Improvisaation metataidot arki- ja/tai työelämässä on Simo Routarinteen vetämä soveltavan improvisaation valmennus. Soveltava improvisaatiohan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että improvisaation harjoitteita, tekniikoita ja oppeja hyödynnetään jossain ei-teatteriin liittyvässä kontekstissa. Se voi tarkoittaa mitä tahansa henkilökohtaisen elämän tai työelämän sekä laajemmin organisaatioiden ja yhteisöjen konteksteja.
Sunnuntaipäivän mittainen versio tästä, Simo Routarinteen (Proimpro Oy) koostamasta, seitsemään ns. impron metataitoon keskittyvästä valmennuksesta koettiin huhtikuussa, Pasilan Olotilassa. Paikalle oli saapunut reilun tusinan verran impron ja soveltavan improvisaation harjoittajia, jotka pääsivät päivän mittaan kokeillen ja keskustellen tutustumaan siihen, miten vuosikymmenien kokemus improvisaation soveltamisesta tiivistyy ja välittyy tämän metataito viitekehyksen kautta.
Käyn seuraavassa lyhyesti läpi päivän aikana koettua kunkin metataidon osalta. Improvisaation Metataidot tämän mallin mukaan ovat siis:
- Huomaa enemmän
- Hyväksy ideasi
- Päästä irti
- Vaikutu
- Tue toisia
- Tee jotakin
- ”Joo, ja”
Ainoastaan viimeinen seitsemästä metataidosta: ”Joo, ja” jää (lähes) vaille erillistä osiota. Se oli päivän aikana havaitun perusteella muut metataidot lävistävä teema, joka oli kaikessa tekemisessä läsnä ohjaavana voimana. Tätä impron perustaitoa, eli hyväksymistä ja lisätarjouksen tekoa (joo, ja), tulikin salaa harjoiteltua muita metataitoja opetellessa. Niinpä sitä ei erikseen käyty sille omistettujen harjoitteiden kautta läpi, vaan se kevyesti huomioiden vielä lopuksi sidottiin osaksi kokonaisuutta.
1. Huomaa enemmän
Huomaa enemmän on metataito, jota voi lähestyä hyvin erilaisin tavoin. Havainnointi on mm. yksi hyvän kuuntelun kulmakivistä, joka helposti jää arjen kiireiden jalkoihin. Miten usein päivät ja viikot vierivätkään merkille panematta? Kuinka moni huomaa pieniä muutoksia tutussa ympäristössä? Kuinka moni on ikinä edes erityisen keskittyneesti tarkastellut ympäristöään tai lähellään olevaa ihmistä?
Tänä sunnuntaina aloitimme teemaan tutustumisen meditaation kautta. Silmät suljettuina sai pienen hetken keskittyä Simon pehmeän äänen saattelemana havainnoimaan oman kehon tuntemuksia, aistimaan tilaa, jossa olimme sekä kaikkia sen äänimaailmaan sekoittuvia, läheltä ja kaukaa kaikuvia, ääniä erikseen. Jokaiselle hetkelle ja aistimukselle tilaa antaen.
Tämän jälkeen tutkimme havaintojen ja tulkintojen maailmaa. Toinen parista, tai yksi kolmesta, otti vuorollaan asennon, josta toisen piti sanoa ääneen joko havaintoja tai tulkintoja. Itse sain tehdä tätä kolmen hengen ryhmässä, mikä tarjosi vuorottelun mahdollisuuden havaintoja ja tulkintoja tehdessä. Se oli erinomaisen tervetullutta. Ainakin itselleni, sillä olin sunnuntaiaamussa vielä hyvin hitailla aivoilla liikkeellä. Oli haastavaa sanoa, mitä näkee ja vielä haastavampaa antaa mielikuvituksen laukata tulkintoja tehdessä.
Kolmantena harjoituksena tähän teemaan liittyvänä harjoituksena teimme, autenttiset yhteyspelit -piireistä tutun, harjoitteen, jossa sanottiin omalle parille siinä hetkessä tosia asioita, tuntemuksia ja havaintoja. Ohjaajan astuessa mukaan oli ryhmämme muutoin pariton osallistujamäärä tasoitettu ja kaikilla parit.
Harjoitteessa siis lausutaan tosia havaintoja tai tuntemuksia aloittaen sanoin:
- Kun olen tässä kanssasi, huomaan / tunnen / ajattelen…
- Kun kuulen (sinun sanovan) tuon, se saa mut (ajattelemaan / tuntemaan…)
Muutkin alut ja sovellukset sanoista toki kävivät. Tarkoitus oli vain pitää huomio omassa parissa ja siinä, mitä siinä hetkessä tapahtuu. Luvan kanssa sai kuplautua ja sulkea muut samaan aikaan, samaa tehtävää, samassa tilassa tekevät parit oman huomiokenttänsä ulkopuolelle.
Kuten parilleni purkukeskustelussa sanoinkin, niin tämä harjoite muistutti mua Meisner-tekniikan Repetion Game -harjoitteen edistyneemmästä – tulkinnat sisältävästä – versiosta. Nautin suuresti tässä harjoitteessa siitä, että luvan kanssa saa olla läsnä, havainnoida ja tutkia sitä, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu, hetkessä.
Tämä oli ihanan rauhoittava ja samaan aikaan energisoiva harjoite, joka sai hieman harhailevan mieleni kiinnittymään paremmin hetkeen ja tähän ryhmään. Se oli tosi tärkeää, koska mulle oli ehtinyt syntyä pieni ulkopuolisuuden tunteen poikanen sisimpään aamun aikana.
2. Hyväksy ideasi
Toisena metataitona tutustuimme oman (ensimmäisen) idean hyväksymiseen. Tämä on tärkeää ihan jo siksi, että arjessa olemme varmasti oppineet puntaroimaan ja ennakolta torjumaan / sensuroimaan ajatuksia, jotka sanomme ääneen. Ajattelemaan, ennen kuin puhumme. Nyt pyrkimyksenä oli harjoitella päinvastaista. Mitäpä, jos hyväksyisikin ensimmäisen ideansa ja sanoisi sen ääneen.
Harjoite, josta teimme useamman variaation on yksinkertainen sanaketju, jossa yksi kerrallaan sanotaan ensimmäinen sana, joka vuoron tullessa itselle tulee mieleen. Tässä harjoitteessa voi havaita monia sisäisiä strategioita, joista on hyvä tulla omakohtaisesti tietoiseksi. Mitä minä teen, kun pyydetään vuorollaan sanomaan ensimmäinen sana, joka mieleen juolahtaa? Suunnittelenko etukäteen, assosioinko vai tapahtuuko jotain muuta.
Ensimmäinen versio, jonka teimme oli siis yksinkertainen sanaketju. Jokainen sanoo vuorollaan yhden sanan, eikä niitä sen kummemmin pohdita. Toinen kierros ja toinen versio on rakenteeltaan mallia: toiselta saadun sanan toisto, kiitos ja oma sana. Eli, kun edeltävä on antanut sinulle sanan, toistat sen ääneen ja sanot kiitos. Vasta sen jälkeen sanot seuraavalle oman sanasi. Sen, joka siinä hetkessä mielessäsi on.
Kolmantena versiona teimme sitten assosiaatioketjuja. Eli edeltävä antaa sinulle jonkun sanan ja sen jälkeen ääneen vapaasti assosioit siitä sanasta aloittaen sen mittaisen assosiaatioketjun, kun tarpeelliselta tuntuu. Sitten annat oman assosiaatioketjusi viimeisen sanan seuraavalle. Tästä sitten viimeinen, neljäs, versio oli sama assosiaatioketju, joka katkaistaan sopivassa kohtaa, kun mieleen juolahtaa joku tarina johonkin sanomaansa sanaan liittyen. Tarinat ovat siis todellisesta elämästä ja niin tosia, kuin itse kukin kertoa tahtoo ja taitaa.
Myöntää täytyy, että tämä viimeinen tarinaversio on sellainen, mikä on joskus aiheuttanut hieman turhaa stressiä itselleni. Ihan vaan, koska hermoilen etukäteen sitä oman elämän tositarinoiden ”keksimistä”. Mun on joskus vaikea muistaa mitään varsinaisia tarinoita kokemastani, koska en oikeastaan juurikaan ääneen kerro tarinoita. Kirjoitan niitä kyllä, mutta puheena kerron hyvin vähän tarinoita omasta elämästäni. Niinpä olen tuntenut pieniä paineita tässä harjoitteessa aiemmin.
Nyt sellaista ei kuitenkaan tuntunut. Ajattelin, että kyllä sieltä joku tarina tai ainakin joku lyhyt muisto jostain sanasta mieleen tulee. Huomasin kuitenkin assosioidessani, että joku omista sanoistani sai mut nauramaan. Ei mulle tullut siitä varsinaisesti tarinaa mieleen, mutta siinä oli joku semmonen oman nykyisyyden kytkös, että sen ääneen sanominen huvitti. Niinpä nauroin sitä hetken ja jatkoin sitten assosiointia. Lopulta mieleeni tuli yksi tarina, jota höystin – omasta mielestäni – hieman hassuin yksityiskohdin. Koristelin sellaisilla yksityiskohdilla, mitä en varsinaisesti ollut ajatellut tai suoranaisesti muulloin siihen muistoon liittänyt, mutta joilla ehkä pelasin itselleni livetilanteessa ajatteluaikaa. Ihan tosia asioita, en vain tiedä, miksi sanoin ne, koska ne eivät varsinaisesti vieneet tarinaa eteenpäin tai edes kuvittaneet sitä. Joku houkutus siellä sivupoluilla harhailussa kuitenkin on.
3. Päästä irti
Ensimmäinen varsinainen irti päästämisen harjoite oli yksinkertainen ja konkreettinen. Siinä kuvitteelliseen heliumpalloon sijoitetaan joku asia, josta haluaa päästää irti ja sitten miimisesti, pallon katoamista taivaan tuuliin seurataan katseella loppuu saakka. Katosta ei tarvinnut piitata, vaan mielen silmin saattoi katsella pallon perään niin kauan, kuin se suinkin näkyi.
Ensimmäisellä kerralla ilmapallo vapautettiin normaalisti. Miten nyt itse kukin huolistaan tai mistä ikinä irti haluaa päästää. Toisella kertaa kokeiltiin asenteella. Ryhmässä oli nimittäin tullut esille tarina, jossa joku oli päästänyt heliumpallon irti oikein tarkoituksella ja vmäisellä asenteella, koska siihen oli annettu syytä. Eli toisena kokeiltiin siis huolilla täytetyn ilmapallon irti päästämistä oikein vmäisellä asenteella. Se oli itse asiassa yllättävän vapauttavaa.
Sen lisäksi irtipäästämistä käsiteltiin hengityksen keinoin sekä tutun improharjoituksen ABC-piirin muodossa. Hengityksen osalta tutkittiin nopean vapauttavan uloshengityksen voimaa. Idea on hengittää keuhkot täyteen ja sitten kehollisestikin lysähtäen tai rojahtaen vapauttaa ilma nopeasti. Kuin marionetti, jonka langat on katkaistu.
Itselleni tämä hengitystekniikka toi yllättävän helpotuksen ahdistuksen hetkellä, kun sitä työpajan jälkeen itsenäisesti kokeilin. Jostain syystä, puuttuu turvan tunne tai joku, pitkät periaatteessa hermostoa rentouttavat hengitykset eivät auta tai paranna oloani ahdistuksen keskellä. Mutta tämä helpotti normaalitilaan pääsemistä. Ehkä se on se kokonaisvaltainen kehollinen irtipäästäminen pelkän hengityksen sääntelyn sijaan, mikä auttoi. En tiedä. Kiinnostava asia kuitenkin kokeiltavaksi toistekin.
ABC-piiri taas tällä kertaa muuntui perusmuodostaan, jossa vaan sanotaan sanoja vuorotellen, vuorossa olevalla kirjaimella, tarinankerronnalliseen muotoon. Edelleen pidettiin perusidea, jossa jokainen sanoo sanan sillä kirjaimella, mutta nyt sitten ajatuksena oli kuunnella edeltäviä sanoja ja muodostaa virkkeitä tai oraakkaliennustuksia tai mitä ikinä. Pyrkimys oli kohti lausetta, jossa kaikki sanat alkavat sillä annetulla kirjaimella. Teimme tätä piirissä ja ohjaaja aina pätkäisi lauseen / virkkeen, kun siinä oli riittävästi materiaalia.
Näistä tuli hauskoja ja oivaltavia sekä yllättävän vapauttavia lausahduksia. Joillekin se, että joku virke meni vähän tabu-alueelle tai aiheisiin, joista normaalisti vaietaan, tuotti sellaista vapautumista kontrollista ja sensuroinnista, mitä impro voi tarjota. Kun saa murrettua ne isommat luovuuden esteet, ”näin ei saa sanoa / tästä ei saa puhua” -aiheet, niin on helpompi olla rajoittamatta itseään yksinkertaisemmissakin aiheissa.
Oma kokemukseni on se, että joku kiroilu tai tabuaiheista puhuminen ja niissä rypeminen improharjoituksissa on se purkukeino, jolla sitten vapautuu energiaa muihin aiheisiin. Kun ei tarvitse tukahduttaa aiheita, niin yllättäen niistä ei niin paljon enää teekään mieli puhua, vaan voi olla ihan tavallisesti. Kielletyt jutut, vähän tuhmat ja täysin hys hys -asiat, tuottavat usein turhaa painetta sisään, kun yrittää vältellä aiheita.
4. Vaikutu
Vaikuttumistakin voi käsitellä monella tapaa ja tällä kertaa sitä käsiteltiin vaikuttumisen tasojen kautta. Teimme siis pariharjoitetta, jossa toinen sanoo jonkun yksinkertaisen ehdotuksen: ”Mennäänkö leffaan?” ja toinen vastaa siihen tietyllä vaikuttumisen tasolla (asteikolla 0 -10 eli ei mitään reaktiota – ihan pähkinöinä). Ekassa versiossa ehdottaja sai määritellä, millä tasolla toinen vaikuttuu sanomalla numeron: ”Mennäänkö leffaan? Vitonen.” ja toinen sitten tulkitsi sen numeron omassa reaktiossaan ehdotukseen. Toisessa vaiheessa sitten reagoija valitsi itse vaikuttumisen tason ja ehdottaja sai arvata, mikä se toisen valitsema numero oli. Jolloin pääsi kalibroimaan oman reagointinsa tasoa, kun kuuli, miten se tulkitaan.
”Annat merkityksen toisen edelliselle vuorolle, kun näytät toiselle sun vaikuttumisen”
S. Routarinne
Kiintoisa variaatio tässä harjoituksessa oli se, kun tehtävään otettiin mukaan myös miinusmerkkinen vaikuttuminen. Sai siis vaikuttua millä tahansa tunteilla. Ei tarvinnut siis tulkita vaikuttumista vain ”joo”-asenteeksi, vaan sai myös vaikuttua pelästymällä tai suremalla tai mikä ikinä tunne ehdotuksesta syntyikin.
Itseän käytin tilaisuuden luonnollisesti hyväkseni ja draamailin koko rahalla. Eli, kun toinen ehdotti jotain ihan tavallista, minkä normaalisti hyväksyisin, vedin lapsityyliin kunnon itku-potkuraivarit: ”Eiiiii!”
Joo.
Semmosta.
Ihanan vapauttavaa välillä vetää ihan överiksi. Kannattaa kokeilla, kun tilaisuus tulee. Ei ehkä aina arjessa, mutta joskus sopivana hetkenä jonkun kaa.
Vaikka tässä työpajassa ei juuri esittävää improa tehtykään, niin muutamia kohtauksia toki nähtiin. Vaikuttumiseen liittyen nähtiin kiinnostava versio vanhasta kunnon Sexy-Smelly-Funny -harjoitteesta. Jokainen neljästä kohtauksessa olleesta improajasta valitsi kuka muista oli hänelle guru, jonka joka sanasta hän haltioituu. Toinen on sitten potilas eli joku, jota hän haluaa hoivata ja kannustaa. Kolmas on sitten koomikko, jonka jokainen teko ja sana on niin hauska, että nauraa katketakseen.
Tässä konkretisoitui myös se, että ohjeistus voi olla välillä vaikeaselkoista. Yksi kohtauksessa olleista tajusi ohjeet juuri niin, kuin ennakolta epäilinkin, koska siinä jäi vähän sellainen monitulkintainen vivahde ilmaan. Itselleni tämä on tuttu harjoite, joten vaikka ne hahmot on muutettu, niin vanhan pohjatiedon perusteella tunnistin idean ja rakenteen, vaikka se ei ollut täysin aukottomasti kuvattu. Ymmärrän kuitenkin, miksi yksi teki sen toisella tavalla ja se tuotti kiintoisaa keskustelua myös, joten hyvä, että teki niin.
Kun tämä rakenne kohtauksessa sijoitettiin IT-firman kahvihuoneeseen, niin se, että kaksi päätyy pitämään yhtä omana potilaanaan tai gurunaan, tuottaa todella jännää vuorovaikutusta. Kun miettii, miten työyhteisössä on joku tietty tapa nähdä joku kollega ja oletus, miten hänen kanssaan vuorovaikutetaan, niin sehän vaikuttaa suuresti siihen, miten kohtaamme hänet. Se näkyy kaikessa vuorovaikutuksessa ja tulkinnoissa, joita sanoistaan teemme.
Mitä tapahtuu, jos toiseen suhtautuu hoiva-asenteella ja tsemppaa häntä kaikessa?
Miten käy, jos pitää toista ihan nerona, suurena guruna, jonka jokainen sana on suurta viisautta?
Entäpä, jos ajatteleekin, että työkaveri tai kuka tahansa on hauska ja kuivinkin puujalka hänen kertomanaan on huikeaa huumoria?
Tämä on vaan fiktiivinen keino näyttää se, miten se, kuinka suhtaudumme toisiin vaikuttaa siihen, miten hänet kohtaamme. Jos valitsemme positiivisia suhtautumisen tapoja vaikeisiin henkilöihin, joita kohtaamme, mitä se tekee kohtaamisen laadulle? Miten se vaikuttaa siihen, miten puhumme hänelle tai miten vaikutumme hänen sanoistaan ja teoistaan? Miten tulkitsemme toista, jos olemme omaksuneet hänen hoivaavan asenteen? Miten se vaikuttaa sen hoivan kohteeseen?
Paljon aika syvääkin vuorovaikutusasiaa tuli kohdattua lyhyen, hauskan ja täysin fiktiivisen kohtauksen kautta.
5. Tue toisia
Toisten tukeminen on teemana tärkeä ja haastava, koska on vaikea määrittää, mikä itse kullekin on se tuki, jota juuri hän kaipaa. Tämä tulee yksinkertaisella tapaa esille Naps-korttipelissä, jota pelataan mielikuvituskorteilla. Kummallakin on oma pakkansa eläinkortteja, jotka voivat olla mitä vain. Joten tässä pääsee hyvin yksinkertaisella tavalla tutkimaan omia ja parinsa strategioita. Kortit ovat kuvitteellisia, joten kukin saa itse valita, mitä pöytään lyö, kun samaan aikaan pakasta kortit vedetään.
Tällä kertaa kokeiltiin perusversion ohella myös sellaista versiota, jossa pyritään tukemaan omaa paria. Tutkimaan sitä, mikä on se, mitä pari tarvitsee tässä pelissä. Itsehän tein tällä kertaa sen valinnan, kun niitä napseja kertyi aika vähän, että lähdin selvittämään tarkoituksella, mikä olisi seuraava eläin, jonka parini pakasta vetää. Ihan vaan, jotta hän voi saada yhden napsin eli poimia kortit itselleen. Onnistuinkin siinä, kun seurasin, minkä tyyppisiä eläimiä hän pakastaan veti ja pyrin ennakoimaan seuraavan eläimen. Samaan aikaan sanottu eläin taisi olla vuohi, jota aiemmin hän oli sanonut lampaan, jos oikein muistan.
Tässäkin strategiassa tukea toista, salaa, on vähän se haaste, että mähän en tiedä ilahtuiko hän enemmän siitä, kun itse sai napattua kortit vai ihan vaan pelistä. Mitä voin päätellä itsestäni, kun tein tuon valinnan hakea napsin paikkoja. Toki itsekin pyrin sen napsin saamaan eli pelasin tosissaan, mutta salainen tavoitteeni oli auttaa toista saamaan edes yksi. Lähinnä siis pyrin mahdollistamaan ja helpottamaan napsien syntyä. Lukemaan pariani, jotta sanoisimme saman eläimen.
Tämä on merkityksellinen valinta itselleni, koska ensimmäisiä kertoja tätä pelatessani en oikeastaan kyennyt sanomaan samaa eläintä pelin aikaa toistuvasti. Keksimisen pakko oli silloin läsnä. Tunnistin sen myös parissani, että eläin vaihtuu käytännössä joka kortilla, eikä toistoa juuri ole.
Nyt syötin sen lampaan sinne pariin kertaan, kun joku kotieläinkategoria (koira, kissa) ei toiminut niin hyvin. Toistin ja yritin löytää sen yhteisen maaston eri tavoin, jotta pareja syntyy. Sen sijaan en juuri poiminut ideoita parini ulkopuolelta, vaan siitä, mitä ohjaaja oli ohjeistaessaan sanonut tai mitä parini oli tai itse olin jo kategoriani käyttänyt.
Yritin helpottaa peliä niin paljon, kuin mahdollista ja se tässä lyhyessä kokeilussa toimi. Mutta en tiedä autoinko pariani, vai autoinko vain itseäni, koska musta oli kivaa, että toinen sai parin. En tiedä. Kyllähän se tässä pelissä kivaa on, kun niitä pareja syntyy, joten ei siitä strategiavalinnasta haittaakaan luultavasti ole.
Toinen kaverin tukemisen tai aistimisen harjoite oli miimisen köyden vetäminen. Siinä selkeää oli se, että kyllä se köysi välillämme venyi. Kuuntelu ja yhteispeli ei siinä lyhyessä kokeilussa muutaman eri parin kanssa löytänyt välttämättä vielä uomaansa. Löysääminen voi olla haastavaa. Dramaattisen käänteen tai voiton tavoittelusta on vaikea päästää irti.
Kyllä mä sen itsestäni huomasin taas, että jossain kohtaa oli hetkiä, jolloin miiminen köysi veti toista ja olin ”voitolla”, mutta siitä oli joka kerta luovuttava. Kyllä kaikki matsit hävisin. Spektaakkelimaisesti, koska mä en osaa olla kaatumatta sen köyteni kanssa. Luovutus on täydellinen. Ehkä se on myös melkoinen antikliimaksi, koska annan lopulta vaan periksi. En jaksa leikkiä.
Siihen romahdukseeni asti leikin kyllä tosissani, mutta ei mulla ole sellaista voitontahtoa, että jaksaisin kovin kauaa miimistä köyttä tosissani vetää. Jos toinen sen voiton haluaa, niin hän sen myös saa.
Maailman huonoin (lavalla) poliisi
6. Tee jotakin
Tee jotakin on varmastikin aika lailla itsensä selittävä metataito tai kategoria. Ajatuksena se, että tarviiko sitä aina tietää kaikki, ennen kuin voi toimia. Voisiko joskus lähteä liikkeelle toiminnasta eli ihan vaan tehdä jotakin ja seurata, mitä tapahtuu.
Tähänkin teemaan teimme pari harjoitetta, joista ensimmäisessä hyödynnettiin jo aiemmin opeteltuja metataitoja (irti päästämistä, ideoiden hyväksymistä jne.) liikkeeseen. Pariharjoite oli yksinkertaisesti muotoa: [ele / teko], [täydentävä ele/ teko] ja kiitos. Ensin toinen parista tekee jonkun liikkeen tai eleen, jonka toinen parista täydentää jollain eleellä. Sen jälkeen, kun molemmat ovat eleensä / liikkeensä tehneet, niin sanotaan kiitos ja aloitetaan uusi.
Harjoitteen rakenne:
- A tai B: [tekee jotain]
- B tai A: [tekee jotain]
- A ja / tai B: [sanoo] Kiitos.
luo tekemiseen oman selkeän rytminsä. Nytkin, kun kirjoitin tuon niin mulla se tapahtui siinä samassa rytmissä. Askel, toinen askel ja tauko. Siinä tulee sillä kiitoksella pieni tauko ennen uuden liikkeen alkua. Se on hyvin selkeä ja rytminen kahden liikkeen ja liikkeiden purun muodostama liikesarja.
Sitten seuraavassa vaiheessa sitä harjoitteen rytmisyyttä vähän purettiin, kun ’kiitos’ pudotettiin sieltä välistä pois. Ainakin oman parini kanssa se johti tekemistä siihen suuntaan, mitä tapahtuu peili-harjoitteessa, jossa ei enää jossain kohtaa erota kuka johtaa liikettä ja kuka vastaa siihen. Vuorottelu katosi, eikä noita elesarjoja purettu välissä, vaan seuraava ele tai liike jatkui aina siitä, mihin edeltävä loppui. Siitä tuli ehkä enemmänkin yhteistä liikettä ja tanssia, kuin vuorotellen keksittyjen eleiden sarjoja.
Sehän on kiinnostavaa, että siinä kiitoksellisessa versiossa oli niin vahva tarve purkaa se koko edeltävä ”kuva”, ennen uuden aloittamista. Kaksi elettä ja purku, jonka aikana palautetaan kädet vartalon sivulle ja keho perusasentoon. Sitten, kun se kiitos jäi pois, niin sitä purkuvaihetta ei muutaman vuoron jälkeen enää tapahtunutkaan. Se tauko tipahti pois ja liikkeellisestä vuorovaikutuksesta tuli saumattomampaa. Eikä se välttämättä ole sen kummemmin pyrkimys tai tarkoitus tässä tekniikassa, niin vain tapahtui.
Toinen tekemisen harjoite oli vanha tuttu miimisiä esineitä laatikosta. Parin kanssa siis poimitaan miimisiä esineitä kuvitteellisesta laatikosta niin, että aluksi itse määritellään se, minkä sieltä nosti. Toisessa versiossa sitten taas pari määrittelee sen esineen. Jälkimmäisessä itse tunnen vähemmän painetta keksiä, koska siinä on käytettävissä vain havainto toisen käden muodosta ja siitä, miten painava se miiminen esine hänen käsissään on. Jos itse määrittelee ottamansa esineen, niin on se pieni muna-kana-mentaliteetti, että tekeekö käden muodon valmiin idean pohjalta ja tietää jo kauan ennen esineen nostamista, mitä on laatikosta poimimassa.
Kumpikin on siis ihan käyttökelpoinen muoto tästä. Varsinkin se, kun itse poimii ja määrittelee oman esineensä, niin siinä voi tehdä havaintoja omasta toiminnastaan. Jos puhutaan tässä yhteydessä aiemmin käsitellystä impron metataidosta ’hyväksy omat ideasi’, niin mähän en hyväksynyt. En joka kerta. Jos olisin hyväksynyt oman ekan idean, joka tuli, kun olin kumartumassa ottamaan miimisiä esineitä laatikosta, niin olisin poiminut pelkkiä omenoita.
Se on jotenkin semmonen kädenmuoto, että se tulee jostain selkäytimestä ja vaatii tietoisen valinnan tehdä joku muu muoto, poimia jotain muuta. Parin kanssa tätä tehdessä tuntuu pientä, kevyttä, painetta keksiä jotain muuta, kuin: omena, omena, omena… No ehkä sieltä sitten lopulta pesäpallo tai joku muu pyöreä juttu nousisi. Jos vaan antaisi mennä sillä oletusmuodolla, eikä tietoisesti muuttais sitä toiseksi.
Toki silloin, kun muutan kädenmuotoa ja poiminkin pinsettiotteella tai kaksin käsin jotain, niin yllätyn itsekin vähän siitä, mitä lopulta päädyn poimimaan. Silloin en ole etukäteen päättänyt – tai joskus olen – mitä tulen poimimaan. Samalla otteella voi poimia sekä hiekanjyvän että silkkiliinan. Mutta mun oletusarvoinen miiminen esineeni on omena, jos en muuta mitään.
Sitten taas, kun saa määritellä toisen nostaman esineen, niin siinä mielikuvitus saattaa lähteä enemmän laukalle. Ihan jo siksi, että mulla ei ole mitään valmista ideaa, mitä sieltä nousee. En näe ajatusta toisen tekemän kädenmuodon takana. Ei ole mitään ennakkotietoa, joka vaikuttaisi tulkintaani. Katson hetken ja sitten sanon sen, mikä siitä mieleen tulee.
Joskus mielikuva on selkeä ja tulee saman tien, kun näkee toisen asennon. Joskus sitten taas on vaikeampi havainnoimalla päätellä, mikä se esine on ja silloin täytyy ehkä vähän keksiä. Sanoa vaan jotain, mitä mieleen tulee. Sitten se onkin aika tyydyttävää nähdä, kun toinen hyväksyy sen tekemäsi määrittelyn ja se esine ilmestyy siihen näkyviin. Mutta se voi toimia siis kummin päin vaan. Eli voit joskus tosi selkeästi nähdä sen miimisen esineen ja joskus se ei vaan ilmesty, ennen kuin se on määritelty. Kumpikin on ihan ok vaihtoehto.
Olennaisinta on vaan tehdä jotain. Sanoa jotain. Määritellä näkymätön todellisuus, jotta kumpikin tietää, mistä puhutaan ja minkä äärellä toimitaan.
7. Joo, ja
”Joo, ja” eli impron perusmoottorina toimiva hyväksyntä + jatkotarjous -rakenne oli koko päivän lävistävä teema. Se vaikutti kaiken tekemisen taustalla, vaikkei sitä erikseen aina sanottukaan. Varsinaisesti tähän impron metataitoon ei sen syvällisemmin enää päivän päätteeksi sukellettukaan.
Tähän metataitoon liittyen tehtiin jatkoa ”Tee jotakin”-metataidon kohdalla käytetylle miimisten esineiden poimimiselle. Eli sen sijaan, että vain poimitaan esine, määritellään se ja heitetään pois. Niin päivän ”joo, ja” -osuudessa tehtiin poimitulla esineellä parin kanssa lyhyt kohtaus. Olennaista oli hyväksymisen (joo) ohella se, että siihen sisältyi niin iso vaikuttuminen, kuin mahdollista. Kuten vaikuttumisen osalta kokeiltiin, niin tunne, jolla hyväksytään se toisen tekemä määrittely esineelle, (ja sitten sitä seuraavalle jatkotarjoukselle jne.) saa olla, mikä tahansa. Ei tarvinnut siis hyppiä hangon keksinä hymyillen, vaan sai myös järkyttyä tai suuttua tai mitä ikinä.
Sitten tehtiin lyhyitä kohtauksia niillä esineillä. Kun se esine ei enää inspiroinut, niin sai sanoa kiitos ja ottaa uuden esineen, josta alkaa taas uusi kohtaus. Tätä tehtiin pieni hetki ja sitten keskusteltiin parin kanssa ja yhteisesti siitä harjoitteesta. Päivän aikana reflektoitiin toki koko ryhmän kesken ja parin tai pienryhmän kanssa jokaista tekniikkaa ja teemaa. Mainitsin sen vain tässä yhteydessä, koska se tässä tuli luontevasti mieleen, mutta ihan yhtä hyvin sen olisi voinut mainita erikseen joka kohdassa.
Ylipäätään näissä Routarinteen työpajoissa tekniikoiden ja teemojen purku keskustellen on ihan yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpääkin, kuin tekeminen. Koettujen ja havaittujen asioiden tiedollinen käsittely on tie kokemuksista oppimiseen ja oman tietoisuuden laajentamiseen. Vasta, kun tulee tietoiseksi jostakin, niin sitä voi myös halutessaan työstää ja muuttaa.
Ihan viimeisenä tehtiin muutama kierros perinteistä Olen puu -harjoitetta, joka on oma kompastuskiveni. Tekemisen kannalta. Ihan sujuvasti kuitenkin seurasin piiristä, omalta paikaltani, kun muut harjoitetta tekivät. Tämä on vähän semmonen nopeat syö hitaat tekniikka, mihin en koe suurta hinkua osallistua.
Tällä kertaa varsinkin, kun valmiiksi lämpimässä ryhmässä tehtiin tätä, niin kuhunkin kuvaan tulijoista ei ollut puutetta. Innokkaita osallistujia oli monesti enemmän kuin oli tarpeen. Yleensä siinä on joku 3-5 juttua per kuva ja sitten ensimmäisenä tullut saa valita, kuka tai mikä juttu jää seuraavan kuvan ekaksi asiaksi, olennoksi, konseptiksi tai esineeksi. Vähän riippuen, miten tätä leikitään.
Siinä mielessä, kun innokkaita on paljon, sivussa pysyminen on myös kuuntelun osoitus. Se on tilan antamista muiden luovuudelle ja innokkuudelle. Totta kai olis voinut vaan astua ja määrätietoisesti mennä kuvaan, mutta ei ole mikään pakko. Paljon mieluummin annan tilaa niille, jotka eivät ole kymmeniä ja kymmeniä kertoja tätä vuosien varrella leikkineet kokeilla ja kokea tämän tekniikan.
Toisaalta, itsekkäästi ajatellen se oli myös oman oloni hyväksymistä ja turhista paineista irtipäästämistä. Mua ei just nyt huvita hötkyillä ja kiirehtiä keksimään juttuja, joten voin rentouttaa hartiat ja seurata tilanteen kehittymistä. Jos tila aukeaa ja tulee semmonen olo, että nyt haluan astua keskelle, niin voin sen tehdä. Ilman paineita. Mutta ei ole pakko.
Lopuksi
Joo, ja nyt kun olen päässyt tekstin loppuun, on tunne, että pitäis keksiä joku napakka tiivistys. Enpä sellaista juuri nyt kuitenkaan keksi, joten tyydyn vain sanomaan, että oli mukavan toimelias ja ajattelua haastava päivä. Sai kokea ja kokeilla sekä jutella (vuorovaikutus)asioista ja (meta)taidoista, jotka voivat auttaa tekemään arki- ja työelämästä kivempaa kaikille.
Jos haluat tietää, miten voisit improvisaation oppeja hyödyntää vuorovaikutuksen sekä oman ja muiden ihmisten elämän helpottamiseen, niin tähän improvisaation metataito -malliin kannattaa, Simo Routarinteen lempeän viisaassa ohjauksessa, tutustua.
Draamanörtti 