Improvisaation jatko 2 – Osa 1 (Stella Polaris / Elina Stirkkinen)

Huhtikuun ensimmäinen tiistai on hyvin harmaa ja luminen. Mielessäni on silti valo ja aurinkoinen fiilis, koska olen saanut viettää viikonlopun ihan parhaan harrastuksen parissa eli improvisoimassa. Elina Stirkkisen ohjaama, kaksipäiväinen, näyttelijäntyöhön ja hahmoihin keskittynyt jatkokurssi oli huikean virkistävä ja syvällinen pulahdus improavantoon. Nyt ei tehty pitkiä tarinoita, vaan keskityttiin tutkimaan erilaisia tapoja luoda hahmoja ja pohdittiin yleisemminkin näyttelijäntyötä improvisaatiossa. Paljon pääsi tekemään ja vielä enemmän näkemään, mikä on aina rikkaus, kun kurssilla on paljon osallistujia.

Tuli kyllä naurettua enemmän kuin aikoihin. Hauskuus tulee siitä, kun tehdään ihan tosissaan ja sitten tapahtuu jotain yllättävää. Ei tehdä ollakseen hauskoja tai pyritä hauskuuteen ja siksi just ollaan ihan törkeän hauskoja. Se vilpittömyys joissain hahmossa viehättää. Joskus myös tekniikat vie kohtauksia semmosille urille, mitä ei normaalisti näkis, jos vaan improvisoitais ilman rajoitteita tai määriteltyä tekniikkaa. Vaikka ei ehkä heti uskois, niin usein säännöt ja rajoitteet vapauttavat luovuuden ja antavat luvan tehdä jotain muuta, kuin oletussuorituksensa.

Lähden nyt purkamaan tätä kokemusta lopusta alkuun, koska on tällä hetkellä paljon helpompi muistaa, mitä tehtiin sunnuntai-iltapäivällä, kuin mitä ihan lauantaipäivän alussa on tapahtunut. Lähdetään ihan lopusta, koska päivän viimeisen tekniikan viimeisessä kohtauksessa olin itse mukana.

Kontakti ja yhteys

Viimeisenä tekniikkana tehtiin hieman, itseäni ainakin, Meisner-tekniikkaa muistuttanutta kohtaustekniikka, jossa repliikeille on annettu valmiit aloitukset:

  • Sinä kuulostat…
  • Sinä et kuulosta…
  • Sinä näytät…
  • Sinä et näytä…
  • Minusta tuntuu…
  • Se tekee minut…

Tällä on varmasti joku oikeakin nimi, mutta itselläni oman taustan kautta tämä yhdistyi heti Meisnerin Repetition Gameen (toistopeli). Aidon kontaktin ja rehellisen havainnoinnin (ei keksimisen) pyrkimykseen.

Kohtauksessa oli lisäksi joku miiminen tekeminen. Itseäni siinä kohtaa päivästä ja muiden jo omat kohtaukset tehtyä alkoi stressata ajatus siitä, että pitäis keksiä joku miiminen toiminta. Niinpä hyvin anteliaasti annoin toisen aloittaa. Mikä itse asiassa oli myös nynnyilyä mun puolelta, koska en vaan halunnut aloittaa ja määritellä toimintaa. Tämä ei ole kritiikkiä tai itseruoskintaa, vaan tunnistus siitä, miksi nyt toimin, kuten toimin. Ruoskintaa olis se, että ”kun mä en koskaan uskalla aloittaa”. Uskallan, ei ole siitä kiinni. Nyt en halunnut, mutta jos se olis ollut parilleni ylitsepääsemätön asia aloittaa miiminen toiminta, niin totta kai olisin tehnyt sen. Ei se silleen ollut ongelma. Ei vaan tuntunut siltä, että haluaisin aloittaa, joten en aloittanut.

Parini valitsi toiminnaksi saunomisen. Vihtoi tai vastoi olan takaa ja heitteli löylyä kiukaalle. Se oli selkeä aloitus. Musta se kohtaus alkoi tosi positiivisesti. Puhuttiin, annetuilla repliikin aloituksilla, siitä että onpa kiva, kun pääsee rentoutumaan. Sitten se jotenkin meni solmuun tai mulle tuli semmonen fiilis, että tämä menee kohta pelkäksi riitelyksi. Yhtäkkiä se alastomuus saunomisessa oli ongelma ja jotenkin oli vaan takkuista sinä-viestintää.

Mun impropiruni iski vasta siinä kohtaa, kun musta tuntui, että hahmoni tunnetila tulkittiin tavalla, mikä ei ollut musta perusteltu. Tämä arvioni siis siltä pohjalta, mitä tunnustelin omaa ilmettä ja sisäistä tilaa, eikä musta kumpikaan niistä vastannut määriteltyä surullisuuden tunnetta. Siinä kohtaa mulla iski jarrut pohjaan, koska olin katsonut sivusta toiseen ja näin, että se arvio oli annettu puolikkaan vilkaisun pohjalta. Se ei perustunut havaintoon vaan nopeaan ja hahmostani irralliseen tulkintaan.

En tiedä saatteko ajatuksesta kiinni, mutta siinä on ero tekeekö tulkinnan havainnon pohjalta (katson sinua, näen sinut – näytät vihaiselta) vai tulkitseeko ilman havaintoa (vilkaisen sinuun päin, mutta en katso sinua tai näe sinua – oletan sinun näyttävän vihaiselta). Tämä ei ole kritiikkiä vastanäyttelijälleni, vaan se oli mun reaktioni siihen havaintoon, kun tajusin, ettei toinen oikeasti näe katsoessaan. Siinä kohtaa päätin ihan tietoisesti hidastaa. Siitä tuli ihan todella vaivaannuttavaa yleisölle ja hämmentävää vastanäyttelijälle, mutta musta se oli ainoa valinta, jonka saatoin tehdä, jos siis pyrkimys oli aitoon yhteyteen.

Vähän olen joutunut itseni kanssa nyt väittelemään siitä, oliko tekoni tyrmäys vai ei. Siis, koska en hyväksynyt sitä määritettä, että näytän surulliselta. Siinä kohtaa mielestäni se ei ollut ilmaisuni pohjalta perusteltu tulkinta. Myöhemmin siinä kohtauksessa se olis ollu, koska meinas ruveta siinä hiljaisuudessa itkettämään. Tuli hahmona se tunne, että mua ei nähdä. Jutustellaan niitä näitä, mutta jostain syystä se ei nyt enää riitäkään sille hahmolle, vaan se haluais, että toinen oikeasti näkis, eikä vain arvais.

Enkä olis tehnyt vastaavaa ratkaisua kurssin alussa, koska silloin ei vielä ole mitään käsitystä muiden tavasta improvisoida. Nyt, koska tämä oli kurssin viimeinen tekniikka, niin oli jo käsitys siitä, millaiset valinnat ovat toiselle tyypillisiä. Sama tunnistus myös itsestäni, että helposti lähden mukaan siihen tilan täyttämiseen puheella ja unohdan aidon yhteyden luomisen, vaikka se on monesti myös vahvuuksiani. Läsnäolo ja kontakti. Nyt kun huomasin, että kontakti on pinnallinen, niin annoin impropirulleni vallan. Kaikella rakkaudella ja pieni perkele sisälläni tyytyväisenä hymyillen, aion nyt olla hiljaa ja katsoa, mitä siitä seuraa.

En varsinaisesti pyrkinyt mitenkään kouluttamaan toista tai olemaan hankala, vaikka toki olin sitä, koska vaikenin ja vain katselin hiljaa, mikä hämmensi toista. Nopea päätökseni hidastaa tahtia perustui myös siihen, että olin huomannut paristani aiemmin kurssilla sen, että hänellä on tosi nopea rytmi. Puhetta tulee helposti paljon, minkä vuoksi sitten kontakti toiseen saattaa unohtua, kun pitää luoda puhetta. Sanon nyt luoda, koska se surullisuustulkinta ei ollut, mun näkökulmasta, siihen todellisuuteen, missä olimme, pohjautuva.

Siinä mielessä sanoisin, että en tyrmännyt, koska otin kyllä ne sanat vastaan (heh heh, saunahuumoria) ja annoin niiden vaikuttaa. Vaikutus oli se, että hahmostani tuntui, ettei toinen näe häntä ollenkaan. Tyrmäys olis ollut musta tuossa kohtaa se, että olisin lähtenyt kieltämään jotenkin ”en ole surullinen”. Hyväksyin sen hänen tulkinnakseen ja hahmostani se oli väärä tulkinta, mikä motivoi hänen toimintaansa.

Mutta myönnän kuitenkin sen, että impro- ja näyttelijätyötaustani sekä henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi, hiljaisuus on mulle helppo valinta. Katsekontakti on itse asiassa helppo valinta, vaikka sitä sosiaalisista syistä joskus kartan. Tavallaan pelasin siinä vahvuuksillani ja vetäisin toiselta mattoa jalkojen alta, koska hän oli lähtenyt määrittelemään tilannetta ja nyt se tasapaino muuttui.

Se oli pienimuotoinen tilt (käänne) kohtauksessa. Siinä kohtaa jännite kasvoi, koska ei enää jutusteltukaan mukavia tai no, kevyesti riidelty, kuten oli alettu jo tekemään. Siihen tuli, vähän pakotettuna, kontakti, koska toinen joutui aidosti katsomaan muhun, koska en reagoinutkaan sanoilla. Se ei tarkoita, että reaktiota ei ollut – tapahtui ihan hirveästi kaikkea pientä näkyvää ja sisäistä – se ei vaan ollut sanallinen.

Välillä tulee tämmösiä hetkiä, missä miettii ”voinko tehdä näin” ja sitten toteaa, että parempi kysymys on: ”voinko jättää ilmiselvän impulssin huomioimatta”. En voinut ja siitä tuli itse asiassa sen hidastuksen, kaiken sen aidon hämmennyksen, vuoksi paljon intensiivisempi kohtaus, kuin mitä se olis ollut, jos olisin vain hyväksynyt ”okei mä oon sitten surullinen”, kun se ei tuntunut siinä fiktiossa todelliselta.

Se, miksi pohdin tätä näin laajasti johtuu siitä, että mulla on välillä ongelmia omien vahvuuksien käytössä. Kyllä mua on, useastikin, kursseilla (ei niinkään improkursseilla) yritetty ohjata kohti puheen määrän (perusteetonta) lisäämistä. Että ei saa olla hiljaa ja katsoa, koska hiljaista tilaa ei siedetä. Ymmärrän sen ohjauksen silloin, kun ilma ns. tyhjää. Hiljaisuus on paniikkireaktio, eikä tarkoituksellista. Tuossa kohtauksessa hiljaisuus oli hyvin jännitteistä ja täyttä.

En ollut paniikissa, enkä yhtään vaivaantunut. Ei pyörinyt silmät päässä, kun koetan keksiä, mitä seuraavaksi sanon. Olin ihan rauhallinen ja läsnä siinä hetkessä. Tiesin, että voin olla hiljaa, kunnes ilmpulssi puhua aidosti nousee. Siihen saakka tapahtuu jotain muuta. Sillä aina tapahtuu jotain. Jokaisena hetkenä improssa voi olla varma, että sinulle on jo tehty tarjous (sanaton tai sanallinen), mutta usein se tarjous jää oman häsläyksen vuoksi huomaamatta.

Läsnäolosta

Kuten yleensäkin, niin yhdestä asiasta muistuu toinen mieleen ja nyt palataan lauantaipäivään. Kumpanakin päivänä annoimme toisillemme palautetta ajatuksella ”sinussa arvostan” tai jotain vastaavaa, mitä ikinä positiivista halusikin sanoa toisen tekemisestä päivän aikana. Se, jota kehutaan tai jolle positiivista palautetta annetaan, sai sanoa vain kiitos. Ei lähdetä väittämään vastaan tai vähättelemään kehuja, vaan opetellaan ottamaan niitä vastaan. Tämä palautteenantotapa, joka etenkin lauantaina oli käytössä (sunnuntaina, ainakin oma ryhmäni vähän lipsui siitä), oli tosi rentouttava. Sai vaan kuunnella jotain hyvää itsestään ja sitten riitti, kun kiitti. Otti sen hyvän vastaan. Siinä on monella, minullakin, vielä treenaamista.

Lauantaina sain palautteeksi mm. sen, että toinen arvosti mussa läsnäoloani. Se tuntui samaan aikaan hyvältä ja vähän hämmentävältä. Kontekstoin sen mielessäni niin, että hän tarkoitti sitä tekemieni kohtauksien ja sen yhteisen tekemisen yhteydessä. Silti mielessäni oli pieni hämmennys. Vastaväite, joka odotti sanomistaan. Jäi toki sanomatta, mutta kyllä se ajatus silti mielessä käväisi.

Mulla oli oikeasti nimittäin ollut lauantaina välillä tosi vaikeaa olla läsnä ja kuunnella. Palautetta antanut henkilöhän ei sitä voinut tietää, koska se oli tapahtunut parikeskustelussa toisen kanssa. Se oli esittelykierrokselle, kun piti kertoa parille itsestään ja miksi on kurssilla yms. ja sitten pari esittelee sut ryhmälle. En oikeasti kyennyt keskittymään tai tajunnut mitä toinen puhuu mulle.

Jouduin tarkistamaan useammassa kohtaa, mitä toinen oikeasti sanoi, kun kuulin mitä sattuu. Sitten esittelyssä, ihan jo siksi, että oltiin viimeisten joukossa esittelyvuorossa, niin olin jo unohtanut suurimman osan kuulemastani. Jotain muistin, koska olin joutunut tarkistamaan ja näin ollen kuullut saman pariin kertaan. Mutta ihan jo se kuunteleminen oli hirveän takkuista siinä. Veikkaan, että jos ois pitänyt kysyä siltä parilta, niin ehkäpä positiivista palautetta olis tullut jostain muusta, kuin läsnäolosta.

Lieventävänä asianhaarana sanon sen, että siinä tilanteessa, suht pienessä tilassa oli kahdeksan samaan aikaan keskustelevaa paria. Joten mun keskittymisvaikeudet johtui osaksi olosuhteista. Oli vaikea sulkea muiden ryhmien puheensorinaa pois omasta havaintokentästä. Varsinkin aluksi. Vaikka se omaan mieleen tallentuu pienenä epäonnistumisena, niin eihän se sitä varsinaisesti ole. Joskus on vaan vaikea keskittyä ja joskus olosuhteet ovat haastavat, kun keskittyminen on itselle muutenkin vähän vaikeaa.

Tämä on tosi tyypillinen havainto musta ja mulle. Mulle on selvää mielessäni, missä olen ollut heikoilla ja sitten hämmennyn, kun joku kertoo päinvastaisesta havainnosta. Tämä on yksi syy, miksi itse vahintotyrmään aitoja kehuja. Siinä mittaero. Itsessään huomaa ne pienetkin heikot hetket ”en ihan kunnolla kuunnellut siinä yhdessä harjoiteessa”. Kun taas toinen näkee ehkä enemmän kokonaisuuden ja antaa palautteen yleisemmällä tasolla, useamman tekniikan tai nähdyn kohtauksen johdosta.

Sama näkökulmaharha on mulle muutenkin tyypillistä ja siksi sen tässä lopuksi nostinkin esiin, koska se on hyvin leimaava tavalleni puhua. Jos suinkin on joku vähän pielessä siinä asiassa, niin puheeni saattaa olla yllättävän negatiivista, vaikka se pääasiassa on hyvä ja positiivinen asia. Mulle on, tälläkin hetkellä, tyypillistä tuoda ensin esiin puutteet ja sivuuttaa vahvuudet. Senkin takia ensin mainittu kokemus kohtauksen sisällä oli mulle merkityksellinen, koska uskalsin käyttää omia vahvuuksiani.

Läsnäolo ja kontakti ovat vahvuuksiani. Aito ja tarkka havaitseminen on vahvuuteni. Kunhan vain niille tilaa, enkä täytä huomiotani puheentuottamisella ja turhalla häsläyksellä. Se ei tarkoita sitä, että olisin vain hiljaa, vaan se tarkoittaa tyhjän puheen määrän vähenemistä ja puheen kohdentumista paremmin. Sitä on vaikea joskus kohtauksen sisällä hyväksyä, että vähemmän on enemmän. Se ei tarkoita välttämättä sitä, että tapahtuu vähän tai sanotaan vähän, vaan että se vähä on rakentuvan todellisuuden kannalta merkityksellisempää ja asiaan kohdentuvampaa.

Lavalla tulee usein kiireen tuntu. Pitää tehdä ja puhua ja ja ja… Kun ei tarvitse. Kun sen aidosti ja läsnäollen, niin kohtauksessa voi olla vain kolme sanaa ja se on silti katsomisen arvoinen. Sanatonkin viestintä ja hiljaisuus puhuu paljon, kun sille antaa tilaa. Olen tyytyväinen siitä, että kehtasin hidastaa. Seurata sitä sisäistä tunnetta ja vaan olla läsnä.

Kyllä puhuinkin siinä kohtauksessa vielä sen hiljenemispäätöksen jälkeen, mutta en ennen kuin jokin minussa tai vastanäyttelijässäni antoi siihen syyn. Meisner-tekniikan perusteet hallussa ja improvisaatioon sovellettavissa. Ei ole mennyt kurssitus hukkaan 🙂

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s