Kiireen tuntu improtessa / lavalla

Joskus tulee semmonen hätäinen olo lavalla ollessa tai jopa ihan vaan normaalisti jonkun ihmisen kanssa keskustellessa. Tulee fiilis, että pitää reagoida nopeasti ja sitten alkaa panikoiden tuottaa puhetta ja sitten sitä unohtaakin kuunnella yhtään ketään, edes itseään. Itseäni vaivaa juurikin se, että välillä ulkoisesti rauhallisesta olemuksesta huolimatta sisällä koneisto raksuttaa ylikierroksilla. Se on todella vaikea tila improta, koska silloin ei välttämättä ole läsnä tilanteessa tai on vaikea löytää fokus, koska on liian vahvasti rationaalisen mielen ohjauksessa. Silloin saattaa iskeä semmonen sutkauttelun ja hauskuuden käsikirjoittamisen tarve, mikä voi aiheuttaa toisen tarjousten mitätöintiä huumorin varjolla. Harmi vaan, että silloin paradoksaalisesti ei yleensä ole kovinkaan hauska. Voi olla toki jonkun mielestä, mutta toiset lavalla olevat tyypit eivät välttämättä erityisemmin arvosta, jos heidät helpon naurun perässä heitetään suden suuhun.

Siitä mielentilasta on vaikea päästä itse takaisin rauhalliseen läsnäoloon. Silloin, kun improtessa tulee se fiilis, että on pakko keksiä jotain, niin se yleensä kertoo jonkin olevan pielessä. Improvisoinnin ei tosiaankaan tarvitse tuntua siltä, koska parhaimmillaan se vielä paljon vaivattomampaa kuin arkielämän vuorovaikutustilanteet. Aidosti, se voi olla todella kevyttä ja vaivaton. Siinä, että kiireen tuntu välillä tulee ei kuitenkaan ole mitään pahaa. Se on tavallista myös tosi kokeneiden improajien kohdalla, että välillä on vaikeaa löytää se sisäinen rauhallisuus. Ihmisiähän me ollaan kaikki ja aika monet asiat vaikuttavat siihen, miten helppo on päästää irti järjellä ohjautumisesta. Saman huomaa ihan tavallisissa keskusteluissa, että välillä on vaikea aidosti kuunnella ja tulee tehtyä tosi nopeita tulkintoja. Itse ainakin olen välillä vastannut ihan eri kysymykseen kuin mikä minulle esitettiin. Monesti se tapahtuu koska mieleni täydentää toisen kysymyksen loppuun (väärin) ennen kuin hän ehtii sen edes sanoa loppuun.

Eikä siitä panikoinnista kannata (houkutuksesta huolimatta) lähteä itseään soimaamaan, jos niin käy. Niin ihan varmasti käy aina silloin tällöin. Se on normaalia ja ok. Kannattaa olla itselleen armollinen sen suhteen, että se mikä tapahtui, se tapahtui ja siitä voi oppia. Tärkeää on huomata ne hetket ja tulla tietoiseksi asiasta, koska vain tietoisesti tunnistettuja ongelmia pystyy reflektoimaan.  On olemassa paljon keinoja mitä voi kokeilla oman fokuksen palauttamiseen siihen hetkeen. Se voi kuitenkin olla todella vaikeaa tehdä itseohjautuvasti siinä hetkessä, kun sisäinen kiireen tuntu on päällä. Siihen oikeastaan apu löytyy enemmänkin ennaltaehkäisyn ja reflektion kautta kuin sen tilanteen aikana.Ylianalyyttisyys ei sekään välttämättä johda haluttuun lopputulokseen, jos ei asioille tietoisesti tee jotain ja kokeile käytännössä jotain uutta tapaa toimia.

Niitä sisäisiä kierroksia nostaa monesti se, jos asettaa liikaa laatuvaatimuksia (pitää olla hauska, älykäs, hurmaava tms.) sisällölle ja omalle tekemiselleen. Sitten pitää miettiä, millä keinoin niitä laatuvaatimuksia vois seuraavalla kerralla asettaa edes yhden vähemmän. Ei tartte olla hauska, saa olla vakava ja vaikka omasta mielestään tylsä. Silti voi muiden mielestä olla ihan älyttömän mielenkiintoinen. Sehän voi olla tosi kiinnostavaa nähdä joku tylsästi ja monotonisesti jankkaava tyyppi vuorovaikutuksessa lavalla. Ei tarvitsete pyrkiä olemaan kiinnostava ja silti voi olla kiinnostava. Jos hahmosi on tylsä, niin tutki sitä miten voi niin tylsä kuin ikinä kykenee olemaan.

Itsestäni huomaan sen, että usein tuommonen sisäinen rauhattomuus ilmenee esim. improkursseilla silloin, kun on tehty paljon älyllistä toimintaa tai olen ollut suuren ajasta passiivinen. Tietty fyysinen vireessä ja aktiivisena pysyminen auttaa pysymään poissa järjellä ohjautumisesta lavalla. Eli lämmittely ja liike vois auttaa, sillä myös katsojana voi olla aktiivinen.

Oman kiireen tunteen ja häitäisyyden ymmärtämisessä ja tutkimisessa herkkävaistoinen ja kokenut ohjaaja on ihan kullanarvoinen. Silloin, kun jonkin eteenpäinvievän konkreettisen ohjausteon tekee, kun ihmisellä on tuo tunne päällä, niin on suuri mahdollisuus, että muistijälki ohjauksesta jää, vaikka sitä ei tietoisesti muistaisi. Tilanteen toistuessa tuo muistijälki saattaa nousta tietoiseen mieleen ja pystyy kuulemaan ohjaajan antaman palautteen mielessään. Minulle on käynyt viime aikoina monessakin kohtaa niin, ei tosin kiireen tunnun kanssa, koska se on semmonen asia, mihin on vaikea saada ohjausta. Se johtuu ihan jo siitä, että kukaan ei pysty näkemään sisäistä tilaasi ja siksi on hemmetin vaikea antaa ohjausta sellaiseen, mitä ei voi tietää. Siksi sanoinkin, että herkkävaistoinen ja kokenut ohjaaja on kullanarvoinen, koska se kiire näkyy teoissa ja joskus myös sanoissa. Eli se ei ole suoraan havaittavissa kaikista ihmisistä, joistain voi olla, mutta se kyllä näkyy ulospäin, jos on valmis näkemään ja kuulemaan. Siinä kohtaa tärkeää on ydinhaasteen tunnistaminen sen sijaan, että antais ohjausta vaan sen näkyvien oireiden lievittämiseen. Se edellyttää todennäköisesti pidempää ohjaussuhdetta, jotta nämä merkit alkavat olla tunnistettavissa, koska ihmiset ovat erilaisia ja ilmentävät eri asioita eri tavoin.

Hyvä ja täysin oikea-aikainenkaan ohjaus ei välttämättä pelasta enää käynnissä olevaa kohtausta ja silti se saattoi olla tärkeää. Se pieni itu saattaa lähteä itämään ja saatu ohjaus on mahdollista hyödyntää myöhemmin samankaltaisessa tilanteessa. Jostain tietoisen mielen nurkilta kuuluu sen tunteen ollessa päällä ääni ”hidasta, ei ole mikään kiire” tai ”katso kaveria tai jotain esinettä niin kauan, että sinussa herää joku spontaani reaktio. Älä pakota rektiota, vaan anna asioille aikaa tapahtua.”. Tällaisen tietoisen oman ohjaajaäänen kehittämisessä oikea-aikainen ohjaus, harjoitteet ja purkukeskustelut ovat tärkeitä. Näkisin, että delfiinikoulutusajatus (tarkkaan kohdistettu positiivinen palaute) on hyvä lähtökohta ja kun sitä täydentää reflektiolla, niin pääsee tässäkin asiassa jo pitkälle. Tai sitten ei. Jos ei halua, niin ei ole pakko oppia, eikä kukaan voi pakottaa toista oppimaan.

Sekin on hyvä tunnistaa, että joskus vaan on liian väsynyt tai stressaantunut tai mitä tahansa. Elämässä on muutakin ja aina ei tartte pystyä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Kannattaa olla realisti sen suhteen, mihin juuri nyt tässä hetkessä pystyy. Pelaa niillä korteilla kädessä on, niin hyvin kuin se sillä hetkellä on mahdollista.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑