Ryhmäteatterin Muodonmuutoksessa tukka puhuu ja Keijo (Vesa Vierikko) päätyy sohvan alle sirittämään. Tarina on kaikessa järjettömyydessään hirveän johdonmukainen, jos jotain tehdään, niin se tehdään kans isosti ja näyttävästi. Yllättävän paljon kokonaisuutta rakennettiin yleisön näkymättömissä, jolloin lavasteiden vaihdot olivat ihan minimissään. Näytöt sekä heijastavat pinnat pääsivät sitten huomattavasti suurempaan rooliin, kun se mikä tapahtui kulissien takana tuotiin näkyväksi kameroiden avulla yleisöllekin. Ratkaisu oli toimiva, sillä tarina rakennettiin paljon myös erilaisten TV-uutislähetysten sekä raportaasien kautta. Tämä ratkaisu on onnistunut myös siinä mielessä hienosti, että katsoja etäännytetään tapahtumista, jolloin jää tilaa ajatella asioita laajemmalla perspektiivillä. Vaikka Keijo on tapahtumien keskipisteessä, ei tämä ole Keijon tarina, vaan jotain paljon enemmän.

Inhimilliseltä kannalta koskettavimpia hetkiä esityksessä olivat Keijon ja Mirjamin (Minna Suuronen) keskustelut. Se yhteiskunnan kannalta tarpeettomaksi syöpäläiseksi muuttumisen tragedia, mikä voi kohdata ihmistä niin monesta eri lähtökohdasta, on ihan kamalaa seurattavaa. Siinä missä ensin huomaa alussa kavahtavansa Keijon kohtaamaa humalaista miestä tai sekakäyttäjä Mirjamia, tajuaa myöhemmin miten paljon ulkokuori vaikuttaa tulkintaan asioista. Inhottaa ja kuvottaa se, miten ankarasti sitä voikaan toisen tuomita täysin tuntematta, vain koska pinta ei miellytä.

”Tuuli nousee Keijo.” – Mirjami

Keijon karvoittuva ja niljakkaan nuhjuiseksi muuttuva pinta herättää myös vastenmielisyyttä, mikä hämmentää, koska kuitenkin tuntee samalla tiettyä sympatiaa häntä kohtaan. Siinähän se ydin kuitenkin lieneekin, että siinä missä tuntemaansa ihmistä kohtaan voi tuntea positiivisia tunteita, kun hän esityksen kuluessa muuttuu kasvottomaksi ja muodottomaksi olennoksi, on empatia mahdotonta. Siksihän tarinoihin usein valitaan yksi ihminen usean sijaan, koska yksittäisen ihmisen tragediaan on helppo empaattisesti samaistua, mutta nimittömään ja kasvottomaan massaan ei vastaavaa pysty kohdistamaan. On valitettavan helppo leimata suuri määrä ihmisiä syöpäläisiksi ilman mitään tunnontuskia.

Okei ja sitten kuvaan astuukin tutun diktaattorin näköinen mies (Taisto Oksanen), jolla on pelottavan tuttu kehityskaari. Ensin tälle hahmolle nauraa, mutta sitten tajuaa että ei helvetti, se mikä tuosta hahmosta ensimmäisenä tuli mieleen, pitää ihan täysin paikkansa. Se mikä tässä traagisimmaksi nousee on ajatus, että menneisyydestä ei ole opittu mitään. Valtaa on niillä yksilöillä, jolla sitä ei missään nimessä pitäisi olla. Inhimillisyys katoaa ja ne yksilöt, joissa on jotain ei-toivottua, voi kivasti niputtaa massaksi, jolloin heistä on pelottavan helppo olla välittämättä. Syöpäläinen on aika vahva mielikuva.

On esityksessä kevyemmätkin hetkensä ja Keijon vaimo (Sari Mällinen) sekä poika (Santtu Karvonen) ovat kyllä upeita hahmoja, jotka kertovat pienillä jutuilla todella paljon. Myös Keijon kahvihetki palaverissa on aivan älyttömän disruptiivinen elämys. Miten paljon voikin pullansyönti ilahduttaa pientä ihmistä. Muutenkin koen, että vaikka aihe ja toteutus on monilta osin synkkä, on kaiken takana kuitenkin toivoa. On toivoa siitä, että vaikka kaikki näyttää menevän kohti täydellistä tuhoa, niin siitä kaikesta voi nousta jotain hyvää. Jotain hyvää jää henkiin ja jatkaa elämäänsä jossain muodossa, vaikka siihen ei jaksaisi aina uskoa. Loppuratkaisu on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella vaikuttava.

Muodonmuutos

Käsikirjoitus: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Esa Leskinen

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi