Nyt on käsissäni, tai no tietokoneellani, sellainen opas jota en tiennyt kaipaavani, mutta heti, kun näin sen, niin tiesin kaivanneeni juuri tätä. Päivi Rahmelin, vuonna 2021 julkaistu, Kerro, katsotaan! -opas tarinateatterin sekä narratiiviseen pedagogiikkaan, yhdistää tarinateatterin (Playback Theater) historian, käytännön kokemuksen kautta hankitun tiedon sekä teorian yhdeksi miellyttävästi soljuvaksi lukukokemukseksi. Kirjan sisällöllinen painotus on otsikossa ensiksi mainitussa eli tarinateatterin esittelyssä ja käsittelyssä. Narratiivista pedagogiikkaa käsitellään oppaassa omana kokonaisuutenaan yhden pääluvun verran. Kuten kirjoittaja mainitseekin, niin se on yksi mahdollinen pedagoginen lähestymistapa aiheeseen ja monet muut lähestymistavat ovat myös mahdollisia. Jokainenhan meistä ammentaa omista ja taidoistaan vahvuuksiaan hyödytäen ja ryhmässä itseään suuremmaksi syntyen. Samoin jokainen tarinateatteriryhmä painottuu tekijöidensä mukaan.

Ahmin oppaan yhdeltä istumalta ja vähitellen palailen sen pariin. Ensimmäisellä lukukerrallakin huomioni, omasta taustastani ja tavastani hahmottaa mailmaa johtuen, kiinnittyi toistuviin elementteihin. Oppaassa on rakenteellista toistoa, mikä tekee kannesta kanteen lukemisesta kannattavaa, mutta toisaalta pitää huolen siitä, ettei valikoiva lukijakaan putoa kärryiltä. Alussa joku asia mainitaan lyhyesti ja sitten teoksen loppupuolella siihen palataan uudelleen ja syvennetään ymmärrystä. Näen toistorakenteen toimivan lukijan eduksi, sillä oppaassa on näin sisäänrakennettuna muistintuen ja oppimisen vahvistamisen mekanismeja. Niinpä kirja avautuu, kuin viisaan opettajan puhe. Siellä on jotain sellaista syvää ja laajempaa ymmärrystä, minkä itse ymmärtää ehkä vasta kymmennellä lukukerralla, jos sittenkään.

Toinen asia, mihin kiinnitin huomiota olivat tietyt toistuvat ajatukset ja sanat. Empatia, kunnioitus, shamaani / shamanismi, kuuntelu, kuuleminen ja kuulluksituleminen olivat muutamia, joiden huomasin toistuvan sekä sanoina että syvempinä sisältöinä. Tämä on tarinateatterin kontekstissa varsin sopivaa, sillä tarinateatteri rakentuu aitojen tarinoiden kunnioittavalle käsittelylle lavalla. Kuten improvisaatioteatterissa, käsirkirjoitusta ei ole, vaan se syntyy katsojien ja tekijöiden yhteisen kerronnan kautta. Tarinateatteri voi olla monia asioita. Taidokkaiden, draamaa ja sen lainalaisuuksia ymmärtävien, tekijöiden käsissä se voi olla suurta taidetta. Terapiaan ja psykodraamaan syvemmin vihkiytyneiden ammattilaisten käsissä, sillä voi olla perustason kuulluksitulemisen terapeuttisen vaikutuksen ohella terapeuttisempia pyrkimyksiä. Kuitenkaan sen ei tarvitse olla välttämättä kumpaankaan. Se voi olla myös hyväksyvä ja kunnioittava tarinankerronnan ja näkyväksitekemisen tila. Soveltavaa dramaa eli näyttelijöiden, muusikoiden, ohjaajan ja osallistujien yhteinen prosessi.

Tekniikoita ja etäpohdintoja

Oppaassa esitellään kattavasti erilaisia tarinateatterin perustekniikoita käyttötarkoituksineen. Lukijana valitettavasti joudun tunnistamaan heikkouteni liikkeeseen pohjautuvissa harjoitteissa. En käsitä kirjallisesta kuvauksesta liikkeiden suuntia tai osallistujien asettumista tilaan. Joissain tekniikoissa hahmotusta olikin tuettu kuvioiden avulla, mikä vähän helpottaa, mutta ei täysin poista omaa hahmotushäiriötäni. Moni tekniikka on itsellenikin tuttu draamakasvatuksen tarinateatteri-jaksolta ja silti minun on vaikea hahmottaa niitä kirjallisen kuvauksen pohjalta. Se on kai, kuten vähän kaikessa, niin asiat selviävät parhaiten (ohjatun) kokeilun kautta. Tämä on just se, mihin tarvitsisin omatoimisen harjoittelun tueksi ääni- tai videomateriaalia, koska ymmärrän kyllä sitten, kun saan kokemuksen kehoon. En vaan hahmota sitä, miten asia tapahtuu, jos istun ja luen. Liikkeen ymmärrys vaatii liikettä.

Tietenkään kaikki esitellyt tekniikat eivät olleet luonteeltaan liikettä, vaan mukana on kattava kattaus patsastekniikoita, ääni- ja kuotekniikoita sekä tarinankerronnan tekniikoita ja johdattelevia harjoitteita ja lämppäreitä. Moni näistä on tuttu joko tarinateatterin parista tai toisista yhteyksistä, koska samoja tekniikoita hyödynnetään yleisemminkin draamakasvatuksessa ja -opetuksessa sekä myös improvisaatioteatterin harjoitteina. Olikin ilahduttavaa törmätä tuttuun harjoitteeseen eri nimellä tai hieman eri näkökulmalla ja sovelluksella esiteltynä. Rakkaalla harjoitteella on monta nimeä ja monia eri versioita sääntöineen. Vaikka nimet saattavat elää eri kulttuureissa, niin tekniikat ovat tekijöille yhteinen kieli. Jos nimi sano mitään, niin joko säännöt tai ohjeet kuullessaan tai viimeistään tehdessä tajuaa, että kyseessä on tuttu harjoite. Tämä mahdollistaa myös kansainvälisyyden tarinateatterin ja impronkin saralla.

Erityisen ilahduttavaa tekniikkaosiossa on se, että siellä on myös huomioitu muusikon rooli sekä mahdollinen etätoteutus. Toki etämenetelmiin ja käytänteisiin olisi voinut mennä syvemmällekin ja laajentaa eri tekniikoissa. Ottaen huomioon kuitenkin ajankohdan jolloin teos on kirjoitettu, eli Korona-pandemian ensimmäinen vuosi, niin tarinateatterin etätoteutus Zoomin tai muu etäohjelmiston kautta ei ole vielä kovin pitkäaikaisesti käytössä ollut tapa toteuttaa tarinateatteria. Perustason vihjeilläkin pääsee jo pitkälle. Ilahduttavaa ylipäätään on ollut se, että on löytynyt tapoja toteuttaa tätä hyvin intiimiäkin teatterinmuotoa myös aikana, jolloin ei ole mahdollista kokoontua samaan tilaan jakamaan tarinoita.

Tarinateatteriesityksen tallentaminen

Itse törmäsin tässä taannoin verkkotarinateatterin kohdalla sellaiseen asiaan, mitä en ollut aiemmin joutunut tarinateatterin kontekstissa miettimään eli esitystallenteiden kuvaaminen ja säilytys. Yleisesti ottaenhan tarinateatteri on hetken taidetta, kuten improvisaatiokin. Toisaalta tarinateatteri edellyttää myös luottamuksellista ilmapiiriä osallistujien ja esiintyjien kesken. Tarinateatteriesityksen aikana ihmiset saattavat jakaa hyvinkin yksityisiä tarinoita. Huomasin siinä tilanteessa vastustavani tallenteen ottamista ja siihen joutumista esityksen osallistujana. Jätin esityksen seuraamisen kesken, koska missään vaiheessa osallistujille ei kerrottu missä, miten ja miten kauan kyseistä tallennetta tultaisiin hyödyntämään.

Se on yksi asia, mitä esityksen järjestäjänä pitää miettiä: mitä tallennetaan, miksi, millaiseen käyttöön ja kuinka pitkäksi aikaa. Kaikki, minkä teknologia mahdollistaa ei välttämättä ole muulla tavoin ongelmatonta. Vaikka tallenteen helposti Zoomista saa, niin ei kaikkea silti automaattisesti ja lupia kysymättä ole asiallista tallentaa. Ainakin olisi tarpeen, mielellään etukäteen, informoida osallistujia tilaisuuden tallentamisesta ja tallenteen käytöstä. Se on vähintä, mitä hyvän tavan mukaan olisi tarpeen kertoa. Samoin olisi syytä tarjota myös mahdollisuus kieltäytyä tallenteeseen osallistumisesta. Sekin on eri asia, jos tallennetaan vain esiintyjät, kuin jos vaaditaan myös kotoaan osallistuvien osallistujien tarjoamaan videokuvansa tallenteelle.

Tarinateatteri on kuitenkin soveltavaa draama, joka osallistujiensa yhteinen prosessi, joten sen tallentamiseen suhtautuisin ylipäätään varauksella, ihan jo luottamuksen ja turvallisuuden tunteen rakentamisen vuoksi. Se on eri asia, mitä ihmiset haluavat kertoa julkisesti ja mitä suljetussa ryhmässä. Ei se tallenne ole mahdoton ajatus, mutta arvostaisin järjestäjien puolelta avointa kertomista järjestelyistä sekä mahdollisesti myös ilmoittautuessa tietoa siitä, että tilaisuus tullaan tallentamaan, jolloin siihen osaa orientoitua eri tavalla. Mutta tämä nyt oppaan ulkopuolisena pohdintana tallenteisiin liittyen.

Esityksen rakenne

Oppaassa käydään läpi myös kokonaisen esityksen rakentumista ja rakentamista hyvin selkeästi ja osissa, joten en siihen tässä mene kovin syvällisesti. Yleensä tarinateatteriesityksellä on joku nimi tai kantava teema, kuten ystävyys, rakkaus tai vaikka lapsuus. Mikä ikinä tekijöitä sillä hetkellä tai yleisemmin kiehtoo. Esityksen perusrakenne, kuitenkin koostuu seuraavista osista:

• Alku, joka sisältää musiikkia, alkutarinat (näyttelijöiden kertomat tarinat), lyhyet muodot (yleisön lyhyet tarinat esim. kuulumiset ja työskentelytapaan tutustuminen) ja yhteinen kerronta
• Keskikohta, jossa kuullaan, kertojan tuolissa, osallistujien tarinoita ja sitten voidaan myös sitoa niitä yhteen kyselemällä muilta osallistujilta, onko heillä vastaavia kokemuksia. Ylipäätään keskikohdassa rakennetaan, tarina ja tekniikka kerrallaan, yhteistä kerrontaa ja tarinaa.
• Loppu on se yhteisen prosessin päätös ja koetun koonti. Loussa saatellaan osallistujat yhteisen kokemuksen maailmasta takaisin arkimaailmaan, joka virtuaalisen tai fyysisen tilan ulkopuolella odottaa.

Katsotaan

Sana ’katsotaan’, joka esiintyy myös oppaan nimessä, on osa tarinateatteriesitystä. Sen sanoo ryhmänjäsen, joka toimii ohjaajana esityksessä, koska kyse on improvisoidusta esityksestä, niin myös ohjaaja toimii lavalla reaaliaikaisesti esityksen aikana. Ohjaajalla on monipuolinen ja vastuunalainen rooli tarinateatteriesityksessä. Hänen harteillaan on: rajausten tekeminen ja taiteelliset valinnat, kertojien rohkaiseminen ja yleinen myötäeläminen sekä prosessin ohjaus. Rahmel tunnistaakin oppaassaan tarinateatteriesityksen ohjaajalle kuusi roolia:

1. Seremoniamestari, joka huolehtii osallistujien viihtyvyydestä ja kertoo, mitä on tapahtumassa.
2. Esiintyjä, joka sisältää ja mahdollistaa ohjaajan oman taiteilijuuden sekä dramaturgiset valinnat.
3. Viihdyttäjä, joka huolehtii siitä, että esitys tuottaa iloa ja huumoria, joka on hyväntahtoista ja mahdollisesti myös lohdullista, muttei missän nimessä ketään nolaavaa. Kun on kyse esityksestä, niin kyllähän sen tarkoitus on tavalla toisella, miten asian ymmärtää, on viihdyttää osallistujia.
4. Klovni avautuu itselleni roolina herkkyyden kautta. Tarinateatterissa ollaan usein vakavien ja haavoittavien asioiden äärellä, joten se ymmärrys tavallaan, miten tuoda komiikkaa myös vaikeisiin aiheisiin, on yksi asia, mitä voi elämänmittaisella matkalla opetella. Tuoda suhteellisuuden tajua ja toivoa myös elämän tragedioihin.
5. Terapeutti, joka liittyy sekä siihen, miten olla läsnä, myötäelää tarinoissa, kysyä avoimia kysymyksiä tarinoista ja sanoittaa asioita positiivisella tavalla. Samoin tämä rooli, vaikkei varsinaista terapiaa sisälläkään, niin sisältää terapeuttisen ulottuvuuden, mikä käsittää prosessiin liittyvän tiedon. Tarinan kertojan kohtaaminen nähdyn kohtauksen jälkeen ja ylipäätään siinä nähdyn käsittely, koonti ja sanoittaminen, ovat ohjaajan terapeutin rooliin kuuluuvaa osaamista.
6. Shamaani on opas osallistujien yhteisen kokemuksen ja transformaation eli muutoksen polulla ja muistutus tarinateatterin rituaalisesta luonteesta. Kuten Rahmel mainitsee, tarinateatteripioneerin, Jonathan Foxin on Salaksen käyttämä nimi henkisen ulottuvuuden tuojasta työskentelyyn tai esityksen henkiseen laatuun. Tämä rooli muistuttaa tarinateatteriin liittyvästä

Kuten ohjaajan moninaisista rooleista tulee esille, niin tarinateatterin keskiössä on aina kunnioittava lähestyminen osallistujilta saatuun materiaalin. Ei lähdetä tekemään vitsiä tai sketsiviihdettä siitä, mitä on kuultu, vaan suhtaudutaan siihen kunnioituksella empatialla. Totta kai asiat saavat naurattaa tai herättää kaikenlaisia tunteita, mutta siis tekijöinä suhtautuminen kuultuun on hyvä aina pitää empaattisena. Samalla tärkeää on myös ohjaajana muistaa, kun on nähty kohtaus tai joku tekniikka, että tarinankertojalla on oikeus täydentää ja korjata nähtyä.

Näyttelijöiden lavalle tuottama, joskus hyvin abstraktikin, kohtaus, kuoro tai vaikka patsas, on aina tulkinta siitä, mitä he tarinassa kuulivat. Useinkaan kohtaus ei sisällä jokaista kerrottua yksityikohtaa, vaan pyrkii tavoittamaan olennaisen, ytimen, tarinasta. Siksi on tärkeää kysyä tarinankertojalta, nähtiinkö lavalla sellaista, mikä oli uskollinen sille tarinalle tai jäikö jotain olennaista puuttumaan. Missään nimessä ei saisi jäädä sitä, tahattomastikaan aiheutettua, tunnetta kertojalle, että hänen tarinaansa pilkattu tai muutettu. Ohjaajan rooli on tosi tärkeä tässä, koska hän on se tulkki siinä osallistujien ja näyttelijöiden välissä. Näyttelijät eivät yleensä ole esityksen aikana suorassa kontaktissa yleisön kanssa, vaan ohjaaja jututtaa ja haastattelee yleisöä.

Lopuksi

Oppaassa on edellä mainittujen lisäksi käsitelty myös narratiivista pedagogiikkaa, tarinateatterin terapeuttisia ulottuvuuksia ja etiikkaa tarkemmin sekä esiintyjän että oppilasryhmien ohjaamisen kannalta. Paljon hyvää materiaalia on siis jäänyt tässäkin tekstissä mainitsematta, mutta niinhän siinä aina käy, että rajauksia täytyy tehdä. Itselleni tässä kohtaa tärkeimmät havainnot liittyivät tarinateatteriin muotona, joten sivuutin aika paljon oppilasryhmien kanssa työskentelyyn ja tarinateatterin opettamiseen liittyvää materiaalia, mitä oppaassa on. Jokainen lukee myös omien painotustensa kautta. Suosittelisin ehdottomasti myös tarinateatteria opetustoimessa käyttäville oppaaseen tutustumista, koska siellä on paljon hyödyllistä tietoa ohjaamiseen ja opettamiseen liittyen. Yksi sellainen kiintoisa ajatus oli opettajan rooli ’creaturgina’ eli luovan prosessin ohjaajana.

Se, mikä itseä usein harmittaa kirjoja lukiessa se, kun ei ole omia ryhmiä, missä kokeilla näitä asioita käytännössä. Koska itsekin huomaan sen, että opettamalla oma ymmärrys asioista syvenee vielä paljon enemmän, kuin itseään kurssittamalla. Siinä pääsee eri roolista ja eri tavalla käsittelemään asioita. Se olis aina hienoa, jos pääsis yhdistämään teorian käytäntöön. Ehkä vielä joku päivä. Siihen saakka fiilistelen sitä, miten hienoa on, että tarinateatterin opetuksen ja tekemisen tueksi on saatu uutta kirjallista materiaalia.

Suosittelen lämpimästi tätä opastettua syväsukellusta tarinateatterin maailmaan.