Mulla oli pitkä tauko meditoinnista. Parisen vuotta. Kesällä vaikeista tunteista selon saadakseni aloitin uudestaan ja voi jestas, miten paljon itken meditoidessani. Se ei ole aktiivista itkua. Siihen ei liity varsinaisesti surua tai mitään sellaista tunnetta. Vaan se tapahtuu metta-meditaatiossa, kun ajattelen rakkaudella muita ihmisiä. Ensin vain sellaisten ihmisten kohdalla, joihin minulle ristiriitainen suhde ja myöhemmin… Lue lisää Meditoin, siis itken
Ei sitä maanantaina vielä arvannut, että tämä esityskausi oli tässä. Näin se kuitenkin oli. Viimeiset kaksi esitystä jouduttiin sairastapausten vuoksi perumaan ja näin ollen esityskauden loppu oli aika koruton. Hiljaisuus laskeutui, eikä mitään enää ollut jäljellä. En ihan näin ajatellut tämän loppuvan, vaikka tietysti aina on se mahdollisuus, että esityksiä joudutaan perumaan. Koska se oli… Lue lisää Esittämättömyyspäiväkirja (hiljaisuus) – Herkko ja kadonneen ajan arvoitus
Ei ole ensimmäinen kerta, kun ajattelen ajatuksen: ”minähän olen vain sivuosassa, joten jos ääni kulkee ja olen suunnilleen tolpillaan, niin voidaan esittää”. Nyt ainakin pari näytöstä Herkosta ja kadonneen ajan arvoituksesta jää esittämättä sairastapauksen vuoksi. Ei tosin minun sairastapaukseni, vaikka tälläkin hetkellä, tätä tekstiä kirjoittaessa, nenä vuotaa, korvat on tukossa ja yskiminen on rasittanut kurkkua… Lue lisää Sivuosamentaliteetti ja sairastumiset
Kuinka moni on kuullut otsikon empaattisen lausahduksen joskus, kun on jakanut jotain, minkä ehkä itse ajattelee olevan outoa tai erikoista itsessään? Monet asiathan ovat ihan aidosti normaaleja, osa ihmisyyttä, vaikka siltä ei itsestä juuri sillä hetkellä tuntuisi. Tunteet ovat ihan normaali osa ihmiselämää. Sekin on normaalia, ettei aikuinen(kaan) ihminen välttämättä aina niin aikuismaiseen tunteidenkäsittelyyn pysty,… Lue lisää ”Se on aivan normaalia”
Yksi ensimmäisistä ja tärkeimmistä opeista improvisoidessa on minulle ollut se, ettei ihminen oikeasti tiedä, mitä olettaa tietävänsä. Tämä koskee erityisesti toisten ihmisten ajatuksia. Yksinkertaisimillaan tämä näkyy missä tahansa yhteiseen tarinan rakentamiseen pohjautuvassa tekniikassa ja sana-assosiaatioissa. Erinomaisen ilmiselvä se on myös improvisoidussa kohtauksessa, jossa kumpikin olettaa, että toinen tajuaa tilanteen samalla tavalla. Kohtaus menee, miten menee… Lue lisää Telepatian mahdottomuudesta
Mainitsin edellisessä tekstissä, että pohdin yksilöharjoitteiden saattamista puhuttuun muotoon. Ihan jo oman improharjoitteluni tueksi, koska en ole löytänyt sellaisia äänitteitä tai videomatskua, mitä olen jo useamman vuoden haikaillut. Niinpä, kun sitä ei ole tai se on hyvin piilotettua, niin teen sitten ite. Mikä lykky, ettei mua enää erityisemmin häiritse oman ääneni kuuleminen, koska muuten tästä… Lue lisää Nauhoitusharjoituksia ja -pohdintoja vol 1.
Pieni tunnustus: olen luuseri elikkäs luovuttaja. Olen tottunut luovuttamaan taistelutta ja vetäytymään, jos joku muu haluaa jotain samaa, kuin minäkin. ”Tehköön / pitäköön koko idean”, ajattelen aivan liian usein. Viimeksi vartti sitten ajattelin niin ja olin valmis polttamaan (kuvainnollisesti, materiaalit ovat digitaalisia) puolivalmiin improkirjakässärin sekä potentiaalisille kustantajille laaditun synopsiksen ja muut materiaalit, joita en ole… Lue lisää Oppinut luovuttamaan – ei hyövää ees yrittää…
Perinteisen tilastokatsauksen ja vuosisummauksen aika. Viime vuosi oli blogin osalta hiljentymisen ja metateksteilyn vuosi. Osin pakotetustikin teatterikevät ja -kesä jäivät väliin, joten esitystekstien osalta on ollut tosi hiljaista. Osin sen takia, etten ole entiseen tapaa esityksiä voinut käydä katsomassa ja toisaalta myös sen takia, että motivaatio ja kirjoittamisen ilo olivat ajoittain hukassa. Huomasin keväällä, että… Lue lisää Vuosikatsaus 2020
Peilimaasta päivää! Tänään tutustutaan maailmaan iloisen mokaamisen kääntöpuolella elikkäs semmosiin juttuihin, millä voipi estää improvisaation tapahtumisen tai ainakin tehdä siitä tarpeettoman vaikeaa ja nihkeän nahkeaa. Tässä on nyt kätevän käytännöllisessä listamuodossa tarjolla upeaa lisäarvosisältöä, jonka vinkeillä voit estää itseäsi ja kaikkia muita nauttimasta flow-tilasta, hyväksyvästä ilmapiiristä ja kaikenlaisista impron iloista. Älä vaikutu, mistään, ikinä. Sano… Lue lisää Peilikuvia: huonon impron askelmerkit
Poiminnat luonnosarkiston kätköistä jatkuvat. Tällä kertaa vuorossa on pohdintaa ”hymynaamiosta”. Tämä teksti on syksyltä 2017, joten se on huomattavasti tiiviimpi, kuin nykyiset tarinointini 😉 En tiedä onko tämä joku oma omituisuuteni vai ihan yleisempi juttu, jonka nimeä en vain tiedä. Olen vuosien varrella päätynyt nimeämään tietyntyyppistä ”hymynaamiota” käyttävät ihmiset yleistermillä ’hymyilevä kuolema’. Tämä on siis… Lue lisää ”Hymyilevä kuolema”
Missä vaiheessa tarinan voi kertoa? Suvantovaiheessa, kun kaikki on ihan ok? Sitten vasta, kun vaikeudet on selätetty ja tarina on riittävän inspiroiva iltapäivälehtien sivuille? Vai voiko puhua jo silloin, kun kaikki on ihan yhtä syvältä, kuin itsekin kokee olevansa. Kun itsetunto on palasina, eikä tiedä millä sen kokoaisi taas eheämmäksi, koska ei saa kontaktia oikein… Lue lisää Milloin tarinan saa kertoa?
Istun yksin Kiasman kahvilassa ikkunan vieressä pöydässä, jossa on vain kaksi tuolia. Katselen pihalla veden äärellä lintuja tarkkaavaisesti seuraavia leikki-ikäisiä, kahvin jäähtyessä valkoisessa posliinikupissa. Todellisuuteni on pieni ja tarkkarajainen kupla, joka laajenee ulos pihalle, ei sisään kahvilaan – en huomaa asiakkaiden tuloa tai poistumista kahvilasta. On usein helpompi toteuttaa improtessa omaa ideaa, koska sen näkee… Lue lisää Tulkittua todellisuutta – tapaus temppupyörä
Draamanörtti 