Keski-Suomen Draamaopettajat (DROP ry) järjestivät miimityöpajan, jossa opettajana oli mm. Klovni Dodona esiintyvä Jari Siljamäki. Tässä yhden päivän työpajassa käytiin läpi perusmiimitekniikoita, osa tarkemmin ja osa käytettävissä olleen ajan vuoksi vähän pinnallisemmin. Jonkun verran olen impron parissa päässyt miimitekniikoita kokeilemaan, mutta se on yleensä aika pintapuolista, koska näiden tekniikoiden oppiminen vaatii aikaa ja treeniä. Tutuimpia ehkä olivat miimisten esineiden visualisointiin ja käyttämiseen liittyvät jutut, kuten lasista juominen. Mikä ei sekään tosin ole tekniikan osalta läheskään hanskassa ja usein päädyn kaatamaan miimisen juoman rinnuksille.

Yksi aika merkittävä oivallus, minkä tästä miimipajasta mukaan poimin liittyi isolaatioon ja liikkeen pysäyttämiseen. Kun esim. miimisesti esittää köyden vetämistä, niin kädet ja vartalo eivät liiku samaan aikaan. Illuusio syntyy juuri siitä tarkkaan fokusoidusta yksi askel kerrallaan etenevästä liikkeestä, jossa ennen kuin köyttä vetää fiksataan yksi käsi kerrallaan käsien paikat. Sen jälkeen liikkuukin vain kroppa ja kädet pysyvät liikkumattomina paikoillaan. Sama palatessa, että kroppa liikkuu eteen ja vasta sitten lähdetään käsiä yksi kerrallaan. Sama sitten kun otetaan jalkojen liike mukaan, niin silloin kun jalat liikkuvat, niin käsiä ei liikuteta samalla. Tämä on tosi kiinnostavaa ja huomaa kyllä, että vaatii tosi paljon ihan mekaanisia toistoja, jotta se uppoaa kroppaan, eikä tartte koko ajan tietoisesti miettiä, mitä nyt pitää liikuttaa. Liikesarjojen opetteluahan moni miiminen toiminto on.

Esineistä kiinni otettaessa tai niistä irti päästettäessä tärkeää on myös ns. Clic (toc / accent), jossa käsi rentoutetaan kun irrotetaan ote miimisestä esineestä. Samoin esineestä kiinni otettaessa tehdään pieni tavallaan korostus siihen, että siirrytään rennosta jännitteiseen asentoon eli tyhjästä kädestä esineestä kiinni pitämiseen. Ne on pieniä juttuja, mutta lisäävät tosi paljon sen illuusion vaikuttavuutta. Ylipäätään rauhallisuus ja semmonen häsläämisen välttäminen on aika olennaista. Mitä tiiviimmin ja ilman turhia ylimääräisiä liikkeitä jonkun miimisen toiminnon pystyy tekemään, sen vaikuttavampaa se on seurata. Liikkeissä on hyvä muistaa taloudellisuus, että ei tehdä mitään ylimääräistä, vaan vain se, mikä on tarpeen.

Paikallaan kävelyn tekniikat olivat vähän sellaisia, että aivot meinaa hajota, kun ei vaan tajua, mikä liikkuu ja minne. Varsinkin se, kun esimerkin omaisesti kokeiltiin ei yhtä, vaan kahta tekniikka, jotka ovat vähän ristiriitaisia. Edestä päin nähty paikallaan kävelytekniikka oli periaatteessa semmonen, että siinä on paljon tuttuja elementtejä. Hieman kapeaa luistelupotkua muistuttava toisen jalan liike teoriassa voisi olla helppo, mutta kun siinä samalla pitäisi laskea toinen jalka korkeasta päkiällä olevasta tasapainosta lattiaa vasten, niin eipä olekaan niin helppoa. Tuon tekniikan kanssa pääsin kyllä itseasiassa ihan johonkin tunnistettavaan rytmiin, mutta edelleen etummaisen jalan kantapää on lähdössä liian matalalla, joten liike on aika pieni. Toisen jalan liukuva liike sen sijaan alkoi löytyä, koska olen aikoinaan tosi paljon tunteja käyttänyt erilaisten luistelutekniikoiden harjoitteluun, joten tiettyjä liikeratoja on jo valmiiksi olemassa. Ei tarvitse lähteä tyhjästä kehittämään sitä kehollista toimintaa.

Tykkäsin kovasti siitä, että työpajan aikana jokainen sai Jarilta palautetta ja eteenpäin vievää ohjausta omista lähtökohdistaan. Minulle esim. miiminen pöytä oli vähän haastava, koska jotenkin peukalo ei suostu asettumaan, vaan on vähän pöytätason läpi. Tietoisuuden lisääminen on kuitenkin hyvä juttu, koska miten usein sitä tulee miettineeksi, missä asennossa oma käsi on. Tuli tosi tarkkaan hahmotettua, että milloin se pöytäpinta aidosti on siinä käden alla ja milloin ei. Siinä on se aidon miimisen esineen tuntemisen ja esittämisen ero. Ei tarvitse esittää, koska silloin kun fokus on kunnossa ja siinä esineessä tai tekemisessä, niin sen esineen tuntee ja näkee siinä tilassa. Kun näkymätön tulee tekijälle itselleen näkyväksi, niin myös yleisö näkee sen.

Tämä oli tosi tiivis paketti miimin maailmaan ja näitä asioita harjoitellessa menee vuosikausia, ennen kuin ne alkaa sujumaan. Miimi on mielestäni todella kiinnostava aihe, mitä olisi kiinnostava tutkia lisää. Näen kyllä selkeän hyödyn näiden tekniikoiden hallinnasta improvisoinnille ja esiintymiselle ylipäätään. Taas löytyi siis uusia kiinnostavia juttuja. Tää on ihan kauhean ihanaa, kun kaikki vähän kiinnostaa.

P.S. Huomasin muuten olleeni taas askeleen itseäni edellä, sillä kirjahyllystäni löytyy työpajan ohjanneen Jari Siljamäen Klovnerian käsikirja. On kuitenkin aina ihan eri asia opetella asioita kirjasta sitten kokeneen ohjaajan opastuksessa. Käytäntö on aina hyvä.