

Yksi asia, minkä tunnistin itsestäni improvisoijana on se, että jään tosi helposti jumiin tekemisen ja puhumisen väliseen limboon. Jos pitää keskittyä miimisesti tekemään jotain, niin puhetta ei vaan pysty tuottamaan ja toisaalta jos puhuu, ei muista tehdä mitään. Teimme harjoitetta, jossa meidän piti neljän hengen ryhmissä olla yhteisen ruokapöydän ääressä syömässä ja käydä samalla joku keskustelu (Spolin, V.  1963/1999, s. 76). Ennakkoon sovimme hahmojemme väliset suhteet sekä sen minkä tyyppistä ruokaa söisimme, jotta niitä ei tarvitse kohtauksen alussa sanoittaa sen kummemmin. Ryhmämme sopi, että olemme kaksi ystäväpariskuntaa, joilla on yhteinen lomaosake ja puhutaan siihen liittyen tulevasta kesästä. Ruuaksi joku ehdotti intialaista ruokaa, mikä oli hyvä ratkaisu tuohon harjoitteeseen.

Tarkoituksena harjoitteessa on keskustella sekä aistia ja syödä miimistä ruokaa sillä tavoin, että näkymätön muuttuu näkyväksi ja yleisö tietää mitä syödään. ”Show don’t tell” eli pitää tehdä tekemisen kautta selväksi mitä on syömässä, eikä kertoa yleisölle mitä on syömässä. Yleisön pitää nähdä se mitä syödään, eikä sitä tarvite sanallisesti määritellä. Kurssin ohjaaja kannusti jatkamaan keskustelua myös suu täynnä ruokaa ja näytti niin taidokkaan esimerkin tästä, että minua todenteolla kuvotti. Miiminen suu avoinna syöminen on näköjään ihan yhtä ällöttävää kuin aito vastineensa. Siitä olen tosi kiitollinen, ettei kukaan ryhmästämme seurannut tuota esimerkkiä, vaan kaikki söivät siististi. Huomasin kyllä, että aina en muistanut nielaista syömäänsä tai juomaansa, vaan esim. oikeasta juomalasista otettu kulaus olisi palannut takaisin pöydälle, kun puhe jatkui. Se on verrattain pieni asia ja silti siinä konkretisoituu aika selkeästi syömisen esittämisen ja aidosti miimisesti syömisen ero.

Myönnettävä lienee, että minun oli koko kohtauksen ajan tosi vaikea visualisoida pöydässä olevaa ruokaa. Kokeilin ottaa miimisen haarukan käteeni ja tajusin aika nopeasti, että sillä oli ihan oma mielensä. Se ei asettunut käteen oikein päin ja tuntui taipuvan omituiseen muotoon, joten annoin haarukan olla. Päädyin lopulta siihen, että syön leipää, jota sitten kastan lautasella olevaan kastikkeeseen. Sen pystyin visualisoimaan ja toisaalta kyllähän se intialaisen ruuan kontekstiin sopii toimintonakin. Toiseen käteen löytyi miiminen juomalasi, josta en ole ihan varma joinko sen jossain kohtaa tyhjäksi vai en. Hirveän haastavaa yrittää keskittyä näkemään ja aistimaan se, mitä ei oikeasti ole.

Miiminen ruokailu ei ollut ainoa haaste, sillä pokkani petti heti harjoitteen alussa. Tuli niin puskista, kun oman pariskuntani toinen osapuoli kääntyy puoleeni varmistamaan että onhan hänen kesän aikataulunsa varmasti täynnä, jotta meidän ei tarvitsisi mennä toisen pariskunnan kanssa yhdessä lomalle. Alkoi vaan naurattaa, kun tajusin, että aivan eli me ollaan näitä pariskuntia. ”Minulla on heinäkuussa valtava kiire. Eikö olekin?” Toinen pariskunta oli innoissaan lähdössä kanssamme lomalle ja me näköjään sitten emme tosiaankaan heidän seuraansa kaivanneet. Se tunnistus, että tämä lähti saman tien tähän suuntaan oli aivoilleni liian hauska prosessoitavaksi, joten purskahdin nauruun. Kyllä tie takaisin kohtauksen todellisuuteen lopulta löytyi, kun kuulin taustalta ohjaajan äänen ”Help your fellow player.”. Oishan sen naurunkin pystynyt sitomaan siihen kohtaukseen monin tavoin, että ei siinä sinänsä mitään sen kummempaa vahinkoa tapahtunut.

Kierrepallo

Tuon ruokailukohtauksen myötä tuli myös tajuttua, että joskus parasta mitä kaveri voi kohtauksessa tehdä on heittää kierrepallolla otsaan. Sellainen todellakin tässä kohtauksessa osui kohdalle, sillä yhtäkkiä pöydän toiselta puolen paiskattiin melkoinen ihmissuhdepommi pettämisepäilyineen käsiini. Aivot eivät olleet vielä mukana juonessa, kun huomasin naamani jo reagoineen aika voimakkaasti tuohon paljastukseen. Siinä kun sitten vielä puolisoani esittänyt improaja reagoi yllättävään tietoon ajatuksella, että hän ei ollut kuullutkaan koko asiasta, niin olin aika syvällä suossa. Toinen oli siis paljastanut naama ihan peruslukemilla jotain, minkä olin itse salannut puolisoltani. Tämä oli tehty olettaen, että puolisoni jo tiesi asiasta ja siksi hän oli niin haluton lähtemään toisen pariskunnan kanssa lomalle.

Huvittavaa tässä oli se, että oikeastaan olin jo aiemmin tajunnut, että minua vastapäätä istuneen improvisoijan suunnasta on tulossa jotain dramaattista pöytään. Ohjaaja rauhoitti tekemistämme hetkeksi ”no motion” -ajatuksella, jotta keskittyisimme siihen mitä olimme tekemässä. Vilkaisin sen hidastuksen aikana vastapäätä istunutta improvisoijaa ja tiesin saman tien mitä tuleman pitäisi, kun kohtauksen rytmi palaisi normaaliksi. En oikeastaan tiedä, mikä sen lopulta paljasti, koska mielestäni rekisteröin hänen kasvoillaan ihan neutraalin ilmeen. Silti tiesin että sieltä napsahtaisi heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullessa pirullisella kierteellä varustettu syöttö minun suuntaani. Se on jännä mitä kaikkea sitä ehtii tajuta, kun aika ympärillä seisahtuu. Lähinnä ehkä mietin kumpi sen ekan impulssin juuri tuohon sanalliseen tarjoukseen antoi, koska sama kävi myös itsellä mielessä. Ehkä se ajatus vaan luontaisesti oli nähtävissä kohtauksessa ja siksi se oli helppo myös toisen sanattomasta ilmaisusta havaita. En tiedä.

Tokihan siinä pelin fokus eli miimisen aterian syöminen ryhmänä tipahti, kun ihmissuhdedraama nousi pintaan, mutta ei se nyt niin vakavaa ole. Se oli tosi hauska hetki ja sinänsä tunnistin sen, että aivot urautuvat helposti johonkin suuntaan kohtauksessa ja oma keskittyminen hajoaa. Siinä kohtaa helpoiten pystyy palaamaan siihen hetkeen, kun joku yhtäkkiä heittää käännekohdan (tilt) tarinaan. Oma kyky käsitellä käännekohtia on vielä aika rajallinen, varsinkin jos siihen sekaan heitetään vielä lisää hämmentäviä elementtejä. Olisin ehkä kyennyt vielä tuosta jatkamaan kohtausta tuon paljastuksen jälkeen, mutta toisen improvisoijan hämmentävä pyyntö ”Do you have a beer” tuossa tilanteessa oli liikaa. Se oli liian absurdi siinä tunnekuohussa, mihin minut oli pari sekuntia aiemmin heitetty. Mitä helvettiä varten sä kysyisit sitä minulta, tässähän justiinsa paljastui, että olen pussaillut puolisosi kanssa. Siinä kohtaa suli täysin kyky tehdä tietoisia valintoja ja nousin pöydästä, mikä sai ohjaajan päättämään harjoitteen siihen kohtaan. Peli oli saavuttanut tunnistettavan lopun.

Laulua kolmannella

Sitten yksi mistä huomasin itseäni alitajuisesti rankaisevani koko sunnuntai-illan oli eräässä harjoitteessa tekemäni lauluvalinta. Sillähän ei ollut mitään väliä mitä lauloin, mutta minua ärsytti, kun valitsin tarpeettoman vaikean laulun, koska silloin tipuin toisten tuen ulottumattomiin. Jos olisin siinä hetkessä kyennyt ajattelemaan jotain kaikille tuttua laulua, niin en olisi joutunut laulamaan niin suurelta osin yksin. Mutta sen sanon, että oli aivan ihanaa huomata miten toiset yrittivät auttaa laulussa siitä huolimatta etteivät tienneet sanoja. Se lämmitti ihan järjettömästi sydäntä, kun näki sen vilpittömän halun yrittää tukea minua. Kiitos ihan aidosti jokaiselle. En tehnyt sitä helpoksi teille tai itselleni.

Toisaalta olisin myös voinut paniikissani tajuta loopata pelkästään ekaa säkeistöä, jolloin toisella kertaa useampi olis ehkä tiennyt sanat. Se vain on semmonen juttu, että kun menee tilanteeseen missä pitää tehdä jotain, mikä ylipäätään ahdistaa, niin mieli pyyhkiytyy tyhjäksi, eikä pysty tekemään tietoisia valintoja. Eihän niin ole pakko käydä ja silti tällä hetkellä niin vielä käy. Ei ole materiaalia (tai ehkä sitä on liikaa) ja sieltä tulee sitten joku laulu, mutta se ei välttämättä ole semmoinen minkä haluaisit valita. Nyt jostain mieleni sopukoista pintaan nousi se hemmetin Mansikkamäki, minkä sanojen tiesin olevan tarpeettoman tuntemattomat varsinkin, kun kurssilla oli myös englanninkielisiä improajia. Se syy miksi se oli ainoa, minkä alitajuntani kykeni pintaan nostamaan oli se, että sitähän me juuri pari päivää aikaisemmin kuorossa harjoiteltiin. Se oli hätävaran hätävara ja ainoa mitä siinä hetkellä oli tarjolla. Laulu, jonka itse osasin, koska olin sitä vasta treenannut.

Se hetki, kun tiedät että pitäisi valita joku biisi ja kaikki odottavat että valitset sen, on aika kaukana rennosta. Sitten kun itse asettaa laatuvaatimuksia omalle valinnalleen, niin eihän aivot toimi sellaisessa paineessa. Ehkä se mitä voisin itseäni auttaakseni tehdä, on  valita joku helppo varasuunnitelma laulu. Eli jos ei tule mitään mieleen, niin sitten vaihtoehto on aina joku tietty laulu. Vaikka sitten jänis istui maassa tai mikä tahansa. Olennaista olisi, että nimeäisi sen ihan tietoisesti, niin se olisi käytettävissä myös silloin, kun tilanteen aiheuttama stressi pyyhkii mielestä kaiken muun musiikin. Tiedänhän minä satoja suurelle osalle ihmisistä tuttuja rallatuksia, mutta ei niistä mikään tule mieleen stressitilanteessa. Joten miksipä en auttaisi itseäni ja vähentäisi stressiä, sillä että tiedän minulla olevan aina joku vaihtoehto valmiina. Siitä kuitenkin yllätyin, että lopulta suostuin laulamaan ylipäätään mitään tavallaan yksin, koska se on yksi asia, mikä ahdistaa ihan kauheasti. Yleensä kurkkua kuristaa, enkä pysty tuottamaan mitään ääntä, jos pitää laulaa yksin. Jännä siis, että pystyin ylipäätään laulamaan ja vielä tavalla, joka aiheutti ekstra ahdistusta. Siistiä.

Sähköä miimisessä tilassa

Tämän toisen työpajapäivänä aikana tuli törmättyä myös yhteen kuormittavimmista tekniikoista, minkä olen rajallisen improhistoriani aikana kohdannut. Tutkimme siis miimistä tilaa ja ohjaaja rakensi sen yhteisesti kaikkien kanssa. Käytiin pariin kertaan läpi, mitä esineitä ja asioita tilassa on, jonka jälkeen ohjaaja pyysi vapaaehtoisia tekemään kohtaus tuossa tilassa. Kun huomasin, että kukaan ei liikahda, niin jostain ihmeellisestä syystä pomppasin ylös ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Siis vaikka koko konsepti miimisessä tilassa liikkumisesta tuntuu tosi hankalalta, niin joku päässäni naksahti ja päädyin ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.

Hetkeä myöhemmin tajusin, että miimisen tilan hahmottaminen oli pulmistani pienin, sillä kun ilmoittauduin vapaaehtoiseksi en tiennyt vielä mitä tuleman pitäisi. Tämä oli nimittäin useampi tasoinen tilanhahmotusharjoite, jonka toisessa vaiheessa koko dialogi piti tavata kirjain kerrallaan. Se on kiistatta yksi ahdistavimmista kokemuksista, mitä tähän mennessä olen improlavalla kokenut. En osaa sanoa tärisinkö ulkoisesti, mutta sisäinen tunne oli se, että kehoni jokainen solu värähtelee todella ahdistavalla taajuudella. Jokainen lihas on jännittynyt ja mieli toimii liian nopeasti puheentuoton kapasiteettiin nähden.

Tekniikan tarkoitus oli pakottaa näkemään miiminen tila hidastamalla puheen rytmiä. Kun jokainen sana pitää sanoa kirjain kerrallaan, niin dialogiin menee iäisyys ja on pakko hidastaa muutenkin. Siitä hitaudesta kuitenkin puuttui rentous, mikä teki siitä ihan kammottavan kehollisen kokemuksen. Mieli ja keho tahtoivat liikkua nopeammin kuin harjoitteen säännöt sallivat. Se ristiriita jotenkin purkautui semmoisena tuskastuneen turhautuneena tärinänä koko olemuksessani. Jotenkin voisin kuvitella puhevaikeuksien aiheuttavan saman tyyppistä ahdistusta, jos siis mieli toimii normaalivauhdilla, mutta fyysisesti sanojen tuottaminen on hidasta. En toki tiedä, mutta tuolta kuvittelisin sen itsestäni tuntuvan, jos saisin sanat muotoiltua mielessä normaalinopeudella, mutta niiden muuntaminen puheeksi olisi tuskaisen hidasta.

Se turhautuminen on aivan valtava, kun tajuaa ettei pysty sanomaan mitään vähänkään pidempää sanaa ilman ihan järjetöntä määrää keskittymistä. Haluaisi sanoa asioita, mutta jotenkin usko loppuu kesken liian pitkän sanan muodostamisen. Itse meinasin luovuttaa lauseen ”Se toimii kolikoilla” kohdalla. Jouduin vielä toistamaan sen, koska parini ei ymmärtänyt mitä yritin tavata. En saanut taivutusmuotoa oikein, vaan se mitä tuotin oli ”kolikkoilla”, koska ehdin tuottaa sanan kolikko ennen kuin tajusin, että siitä olisi pitänyt pudottaa toinen k pois. Ihan järkyttävän tuskallinen harjoite. Se oli fyysisesti todella raskasta, vaikka käytännössä liikettä ei juurikaan tapahtunut, vaan kaikki kokemani rasitus oli henkistä. Kehon ja mielen yhteys käy kuitenkin tämän tyyppisten tekniikoiden kautta todella (tuskallisen) selväksi.

Tämä työpaja oli todella vaikuttava kokemus, joka herätti mielenkiinnon oman impro-osaamisen kehittämiseen. Työpaja oli haastava ja silmiä avaava kokemus. Oli tosi mahtavaa päästä pariksi päiväksi leikkimään mukavien ja taitavien improvisoijien kanssa hyvässä ohjauksessa. Se on tosi rentouttavaa olla sellaisessa ohjauksessa, mistä tietää ettei epäonnistumisiasi tulla nostamaan esiin, vaan fokus on asiassa ja kunkin yksittäisen harjoitteen tavoitteissa. Toki saat harjoitteen aikana omaa edistymistäsi tukevaa ohjausta, juuri silloin kun sitä tarvitset. Ohjaus on kuitenkin muotoiltu niin, että sinulle ei suoraan ilmaista sitä ongelmaa, vaan se miten voit itseäsi auttaa sen haastavan kohdan yli. Sivustaohjaaminen on taitolaji ja kyllä tämä ehdottamasti on se suunta, mihin siinä tahtoisin itsekin kehittyä.

P.S. Jos ekan päivän kokemukset kiinnostavat, niin ne löytyvät täältä: Spontaneiety – Awareness – Transformation -improtyöpaja Osa 1 (Improvisation with Gary Schwartz)

Ja työpajan jälkeiset fiilikset täältä: Spontaneiety – Awareness -Transformation -improtyöpaja. Osa 3: jälkipyykki

Lähde:

Spolin, V., 1963/1999. Improvisation for the Theater – Third Edition. Northwestern University Press.

Jos Spolinin työhön ja harjoitteisiin tahtoo tutustua enemmän, niin https://spolingamesonline.org/ on hyvä paikka aloittaa.