Ketterän työelämän taidot -työpaja 26.03.2018 : Ole oma itsesi (IMPROVment)

Välillä tekee hyvää hypätä oman improkuplan ulkopuolelle ja miettiä asioita vähän eri näkökulmasta. Osallistuin IMPROVmentin järjestämään (työ)elämän taitoihin keskittyvän työpajasarjan toiseen osaan, koska minua kiinnostaa miten improtaitoja voitaisiin siirtää myös muiden kuin itsensä improajiksi kokevien ihmisten hyödyksi. Tässä työpajassa keskityttiin, Simo Routarinteen ja Jani Turun ohjauksessa, tutkimaan osa-aluetta, jonka työnimi on ”ole oma itsesi”. Tämä tutkimusmatka omana itsenään olemiseen tapahtui paikalla olleen ryhmän ja ohjaajien yhteiskehittely (co-creation) prosessina harjoitteiden ja purkukeskustelujen kautta.

Mitä parin tunnin työpajasta sitten tarttui mukaan?

Ensinnäkin kysymys mitä ”ole oma itsesi” tarkoittaa, ei ehkä löytänyt lopullista vastausta tuossa hetkessä. Eikä mitään yhtä simppeliä vastausta, jonka voisi kirjailla tyynyliinaan, todennäköisesti ole löydettävissäkään. Paljon hyviä ja kiinnostavia ajatuksia kuitenkin nousi esiin ryhmän keskusteluissa. Se mikä tekee omana itsenä olemisen määrittelystä ongelmallisen on, että eihän minuus ole staattinen, vaan se on alati liikkeessä oleva ja muuttuva asia. En minä ole omana itsenäni se sama, joka olin vuosi tai kymmenen vuotta sitten, vaikka kaikki ne kokemukset ja ajatukset yhä löytyvät minusta jossain muodossa. Toisaalta omana itsenään oleminen on vuorovaikutuksen kannalta usein tilannekohtaista, sillä eihän ihminen näytä kaikkia puolia itsestään jokaisena hetkenä. Silti hän voi olla aidosti läsnä ja kokea voivansa olla oma itsensä tilanteessa, vaikka ei joka keskustelussa kaikkia syntejään ääneen tunnustaisikaan.

Yksi yksinkertainen esimerkki siitä, miten vaikea on itsekin määritellä se kuka oikeastaan on omana itsenään, liittyy esittelyihin. Kun tulen uuteen ryhmään tai tilanteeseen, niin se mitä kerron itsestäni vaihtelee todella paljon. Joskus en kerro oikeastaan mitään muuta kuin nimen. Joskus kerron itsestäni työn ja opiskelujen kautta. Joskus kerron itsestäni mielenkiinnonkohteiden tai harrastusten kautta. Joskus unohdan kertoa edes nimeni. Yleensä oma esittelyni on puhdasta tajunnanvirtaa eli mitä nyt sillä hetkellä siinä tilanteessa mieleen sattuu juolahtamaan. Kahdessa eri ryhmässä saatan tuottaa kaksi täysin päinvastaista ja osin ristiriitaista kuvausta itsestäni. Kaikki yksittäiset esittelyn kautta tarjoamani kuvaukset esittävät minua eri näkökulmista ja joistakin en edes itse jälkikäteen välttämättä tunnistaisi itseäni. Tuon tyyppinen tieto ei kuitenkaan voi kuvata täydellisesti sitä kuka minä olen, koska minuus ei ole yksi kuva. Se on syvä ja alati virtaava, vuorovaikutuksessa itsensä ja muiden kanssa, luotu kuvien vuo, jonka koko sisältöä ei voi tiivistää yhteen pysäytyskuvaan tai edes täyspitkään elokuvaan.

En ymmärrä mitä kysyt, enkä tajua miksi en ymmärrä 

Tunnistin tässä työpajassa tosi selkeästi sen, että oletan edelleen aivan absurdeja asioita ja osin vieläpä itseltäni salaa. Se on melko traagista tajuta, että jokin oletus, josta en ole edes tietoinen, estää minua ymmärtämästä mitä minulta kysytään tai millaista apua kaivataan. Tajusin sen hyvin konkreettisesti tekemässämme tutustumisharjoitteessa, missä piti ensin esitellä itsensä sanomalla etunimensä ja tehdä sitten joku ääni ja liike. Ekan kierroksen jälkeen viesti etenee piirissä niin, että sanotaan jonkun muun nimi ja toistetaan hänen tekemänsä ääni ja liike. Simppeli perusimproharjoite, jota olen tehnyt kymmeniä kertoja eri variaatioilla eri ryhmissä. Ymmärrän miten tämä toimii ja mitä minun pitäisi tehdä. Toiminnan perusperiaatteena on auttaa kaveria, jos hän ei jotain nimeä, ääntä tai liikettä muista. Ei sitä harjoitteen ohjeistuksessa ehkä erikseen mainittu, mutta sisäisesti tiesin sen.

Itselleni kävi tuossa harjoitteessa niin, että en millään älynnyt sanoa ääneen omaa nimeäni sitä pohtineelle tyypille, vaikka näin kyllä hänen kysyvän ilmeensä ja tajusin hänen kaipaavan lisätietoa. Syy kyvyttömyyteni tarjota se puuttuva tieto, oli niinkin järkevä kuin: koska itse tiedän nimeni, niin siksi aivoni olettavat toisenkin tietävän sen. Sehän on täysin höntti ajatus varsinkin nyt, kun sen vielä toistaa kirjoitetussa muodossa. Silti siinä hetkessä se oli mielelleni täysin kyseenalaistamattoman looginen perusoletus yhteisestä tiedosta. On pelottavaa (ja siksi tosi tarpeellista) ajatella, mitä kaikkea muuta mahdankaan tietämättäni olettaa vuorovaikutustilanteissa.

Tyhjä tuijotukseni ei siis johtunut siitä, ettenkö olisi halunnut auttaa tai koettaisin testata toisen muistia. Saati, että haluaisin tahallaan olla vmäinen ja ilkeä, kaikkea muuta. En vaan siinä hetkessä aidosti ymmärtänyt, mikä tieto häneltä puuttuu ja aloin turhautua omaan kyvyttömyyteeni ymmärtää. Miksi mä en ymmärrä, mitä mä voin tehdä tai sanoa? Samalla se oma paniikki ja avuttomuuden tunne kasvaa hetki hetkeltä, kun näkee toisen tuskailevan ja haluais auttaa, mutta kun ei vaan millään tajua miten. Siitä hetkestä olen pahoillani, koska tiedostin asettavani toisen tosi ikävään tilanteeseen, vaikka en täysin ymmärtänyt miten sen tein. Hyvä kuitenkin, että lopulta joku muu sanoi hänelle nimeni, koska itse en olisi siihen pystynyt. Se oli tekona täysin mahdollisuuksien ympyrän ulkopuolella siinä hetkessä.

Tuli hieman (tai vähän enemmänkin) soimattua itseä sen harjoitteen aikana ja jälkeen tuosta tilanteesta, koska tämä ei ollut eka kerta kun noin käy. Osin syyllistin itseäni myös sen takia, että tein tuossa samassa yhteydessä tosi mulkun ratkaisun ja palautin omalla vuorollani vuoron suoraan samalla ihmiselle takaisin. Se olisi saanut jäädä tekemättä, sillä se oli oikeasti todella ilkeämielinen siirto siinä. Joku pieni perkele siinä kohtaa valtasi mieleni ja ennen kuin ehdin harkita olin jo tehnyt niin. Enemmän olin kuitenkin vihainen itselleni täydestä kyvyttömyydestäni ymmärtää toista ihmistä, mikä jätti hänet ikävällä tavalla huomion keskipisteeseen. Vaikka koko tilanne kesti varmasti vain muutaman sekunnin, niin se tuntui todella paljon pidemmältä ajalta. Oma umpimielisyyteni hävetti niin paljon, etten kehdannut hetkeen edes kunnolla kohdata toisten katseita sen jälkeen.

Se on muuten pelottavaa tajuta, miten sitä saattaa huomaamattaan vuorovaikutuksessa ilmaista ulospäin jotain muuta kuin mitä ajattelee. Olin vihainen itselleni, mikä näyttäytyi ulospäin kenties tylyytenä, koska en reagoinut avoimesti ja ilmeenikin näytti todennäköisesti aika happamalta. En tosin voi itse tietää huomasiko kukaan oikeasti mitään eroa, koska ei perusilmeenikään mitenkään erityisen avoin ja hilpeä ole. Toisaalta, miksi kukaan kiinnittäisi ilmeisiini sen kummempaa huomiota ryhmätilanteissa, kun en kerran vuorovaikutukseen juurikaan osallistu. Se itsekeskeisyys, jolla vuorovaikutusasioita tulee välillä pohdittua, on hämmentävän laaja-alaista. Itsekeskeistähän se olk, sillä keskityin niin täysillä negatiivisessa mielessä itseeni, että samalla suljin kaikki muut ulkopuolelle, tarkoitin sitä tai en. Tyrmäys yleensä tulkitaan tyrmäykseksi, oli se tahallinen tai ei.

Se on tosin myönnettävä, että tuo nimijumahdus itseasiassa kertoo aika paljon minusta. Välillä minulla jää ns. pitkät päälle eli tuijotan, enkä tajua mitä kuulen tai havaitsen, vaikka teknisesti ottaen kuulen kyllä mitä minulle sanotaan. Ihan arkielämässäkin käy niin, että se ilmeisin ratkaisu, tulkinta tai tapa tehdä joku asia välähtää mieleen vasta kymmenien kokeilujen ja turhautumisen jälkeen. Improtessa se näkyy niin, että jää noin 80 %:a kaikkein normaaleimmista reaktioista toisen sanalliseen tai sanattomaan tarjoukseen tapahtumatta. En vaan siinä hetkessä ymmärrä ihan normaaleja asioita tai toimintatapoja, vaan mieleni hiihtää jossain omissa tarpeettoman kompleksisuuden sfääreissä. Eräs entinen matematiikan opettajani aikoinaan totesi saman ilmiön sanomalla tyyliin:

Sä olet silleen jännä, että ne asiat mitkä osaat, niin niissä sä osaat soveltaa tietoa sekä toteuttaa pitkissä ja monimutkaisissa tehtävissäkin kaikki välivaiheet virheettömästi. Mutta heti, jos et tajua jotain pientä osaa asiasta, niin sulla ei ole edes helpoimmissa tehtävissä yhtään yksinkertaista välivaihetta oikein.

Anteeksi kaikille pölöyteni kohdanneille, mutta välillä sitä vaan uidaan Kekkosen kanssa suklaavanukkaassa, vaikka siihen ei ole mitään syytä. En vielä täysin käsitä kaikkia syitä miksi noin käy, mutta haluaisin kyllä ymmärtää mikä saa ajatteluni välillä lukkiutumaan tuolla tavoin.

Yksi huvittava esimerkki tästä oli tilanne, missä minulta kysyttiin ”miksei sähköpostissa saapunutta tiedostoa löydy jaetusta google docs -kansiosta, missä muut viestin lähettäjän jakamat tiedostot ovat”. Aloin vastaamaan ja pysähdyin. Pahoitellen pyysin häntä toistamaan kysymyksensä ainakin kuuteen kertaan. ”Anteeksi tyhmyyteni, mutta en vaan millään tajua mitä sä oikeasti kysyt”. Sitten kuudennen toiston kohdalla naksahti ja tajusin miksi en ymmärrä kysymystä. Minulle oli täysin käsittämätön ajatus siitä, että joku ei erottaisi tiedoston liitteenä lähettyä kopiota onlinetiedostoon johtavasta linkistä. Vasta kun tajusin eron tiedoissamme, pystyin vastaamaan. Kaikki olennainen tieto, mitä ymmärtämiseen tarvitsin oli kyllä hänen kysymyksessään, mutta ennakkotietoni aiheesta esti minua ymmärtämästä. Yritin tulkita asiaa oman ymmärrykseni kautta, kun olisi pitänyt vain ottaa vastaan se ilmiselvä viesti ilman tulkintaa.

Olisikohan muuten siinä aiemmassa IMPROVmentin työpajassa käsitellyn englanninkielisen kehikon ajatuksessa ”be obvious” (ole ilmeinen / itsestäänselvä) vielä minulle aika paljon opeteltavaa.

Assosioidako vai ei?

Kiintoisaa oli myös keskustelu ringissä tehdyn sanaketju-harjoitteen jälkeen. Minulle oli täysin selvää, että otan vaikutteita edeltävän henkilön sanomasta sanasta, enkä suunnittele itse sanomaani sanaa etukäteen. En sekuntiakaan kyseenalaistanut tätä toimintatapaa, koska niinhän tätä harjoitetta usein improssa tehdään. Eihän sitä ollut harjoitteen ohjeistuksessa millään tapaa mainittu vaatimuksena. Silti sisäisesti sääntö ”vaikutu edeltävästä sanasta” oli se mitä omassa tekemisessäni seurasin. Ennakkotieto on välillä oikeasti rasite ja sen huomaa tosi selvästi improharjoitteissa, missä samalla nimellä saattaa kulkea kymmeniä eri variaatioita. Jos tietää yhden version, niin se voi aiheuttaa haasteita, kun törmää hieman eri logiikalla toteutettuun versioon. On vaikea päästää irti, koska aivot ovat jääneet jumiin aiemmin tunnistettuihin sääntöihin. Nykyään itseasiassa ihan tietoisesti valitsen yleensä oletuksen, että mitään yhteistä tietoa improharjoitteiden suhteen ei ole. Niinpä, jos joku kysyy tunnenko jonkun harjoitteen, sanon yleensä ei ja annan toisen selittää säännöt.

Tätä sanaketju-harjoitetta varioitiin työpajassa useammalla eri ohjeistuksella. Oikeammin sanottuna toki ohjeistus tapahtui suurimmalta osin esimerkkien kautta ilman suorasanaista ohjeistusta. Kaikkia sääntöjä, mitä ryhmässä käytetyt vuorot noudattivat ei siis ollut sanoitettu, mutta silti siellä oli selkeitä kaavoja havaittavissa. Oli myös aivan hurmaava huomata, että jotkut ihmiset pystyvät hyödyntämään toistoa omilla vuoroillaan. Koira ja niinku, vaan ilmaantuivat sanoina, eivätkä enää kadonneet. Itse en pysty käyttämään toistoa juuri missään harjoitteessa, muuten kuin tietoisen pakottamisen kautta. Aivot nousee kapinaan ja mielestäni tulee väkisin pintaan joku muu sana kuin se minkä olen aiemmin sanonut. Toiston sieto onkin yksi asia, mitä minun olisi hyvä treenata. Ei aina tartte tuottaa uutta sisältöä, vaan kyllähän sitä voi joskus sanoa sen saman sanan vaikka jokaisella vuorolla.

Kokeilluista versioista suosikkini oman ajattelun kannalta oli ehdottomasti versio, missä edeltävä henkilö antoi lähtösanan ja sitten sai vapaasti luetella sanoja. Oli hämmentävää huomata, että aivoihini jäi voimakkaasti muutamaa vuoroa aiemmin mainittu sana kuolema ja se livahti vaikuttamaan myös omaan vuorooni. Kun sain lähtökohdakseni musiikkiaiheisen sanan (kenties rytmi? sori en muista, keskityin liikaa kuuntelemiseen ja tekemiseen), niin muutaman sanan ketjun kautta päädyin sanaan monttu. Siinä kohtaa hämmennyin täysin siitä, että miten hemmetissä päädyin näin sattumanvaraisen oloiseen sanaan ja samalla mielessäni takaisin kuolematematikkaan. Toki monttu oli täysin looginen sana musiikkitermien jatkumossa, koska sitä edelsi sana orkesteri. Silti minua samaan aikaan hämmensi ja ilahdutti se ajatus, että olin sanonut tuon sanan ääneen, enkä yrittänyt sensuroida sitä tai vaihtaa sitä johonkin fiksumpaan.

Saman tyyppinen juttu tapahtui myös sana kerrallaan tarinankerronta harjoitteessa. Yhdessä tarinassa oli olioina mainittu mies, nainen ja kana, joista viimeksi mainitulle kävi tarinan aikana vähän kehnosti. Olisin omalla viimeisellä vuorollani voinut sanoa tarinan jatkoksi kaikkein loogisimman vaihtoehdon eli viitata jotenkin tarinan naiseen. Näin olisin niputtanut tarinan kasaan ja sinetöinyt sen miehen ja naisen melko kiintoisaa yhteiseloa kuvaavaksi tarinaksi. Sen sijaan palautin tarinan viimeisellä sanallani kanoihin. Mitäpä se mies naisesta piittaisi, jos hän voi saada uuden kanan sen traagisesti menehtyneen tilalle. Sekin oli täysin looginen sana siinä kontekstissa, mutta kertoohan se nyt hämärällä tavalla siitä, miten paljon improvisointi on muokannut toimintaani. Aikaisemmin olisin saattanut ajatella sanan kana, mielessäni tuhahtaa ajatukselleni, harkita hetken ja sanoa jonkun muun sanan. Nyt sanoin sen sanan, mikä ekana mieleen tuli ääneen ja nauroin asialle. Kumpi näistä sitten olisi enemmän omana itsenään olemista? Varmaan jälkimmäinen, koska siitä puuttuu sanavalintaa rajoittava itsekritiikki. En enää anna ihan jokaiselle ääneen sanomalleni sanalle suuria laatuvaatimuksia tai oleta niiden kertovan jotain tosi syvällistä minusta ihmisenä.

Mikä minua ohjaa?

Se mikä voima valintojani vuorovaikutuksessa ohjaa on mielestäni asian ytimessä, kun pohditaan olenko aidosti oma itseni vai en. Jos minua vuorovaikutuksessa ohjaa (sosiaalinen) pelko, niin todennäköisesti en ole oma itseni kovinkaan laajassa merkityksessä. En ole kukaan muukaan, mutta yritän ehkä vaikuttaa joltain, mitä en aidosti rennosti läsnä ollessani välttämättä olisi. Omasta itsestäni on näkyvissä tosi kapea ja rajattu sektori, mikä vaikeuttaa usein omaa toimintaani ja kykyäni reagoida toisten viesteihin vuorovaikutuksessa. Onhan se pelko toki minusta lähtöisin ja ne ominaisuudet, mitä pelolla ohjautuessani näytän myös oman itseni rajojen sisäpuolella. En kuitenkaan koe, että se useinkaan on aidon oman itseni ilmaisua, vaan se on pelon vuoksi rakennettu kulissi, jota ylläpidän etten vaan vahingossakaan paljastaisi mitään aitoa.

Työpajassa heräsi kiinnostavaa keskustelua mm. siitä, että voiko sosiaalinen rooli (esim. työrooli) olla oman itsen ulkopuolinen asia vai koostuuko se aina kuitenkin omaan itseen kuuluvistaa ominaisuuksista. Aluksi vieraalta tuntuvakin rooli alkaa ennen pitkää muuttua tutuksi ja sen käyttäminen on kohta täysin vaivatonta. Sinänsä hyväksyn sen, että jokainen niistä teoista, tunteista ja asioista, mitä sosiaalisen roolin kautta ilmennän on osa minua. Minulla eli sillä aidolla omalla itselläni on olemassa heikompina tai vahvempina kaikki ne ominaisuudet, mitä voin sosiaalisessa roolissani ilmaista. Ne eivät kuitenkaan välttämättä ole asioita tai tekoja, joita haluaisin tehdä, jos kokisin voivani olla vapaasti oma itseni. Omana itsenä olemiseen liittyy mielestäni aina olennaisesti vapaus ja rentous, mikä on saavutettavissa vain jos ei pelkää arvostelua itseltään tai muilta. Semmonen tietty virtauksen tila (flow tai mikä ikinä), missä ei itse kriittisesti koko ajan arvioi itseään tai blokkaa asioita itsestään välttääkseen joutumisen toisten arvostelemaksi.

Usein tosi tiukkaan rajatuissa rooleissa on kysymys negatiivisella tunteella (pelko, ahdistus, häpeä, syyllisyys jne.) ohjautumisesta ja tarpeesta suojata omaa itseään rajaamalla jotain omasta itsestään pois näkyvistä. Jos sitten taas mietitään kannattaako kaikkia asioita itsestään aina ja kaikkialla paljastaa, niin ei kannata. Joskus on ihan hemmetin järkevää suojata itsensä ja vetää tarkkaan rajattua roolia. Sosiaalinen rooli voi olla hyödyllinen ja tarpeellinen. Joskus aluksi todella vieraalta ja pelottavalta tuntuvan roolin kautta saattaa itseasiassa pystyä ilmaisemaan omaa itseään paljon laajemmin kuin on aiemmin pystynyt. Eli tämä ei ole yksinkertainen tai mustavalkoinen asia. Roolista tulee ongelma siinä kohtaa, kun roolin rajat alkavat tuntua liian ahtailta. Silloin kannattaa miettiä, miksi tuo rooli on tarpeen tai onko se enää tarpeellinen. Itse ainakin mieluusti luopuisin muutamasta roolista, jotka eivät enää ole tarpeen, mutta tottumus tai pelko tuo ne välillä esiin.

Itsensä suojaamisesta

Tässä työpajassa huomasin usein suojaavani itseäni vaikenemalla. Olisin ihan yhtä hyvin voinut puhuakin, koska oli minulla ajatuksia tästä aiheesta (en tiedä huomasitteko, mutta tästä on nyt kehittynyt aika pitkä teksti aiheeseen liittyen). Vaikeneminen on minulle ominaista käytöstä monissa ryhmätilanteissa. Sulaudun seinään, niin kenellekään ei vahingossakaan jää muistikuvaa siitä, että olin ylipäätään paikalla. Kuunteleminen on tietysti tärkeää ja se on hyvä taito, mutta vuorovaikutus minimaalisella vuorojen käytöllä on enemmän vaikuttumista, ja jopa passivisuutta, kuin tasapainoista vuorovaikutusta. Mutta hei, sen verran annan itselleni armoa, että kyseessä oli kuitenkin ryhmäprosessi, joten sinänsä on ok käyttää rajatusti tilaa ja vain vähän puheenvuoroja. Toisaalta samalla tajuan, miten tärkeää olisi myös tarjota aineksia yhteiseen keskusteluun, eikä vain ottaa aktiivisesti tietoa vastaan. Vaikuttaa, ei pelkästään vaikuttua.

Jos minulta siis kysyttäisiin olinko tuossa työpajassa oma itseni, niin vastaisin että pääosin en ollut. Pääosin olin tuttuakin tutummassa roolissa ja suojasin itseäni. En omasta tahdostani, vaan koska en osannut tehdä muutakaan. Hetkellisiä pilkahduksia laajemmasta osasta siitä, miten itse hahmotan itseni, ilman rooleja, välähti muutamissa harjoitteissa ja parikeskusteluissa. Siinä onkin havaittavissa yksi keskeinen ero. Minulle on yhä edelleen vaikeaa olla oma itseni ryhmätilanteissa, koska en ole tottunut ilmaisemaan itseäni ryhmätilanteissa kovinkaan avoimesti. Se on minulle todella vierasta käytöstä. Kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa sitten tipahtaa helposti aika monia rajoitteita pois siitä, mitä puolia itsestäni koen voivani näyttää.

Toisaalta se on samaan aikaan totta, että olin työpajassa ja vuorovaikutuksessa koko ajan läsnä omana itsenäni. Se ilmaisinko itseäni tottumuksen tai pelon ohjaamalla strategialla ei muuta sitä faktaa, että se oli aidoin versio itsestäni, minkä pystyin siinä hetkessä tarjoamaan. Se ei ollut ehkä se versio, minkä haluaisin kyetä tuomaan esiin, mutta se on eri asia ja todennäköisesti pidempi prosessi. Nyt käyttämäni toimintatapa kertoo siitä, miten jumissa edelleen olen ryhmässä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa siinä roolissa, minkä olen vuosien varrella tällaisia tilanteita varten opetellut. Se rooli on osa minua, ei oman itseni ulkopuolinen asia. Se on kokoelma piirteitä ja ominaisuuksia, joita olen vuosien varrella vahvistanut. Siinä kuitenkin tullaan taas vapauden käsitteeseen. En ole vahvistanut niitä ominaisuuksia itsessäni siksi että olisin halunnut tehdä niin, vaan koska olen kokenut, ettei minulla ole muitakaan vaihtoehtoja. Tyrmäävän negatiivinen ja syrjäänvetäytyvä minä on todella pieni osa sitä liikkuvaa kuvaa, joka minuuteni on. Se on häviävän pieni osa, mutta se on valitettavasti usein se näkyvin ja se johon turvaudun, kun olen epävarma.

Mitä ”ole oma itsesi” tarkoittaa minulle? 

Oma itsensä voi olla monella tapaa ja jos puhutaan vuorovaikutuksesta, niin olemassa voi olla samaan aikaan useampia versioita minuudesta. Jos mietin mitä ajatus ”ole oma itsesi” tarkoittaa minulle henkilökohtaisesti, niin se tarkoittaisi sitä, että toimisin omana itsenäni rennosta, rauhallisesta ja positiivisen voimallisesta lähtökohdasta. Lähtökohdasta, jossa asiat saavat vuorovaikutuksessa tapahtua, niin kuin ne tapahtuvat. Puhun, jos se on tarpeen ja voin myös levollisesti olla hiljaa, jos siltä tuntuu. Ei syyllisyyttä tai tarvetta arvottaa itseään tai ketään muuta. Vastakohtana tuolle voisi olla lähtökohta, missä koen suurta tarvetta kontrolloida sitä miltä vaikutan ulospäin ja annan pelon ohjata toimintaani. Suljen suuni, vaikka oikeasti haluaisin puhua.

Alla olevassa kuvassa on karkea luonnos (joka perustuu ihan puhtaaseen mututietoon) siitä, miten itse tällä hetkellä hahmotan omana itsenä olemisen kokonaisuutta. Koko ajan on olemassa kaikki kolme tasoa ja jokainen niistä voi vaikuttaa vuorovaikutuksen etenemiseen, vaikka sitä ei itse edes tiedostaisi. On se mitä ilmennän eli sosiaalinen minä. On se minä minkä tiedostan, mutta jonka usein suojaan. Sitten on se valtava määrä kaikkea mahdollista kamaa, mitä en itsekään tietoisesti voi koko ajan hahmottaa. Näistä ulospäin näkyy yleensä sosiaalinen ja joskus, jos hyvin sattuu, niin pienempi tai suurempi osa luottamuksellista minää. Se harvemmin kuitenkaan löytyy roolin kautta, vaan nimenomaan rennon läsnä olevan minän moodissa. Eli hetkinä kun on tietoinen riskistä tulla tyrmätyksi ja arvostelluksi, mutta luottaa ja toivoo, että saa osakseen hyväksyntää. Siinä moodissa sen oman vaillinaisuutensa ja hönöytensä voi paljastaa, eikä koe tarpeelliseksi olla näyttämättä sitä. Silloin, kun en koe tarvetta kontrolloida sitä miltä vaikutan ulospäin ja piilottaa tiedostettuja osia itsestäni, niin silloin olen oma itseni. Silloin fokus ei ole minussa, vaikka kertoisinkin itsestäni, vaan se on halussa olla avoin toiselle ja antaa toisen vaikuttaa itseensä. Sen ei tarvitse tarkoittaa syvimpien salaisuuksien kertomista, vaan esim. sitä, että myöntää jonkun tehtävän olevan tosi vaikea ja pyytää apua. Se olisi omana itsenään olemista, kun taas koettaminen selviytyä yksin ja sen piilottelu, että tarvitsee apua, olisi yritys vaikuttaa itseään fiksummalta.

 

Ole oma itsesi
Kolmen tason minuutta.

 

Aito minä ei ole ihanneminä,  vaan se on ristiriitainen ja kaukana ihanteista. Aito minä on rosoisen herkkä, hassutteleva, kovapintaisen pehmeä, hellän raju, ahkera, laiska, tavanomaisen outo, tylsä, rasittava, herttainen… ja hämmentävän höntti elämänkokemusten muovaama ihmisenmuotoinen hetkellisesti avoin painauma vuorovaikutuksessa jaetussa yhteisessä tilassa.

Ole, älä yritä olla. 

Loppukaneettina sanottakoon vielä, että yllättävän syvälliselle tasolle sitä näköjään kahden tunnin työpajan myötä voi päätyä. Kiitos IMPROVmentin Jani ja Simo. Oli taas kerran opettavaista ja avartavaa aivan eri tavoin, kuin olin pystynyt etukäteen kuvittelemaan. Minusta on todella siistiä päästä tilaan ja ryhmään, missä omat ajattelutavat haastetaan positiivisessa hengessä. Kuten tästäkin tekstistä kävi ilmi, niin sitä voi olettaa ja tulkita aika paljon ihan huomaamattaan. Vasta kun siitä oman ajattelunsa tiedostamattomasta harhasta tulee tietoiseksi, sitä pystyy työstämään ja ehkä jopa suoristamaan joitain turhia mutkia.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑