Jatkokurssi. Syventyminen asiaan. Statukset ovat sellainen osa-alue improssa ja kaikessa, mikä monestakin syystä kiinnostaa mua. Kun nyt keväällä tarjoutui mahdollisuus syventää statusymmärrystä, aiheelle varta vasten omistetun, impron jatkokurssin tai -työpajan myötä, niin luonnollisesti sinne kävivät tämän impronörtin askeleet.

Tilaa säästääkseni, en enää tän jatkokurssin jatkokurssin kohdalla käy statuksia tai kurssilla käytettyjä statuskortteja tarkemmin läpi. Niistä voi lukea halutessaan blogin aiemmista teksteistä, kuten: statuskortit 2.0, statusilmaisu, status 2.0 – kurssi jne. Menen tämän kurssin osalta kirjoittaessani sillä oletuksella, että asia on jo jollain tasolla tuttu, kuten työpajan osallistujillekin oli.

Teimme tässä työpajassa pelkästään kohtauksia. Ei mitään lämppärileikkejä tai muuta, vaan mentiin suoraan asiaan. Mikä oli sinänsä ihan mielenkiintoinen kokemus. Koska meitä oli 10 osallistujaa, ja teimme pääosin 2 hengen kohtauksia, niin yksilötasolla se tarkoitti paljon istuskelua ja kehollisesti passiivista aikaa. Jokainen kerkesi päivän aikana aktiivisena osallistujana tekemään 2-3 kohtausta, sillä tämä oli hyvin reflektiopainotteinen päivä.

Sinänsä huomion arvoista, ohjaukselliselta ja menetelmälliseltä kannalta, oli se, että päivän aikana hyödynnettiin reflektoinnissa vain koko ryhmän yhteistä reflektiota. Se valitettavasti, oman kokemukseni ja havaintojeni mukaan, käytännössä tarkoittaa sitä, että osa ryhmästä ei oikeastaan koko aikana ilmaise näkemyksiään kohtauksiensa ulkopuolella ollenkaan. Heidän ääntään ei kuulla, vaan koko ryhmän keskustelu menetelmänä rajaa osan ryhmästä pelkästään kuuntelijoiksi.

Tämä ei ole arvotettu huomio. Se on vaan fakta. Kaikki eivät käytä tai saa koko ryhmän reflektiossa (puhe)tilaa ja osa osallistujista sitten käyttää sitä runsaasti. Ihmiset ovat erilaisia tässäkin suhteessa. Nostan tämän vaan pohdittavaksi tähän muillekin ryhmiä ohjaaville, että kannattaa harkita useampien reflektiomenetelmien ja -muotojen käyttöä, jos haluaa aktivoida koko ryhmää, edes välillä.

Totta kai se, miten rohkeasti hiljaiset uskaltaa ottaa tilaa ja äänekkäät sitä antaa koko ryhmän keskustelussa, riippuu myös ryhmän psykologisen turvallisuuden tasosta.

Itse en juurikaan aamupäivän jälkeen puhunut, koska en kokenut, että niissä keskusteluissa ois ollut tilaa tai edes tarvetta ajatuksilleni. Ryhmässä oli paljon innokkaita keskustelijoita, joita aihe kiinnosti. Keskustelu ei kaivannut lisää ääniä, joten mulle oli ihan ok olla hiljaa ja antaa muille tilaa kysellä ja puhua asiasta.

Mutta tämä on yleisesti ottaen se isompien ryhmien haaste, että ne eivät yllättäen välttämättä ole yhtään sen moniäänisempiä, kuin pienemmätkään, sillä puhetila jakautuu epätasaisesti. Sinänsä oli ihan kiinnostava seurata sivusta yhteistä reflektiota myös statusten kannalta. Kuka käyttää tilaa ja kuka antaa sitä. Koska se nyt vaan on niin, jos kuulla halutaan, niin vain yksi ihminen voi puhua kerrallaan ja silloin siellä on 10 ihmistä hiljaa (10 osallistujaa + 1 ohjaaja).

Retkiluistelukohtaus

Tää työpajahan alkoi sillä, että ohjaaja kehotti meitä rohkeasti sanomaan, jos halutaan kokeilla jotain toisin. Tämä on kokeilupäivä, mutta lopulta siitä muotoutui reflektion eikä aktiivisten kokeilujen päivä. Mikä ei ole huono asia, mutta ristiriidassa aamulla herätellyn ajatuksen kanssa.

Mietin esimerkiksi, että jollei ensimmäisenä kohtauksen, johon itse osallistuin, jälkeen olis hypätty niin nopeasti ja niin täydellisesti katsojina olleiden näkemyksien kuulemiseen, niin olisin kysynyt ja ehdottanut, että voisimme kokeilla samaa tai eri kohtausta uudelleen toisin asetuksin. Mulle se oli vaikee kohtaus. Mulle henkilökohtaisesti se oli myös vaikea reflektiokeskustelu osallistua, koska jotenkin tuli tunne, että tekijät sivuutettiin aika nopeasti ja sitten pohdittiinkin jo yleisiä muista jo nähdyistä kohtauksista yms. Tämä ei kritiikkiä, vaan pieni muistutus siitä, miten nopeasti ja helposti me sivuutetaan asioita ja ihmisiä.

Tämä aamupäivän retkiluistelureissulle lähdön valmistelukohtaus, jota tein toisen improvisoijan kanssa, oli sellainen kohtaus, missä olisi toivonut, että olisi ollut tilaa testata toisenlaisia tapoja tehdä. Se oli ok kohtaus. Se oli hyvin perinteinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu joskus, kun otetaan yleisöstä eka ehdotus.

Siinä on liian vaikea lähtötilanne, jonka sisällä kummallakaan improvisoijalla ei ole kivaa, eikä sitä ole välttämättä edes erityisen kiinnostavaa katsoa. Se oli niitä kohtauksia, mistä puuttuu kaikki jännite, koska kumpikin stressaa sitä tekemistä ja yrittää elää niissä vaikeaksi määritellyissä olosuhteissa. Jollekin muulle parille tää olis voinu olla nappiin valittu lähtötilanne kohtaukselle, mutta itse improvisoijana lavalla, olisin luultavasti pyytänyt toisen ehdotuksen.

Taustoitan sen verran, että kolme meitä edeltänyttä paria oli omissa kohtauksissaan juonut kahvia. Mikä on semmonen impron perustekeminen, jos ei muuta tule mieleen, niin juokaa kahvia. Eli oli hieman hämmentävää, että me saimme sitten aloitustilanteeksi ”tarvikkeiden pakkaaminen retkiluistelua varten”.

Ihan eka kohtaus oli oikeastaan ollut pidempi tarina, jossa kurssin vetäjä teki aikaleikkauksia ja antoi parin rakentaa kokonaisen tarinan: ”miten aloitustilanteeseen päädyttiin”. Se oli oikeastaan ainoa semmonen kokeillaanpa eri juttuja tyyppinen kohtaus tässä työpajassa. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään määriteltyä tekemistä ekassa kohtauksessaan, vaan se lähti liikkeelle toisen improvisoijan asennosta. Hän nyt siinä makaili jännässä asennossa lattialla, niin he aloittivat sen kohtauksen siitä.

Sitten kun tuli meidän vuoromme, niin me saimme ohjaajalta paitsi statuskortit myös tilanteen, joka tavaroiden pakkaaminen ennen retkiluistelemaan lähtöä. Se oli vaikea lähtökohta. Itse tilanne yhdistettynä kortteihin oli hankala. Hankalalla tarkoitan tässä sitä, mikä usein esityksissä aiheuttaa vähän hengettömiä kohtauksia eli, kun lähtökohta on liian hankala toteuttaa, niin fokus jää siihen tekemiseen. Hahmot ja heidän välisensä suhde, mikä oikeasti on se kiinnostava asia, jää taka-alalle, koska sen tekemisen toteuttaminen vie liikaa kaistaa improvisoijilta.

Kokeneet ja kauan yhdessä impronneet tyypit varmasti hanskais tuonkin ehdotuksen, mutta tämmösissä kurssiolosuhteissa, missä kaikki ei tunne toisiaan sen kummemmin, se on yllättävän vaikea. Siinä tulee tiedollinen taakka siitä retkiluistelusta, kun pitää miettiä, mitä siitä tiedän, miten niitä kamoja pakataan jne. Huomasin kohtauksen loppupuolella, että olin jättänyt mitä suurimmassa määrin omat statuskorttini hyödyntämättä, kun olin keskittynyt niin siihen tekemiseen ja miimijuttuihin. Nekin on tärkeitä, mutta nyt kun oltiin statusten äärellä, niin tämä tuntui vähän kököltä. Kun olis kuitenkin halunnut kokeilla nimenomaan statusten kanssa toimimista.

Aidosti haluan muistuttaa, että se kahvinjuonti /-keittokohtaus voi olla todella hyvä lähtökohta. Silloin se itse kohtauksessa tapahtuva tekeminen ei kuormita kauheasti kognitiivisesti. Kun riittää, että välillä ehkä siemaisee kupista miimistäkahvia, niin jää enemmän tilaa kehittää hahmoa ja hahmojen välistä vuorovaikutusta.

Tämä retkiluistelukohtaus oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että siinä tosiaan ihmissuhde jäi sivuun. Se ei silti tarkoita, että se kohtaus olis epäonnistunut. Se vain oli hyvin tavanomainen improkohtaus, missä puhutaan tekemisestä ja se ehkä jää vähän jumiin jossain kohtaa. Jotenkin se ei etene.

Sanoisin ehkä, että se sanallisesti annettu tarkenne ”pakkamassa kamoja [tekemistä varten]” oli semmonen, mikä osaltaan myös jumitti kohtausta. Koska ainakin itselle jäi alitajuntaan se määrittely kieltona lähteä varsinaisesti retkiluistelemaan, mikä käänteisesti pakottaa pysyttäytymään siinä pakkaamisessa. Se on hyvin tavallista improkohtauksissa, kun tiedetään minne ollaan menossa. Sitä rupeaa viivyttelemään. Tässä viivyttely tapahtui, koska jotenkin tuntui, että kohtaus pitäis paketoida, ennen kuin luistelemaan lähdetään, mutta kun ei se oikein päässyt edes alkuun.

Mainittava on kuitenkin se, että miimisesti se oli hyvä kohtaus. Todellisuus pysyi hyvin kasassa. Luistimet ei kadonneet todellisuudesta, kun ne oli kerran luotu. Parini taikoi itselleen puuttuvan repun tilalle miimisistä muovipusseista repun. Toki se, että se reppu ylipäätään puuttui, että se valinta – olla löytämättä reppua tilasta – tehtiin, kertoi kohtauksen jähmeydestä.

Siinä kohtaa, kun tekeminen on liian vaikea tai liian kaukana improvisoijan tuttuusalueelta, niin tyrmäysten ja hidasteiden keksimisen määrä kasvaa. Eihän me sinne luistelemaan päästy. Lopulta sieltä ohjaaja huusikin, että jompi kumpi tunnustaa pelkäävänsä lähteä luistelemaan. Ilman sitä väliohjausta, niin me oltais varmaan vieläkin pakkaamassa kamoja tai siis vaivaannuttavasti pyörimässä siinä miimisessä tilassa. Tämä olis semmonen tilanne, missä esityksessä jonkun pitäis ulkopuolelta tulla ”pelastamaan” improvisoijat, koska sisältä käsin on hyvin vaikea enää tehdä korjaavaa liikettä tai voimakkaita määrittelyjä, kun siihen välttelytanssiin on lähdetty.

Kohtauksen korteista

Toi oli semmonen kohtaus, missä olisi tehnyt mieli kokeilla uudestaan tai vaihtoehtoisesti tehdä se kahvinjuontikohtaus. Ihan vaan, jotta olis ollut sen retkiluistelusäädön sijaan ollut tilaa elää niinä hahmoina. Nytkin sitä oli vähän. Siellä oli hetki, jossa toinen astui – kirjaimellisesti – varpailleni, jossa statuksetkin välähtivät näkyviin. Siinä kohtaa, koska hahmollani oli korkea status, niin nostin statustani, kun toinen astui varpailleni. Ihan fyysisesti isonsin tilan käyttöä ja suoristin ryhtiä.

Vaikka sanoin unohtaneeni kohtauksen aikana saamani kortit, niin se on vain osin totta. Huomasin korttien tällä kertaa yhdessä vaikean määrittelyn kanssa hankaloittavan omaa tekemistäni. Mulla tuli hyvin staattinen tyyppi. Semmonen, joka vähän ehkä holhosi sitä toista kaveria, jolla ei ollut kaikki palikat ihan kasassa. Hän oli selkeästi pelokkaampi ja jotenkin enemmän pihalla koko retkiluistelukonseptista.

Mulle vaikeus tuli siitä, kun mulla oli korkea status(ilmaisun) ja voimavarana / sosiaalisena valuuttana kiltteys. Se kiltteys aiheutti mulle hankaluuksia sen hahmon statuksen vuoksi. Kuten kurssilla paljon keskusteltiinkin, niin on vaikea nostaa toista korkean statuksen kautta. Kiltteydestä ja kehumisesta tulee korkealla statuksella hyvin helposti kettuilevaa tai tietyllä tapaa toista vähättelevää. Semmosta päähän taputtelua: ”hyvin tehty”. Siihen tulee helposti se alentuva sävy. Yritin tosi kovasti vältellä sitä, mikä sitten aiheutti sen, että en oikeastaan toteuttanut mitään kädessäni olevista korteista kohtauksessa.

Yleisesti ottaen ajattelen, että statuskortit auttavat hahmonluonnissa. Ei se kuitenkaan aina mene niin. Jos se yhdistelmä on liian vaikea (esim. korkean statuksen pelko vanhemmissa korteissa) ja se yhdistyy vielä tämmöseen älylliseksi jäävään tekemiseen, niin kohtauksesta tulee aika ponneton. Tää on hyvä muistaa, että monesti, kun näin käy, niin itse asiassa ratkaisu, millä kohtauksen sais taas lentoon olis etsiä kohtauksesta vetovoimatekijät (tai rakkaus). Syy, miksi nämä kaksi hahmoa ovat yhdessä lavalla. Miksi nämä kaksi tyyppiä ovat lähdössä yhdessä luistelemaan. Vaikka kuinka olis määrittelyjä, niin jos ne rajoittaa improvisoijaa lavalla, niin siinä kohtaa on ihan ok tiputtaa jotain vaatimuksia. Keskittyä siihen, mikä on tärkeää. Tärkeää yleensä on se vuorovaikutus ja suhde, joka niillä kahdella hahmolla on toisiinsa. Olipa se sitten ystävyyttä tai mitä tahansa. Niin rakkaus on avain.

Humoristi

Kuten sanottua, niin tämän päivän mittaisen työpajan aikana jokainen ehti tehdä 2-3 kohtausta. Itse ehdin tehdä kaksi. Edellä kuvattu oli ensimmäinen ja toinen oli sitten jotain ihan muuta. En pysty edes vakavin miettein pohtimaan jälkimmäistä kohtaustani, koska se oli ihan törkeä. Mun hahmoni oli ihan hirviö, mikä oli siis hauskaa ja samalla ihan kauheata.

Sain hahmoni pohjaksi kortit, joissa status oli 3 ja itsetunto myös 3. Siten sosiaalisena valuuttana minulla oli huumorintajua 10 edestä eli ihan maksimit. Kun katsoin korttejani, niin tajusin, mitä on tulossa. Tajusin, mitä tämä yhdistelmä minulle improvisoijana tarkoittaa. Taisin naurahtaa ääneen jo siinä kohtaa, kun näin koko korttikäteni.

Sitten, kun saimme sen parikohtauksemme pohjaksi vielä tilanteen, joka oli työhaastattelu tai ekan työpäivän kohtaaminen, jossa minun hahmoni oli toisen työnantaja, niin nauroin uudestaan. Se oli ihan järjetön yhdistelmä. Se, millaisen hahmon itse kukin improvisoija jostain korttiyhdistelmästä luo, vaihtelee. Edellinen matalan itsetunnon humoristini oli alapäähuumoria viljelevä vanhainkodin asukki. Tästä tuli sitten ihan semmonen ihmishirviö ja painajaisten pomo. Mutta hänellä itsellään oli hirvittävän hauskaa, ihan koko ajan.

Kuten myös tuon kohtauksen reflektiokeskustelussa nostin esiin, niin halusin välttää tekemästä samaa hahmoa uudestaan. Koska tässä voimakas huumorintaju yhdistyi matalahkoon itsetuntoon, niin mun tulkintani oli se, että hahmo on omasta mielestään ihan törkeän hauska, mutta hänen huumorinsa tapahtuu toisten kustannuksella ja se on lähtökohtaisesti mautonta ja huonoa huumoria. Eli, kun sain kortit käteeni, nauroin, koska tajusin, että tulen tekemään ihan törkeän hahmon. Ihan täyden mulkkerssonin. Varsinkin, kun hän oli vielä toisen työnantaja, niin siitä tulee ihan jäätävä tyyppi.

Tulikin.

Mullahan ei pitänyt pokka, koska se oli niin överi tyyppi. Ainoa juttu, mikä sitä hahmoa veti oli vitsien viljely joka väliin. Koska hänellä oli niin huono itsetunto, niin mun pyrkimykseni näyttelijänä oli pahentaa tilannetta koko ajan. Jotenkin mennä vielä huonompaan huumorin. Tökätä vielä kerran. Lähtökohtaisesti olla ihan törkeän epäavulias improvisointikaveri, koska hahmoni vetää koko ajan läskiksi sen koko tilanteen. Ihan sama, mitä toinen sanoo, niin siitä pitää vääntää vitsiä. Ihan tolkuttoman ärsyttävä ja raskas hahmo.

Ja näitä toki on, elämässäkin. Humoristeja. Hihhii.

Minä improvisoijana siellä hahmon takana, enkä niin kovin salaakaan, nauroin vedet silmissä, koska tajusin tekeväni ihan supertörkeää tyyppiä. Kun kohtaus lopulta pysäytettiin, niin mähän nauroin kaksin kerroin, koska olin tehnyt jotain itselleni niin vierasta, että nauru on ainoa keino käsitellä sitä. Tuli mieleen jollain ihan ekoista improkursseista tekemäni apinahahmo, joka myös aiheutti saman helpotuksen naurun, kun se kohtaus loppui ja hahmon sai pudottaa.

Se oli ihan uskottava, hieman outo, tyyppi. Tuollaisia on, kuten jo sanoinkin. Mutta se on niin kaukana siitä, mitä minä olen tai mikä minusta on sopivaa käytöstä, että se aiheuttaa semmosen mukavuusalueeltapoistumishepulin. ”Tämä on ihan tosi noloa ja teen silti”. Siinä nauraa epäuskosta, kun siitä huolimatta, että se on noloa, niin sä teet ja sulla on ihan kivaa.

Musta tämä on se tila, missä kehittyminen tapahtuu. Ei se, kun sulle sanotaan siedä sitä epävarmuutta nauti siitä, kun menet ihan lukkoon liian vaikeassa improtilanteessa. Tämä tila on tärkeä. Kun koko juttu tai hahmo on överi, mutta ei niin överi, että tyrmäykset lisääntyy ja sun vaikea improvisoida. Se on just sen verran yli mukavuuden rajan, että se on vielä mahdollista tehdä ja nauraa asialle. Se ei ole mukavuusalueelle, mutta se ei niin kaukana siitä, että se loikka sinne vaatisi sinulta liikaa. Tämä on mahdollisen kasvun tila.

Tämä on se tila, mikä mua kiehtoo ja mistä mulle on löytynyt ne suurimmat edistysharppaukset. Musta oli tosi ihana kokea semmonen pitkästä aikaa. Kun on impronnu pidempään, niin siellä alkaa kehittyä rutiineja ja sitten tulee semmosia kohtauksia, mitkä vaan lisää negatiivisuutta ja tyrmäyksiä, mutta jotka ei auta laajentamaan mukavuusaluetta, vaikka niitä kuinka reflektois. Älyllinen ymmärrys ei siirry toiminnan muutokseksi.

Sitten tulee joku tämmönen, mikä ei ole älyllinen kokemus. Se ei tule älyn kautta. Siinä vaan joku klikkaa. Katson kortteja ja tajuan, mitä tulossa on. Tajuan, että tämä on nyt törkeää, mitä tulen tekemään. Jos olisin kohtelias improvisoijaa. Sanoisin ”joo, ja” toisen ideoille, niin mähän en vois luoda semmosta hahmoa. Se on hajottava voima. Ammennan siihen jokaista ikinä kohtaamaani todellista tai fiktiivistä hahmoa, joiden huumorin vahingoniloista ja pahansuopaa, mutta he itse ajattelevat olevansa ihan järjetöttömän hauskoja ja humoristisia tyyppejä. Hahmo on sitä mieltä, että tämä on parasta huumoria ikinä ja meillä kaikilla on kivaa. Mutta minä improvisoijana tiedän, että se ei ole totta ja se ristiriita saa pokkani pettämään ja mut nauramaan niin, että kyyneleet valuu.

Enkä tiedä, onko tämä joku osa sitä kuuluisaa sisäistä idioottiani, jota klovneria opettajat yrittävät kaivaa ihmisiä esiin. Mutta tiedän, että mulla on kivaa. Niin kivaa, että en pysty kätkemään sitä ja silti teen sen hahmon. Voin näytellä sen kohtauksen. Okei, mulla ei pysy pokka, mitä usein vaaditaan, mutta mitä sitten. Olin kuulevinani, että yleisössäkin naurettiin, joten ehkä se ei ole täysin ongelmallinen asia.

Sen tarvii aina olla hahmon huumorin pahansuopaa. Olen nauranut samalla tavalla kyyneleet silmissä kesken kohtauksen, koska toinen tulee kohtaukseen hevosena ja se on musta niin järkyttävän hauskaa, etten voi itselleni mitään. Siinä on joku semmonen juttu, mikä on minulle tyypillinen. Merkittävä osa sitä, miksi minun idioottini on hauska tai huomion arvoinen.