Erityinen syy, miksi nautin statusimprokursseista on se, että hahmon luomisesta ei tarvitse hirveästi kantaa huolta. Improssahan normaalistikin voidaan ottaa yleisöstä joku tilanne / paikka ja ihmissuhde hahmoille, joten ihan tyhjästä ei yleensä (lyhyeen) improkohtaukseen lähdetä. Pitkissä tarinoissa ja myös lyhyissäkin kohtauksissa voidaan kuitenkin jättää ehdotukset ottamatta ja mennä sillä, mitä improvisoijien jaettu mielikuvitus tuottaa. Kursseilla yleensä kuitenkin ohjaaja joko määrittää itse tai pyytää muulta ryhmältä paikan ja ihmissuhteen kohtauksiin. Statuskurssilla näiden ympäristöä ja ihmissuhdetta määrittävien perustietojen lisäksi saa myös korttien kautta lisämateriaalia oman hahmonsa pohjaksi.

Statuskortit – etenkin tällä kurssilla käytetyt Solios Spheres -kortit, mutta myös ihan tavalliset pelikortit tms. – tarjoavat valmiina sen, miten hahmosi fyysisesti käyttää tilaa ja miten suhtautuu muihin kohtauksen hahmoihin. Tällä tarkoitan nyt siis sekä sijoittumista sisäisessä arvoasemassa että sitä, miten kohtaat muut. Korttien kautta sulla on jo aika paljon tietoa hahmosi toiminnasta vuorovaikutustilanteissa. Tiedät, miten hän on kehollisesti, miten hän käyttää tilaa, mikä hänen arvoasemansa on tai onko hänellä hyvä, keskiverto vai huono itseluottamus. Sitten voi olla myös sosiaalisia valuuttoja eli paljon tietoa tai vähän empatiaa jne.

Toki sittenkin jää vapaus tulkita, miten huono itseluottamus, matala statusilmaisun taso, korkea arvoasema tai eriomaisen hyvä etiikka vaikuttaa hahmon toimintaan, kun se on tekemisissä toisten hahmojen kanssa. Itse koen statuskortit vapauttavana lahjana mulle improsivoijana, koska mulle hahmojen luominen on hyvin vahvasti kehollista. Saamalla jonkun sattumanvaraisen korttiyhdistelmän, saan yleensä hahmon lahjana, ilman suurempaa tietoista prosessointia. Toki sama voi tapahtua myös määrittelyjen kautta kohtauksessa ja statuskortein luodutkin hahmot täydentyvät vuorovaikutuksessa. Mutta onhan se ihan eri asia astua kortit taskussa lavalle sen sijaan, että menee sinne löytämään hahmon fysiikan ja muun. Mulle nämä ovat se työkalu, millä voi toteuttaa sitä Meisnerinkin viljelemää ideaa ”älä tule lavalle tyhjänä”. Esitys alkaa jo ennen, kuin astut lavalle ja siitä, miten astut lavalle.

Kehollisuus tässä yhteydessä ei tarkoita sitä, että jokaisella luomallani hahmolla on joku jännä asento tai kehollinen maneeri. Se tarkoittaa lähinnä hahmon nahkoihin asettumista. Varsinkin, kun tehdään paljon lyhyitä kohtauksia yhden työpajan aikana, niin alkaa jossain kohtaa tulla se houkutus, että tekee vain semmosia hahmoja, jotka on itselle tuttuja tai sitten hyvin lähellä omaa ilmaisua. Mulle statuskortit on se työkalu, millä myös itselleni tyypillisten valintojen tuolle puolen, kokeilemaan jotain, mikä ei ole minulle niin tuttua. Se tarkoittaa sekä kehonkieltä että hahmon sisäistä maailmaa, joiden välillä voi vallita myös jännite.

huumorin takapuoli

Tässä Status 2.0 -työpajassa edellisessä tekstissä mainittujen korkeastatuksisien sisarusten ohella selkein esimerkki siitä, kun kortit vie tekijäänsä oli parikohtaus vanhainkodissa. Olimme parini kanssa kaksi vanhempaa naisihmistä, jotka istuivat vanhainkodissa ja juttelivat. Olimme saaneet kohtausta varten myös statuskortit. Omasta hahmostani tiesin, että hänellä on korkea statusilmaisun taso, matala itsetunto ja sosiaalisten valuttojen osalta hänellä oli maksimitason huumori (sence of humor). Eli minun tulkintani, että siinä on matalaitsetuntoinen ja kovaääninen humoristimuori.

Kun sain koko korttivalikoiman hahmolleni, niin naurahdin, koska tajusin, mitä tämä tarkoittaa mulle näyttelijänä. Jos hahmollani on matala itsetunto ja huumorintaju ihan maksimissa, niin mulle se avautuu tyyppinä, joka vähän pakonomaisesti laukoo vitsejä. On joku sutkauttelija tai vastaava. On pakko löytää kaikesta huumoria. Sitä se todellakin tässä hahmossa tarkoitti.

Siinä toinen keskustelee kaikessa rauhassa keinutuolihankinnoista ja sen semmoisesta, kun oma hahmoni heittää härskiä läppää. Kaikki, mikä oli mahdollista jotenkin viedä kaksimieliseksi tai alapäähuumoriin, niin kaikki vietiin sinne seudulle. Ei silleen, että yrittäisin iskeä sitä toista hahmoa, vaan jos siellä puhuttiin keinutuolimyyjästä, niin oma hahmoni ehdottaa seksiä alennuksen saamisen välineenä. Siitä tuli semmonen hyvin rietas ja melko tilannetajuton muoriska. Ronski ja rivo emäntätyyppinen hahmo.

Jossain määrin tunnistan tämän hahmotyypin itsessäni. En ehkä suoraan tätä typeriä vitsejä pakonomaisesti viljelevää varttuneempaa tätiä, mutta elementtejä hänestä löytyy monista hahmoistani. Usein nämä on niitä hahmoja, jotka puhuu vähän murteella. (En tiedä millä murteella, se on joku mystinen sekoitus vähän kaikkia murteita) Niillä on korkeahko statusilmaisun taso. Mikä nyt oikeastaan vasta valkeni minulle tämän korttiyhdistelmän myötä, niin heitä yhdistää myös ehkä vähän matalahko itsetunnon taso. Tämän tyyppisiä pakonomaisesti alapäähuumoria tuottavia hahmoja.

Se matala itsetunnon taso tässä yhdistelmässä ohjaa tuottamaan huumoria toisten kustannuksella. Eli vääntämään vitsiä toisesta tai kaikesta, mitä muut sanoo. Eikä se automaattisesti ole merkki huonosta itsetunnosta, tunnistan tämän myös alueellisena kulttuuripiirteenä. Sarkastinen ja semmonen vahingoniloinen huumori kukkii enemmän joillain alueilla. Itsekin sellaisella alueella olen elämääni elänyt. Vitsin vääntäminen kaikesta on mulle hirveän luontainen tapa olla ja puhua. Olen joutunut poisoppimaan sitä. Niinpä, kun jossain hahmossa saa täysin revitellä sillä – vähän kielletyllä – ominaisuudella ja tavalla toimia, niin se on hirveän vapauttavaa. Se on tämä hahmo, en minä.

Se hahmojen tarjoama tietty vastuuttomuus on ihanaa. Toisaalta, myös se vastuuttomuus hahmonluomisesta on ihanaa, kun hahmon pohjalla on ne kortit. Voidaan minun eli improvisoijan huonon huumorintajuni sijaan pohtia sitä, miksi tämä korttiyhdistelmä (korkea status, matala itsetunto ja korkea / voimakas huumorintaju) tuottaa tällaisen hahmon ja tällaista käytöstä. Nämä kortit vapauttavalla tavalla irrottaa reflektiokeskustelut minusta ihmisenä. Ne on valintoja ja tulkintoja, joita olen korttien pohjalta tehnyt. Totta kai materiaali on minusta peräisin, mutta se ei kerro minusta muuta kuin sen, että nämä status-ominaisuudet saivat minut improvisoijana tarjoamaan tässä vuorovaikutuksessa tällaista materiaalia.

Luonnollisesti vastuuttomuus ei tässä tarkoita sitä, että en olisi ihan samalla tavalla vastuussa sanomisistani hahmossakin. Ei se ole mikään vapaakortti loukata toisia tahallaan tai tahattomasti ilman anteeksipyyntöä. Vaan se vastuuttomuus tarkoittaa mulle sitä, että jokainen valinta ja teko pohjautuu johonkin, minkä irrottaa minusta ihmisenä. Nämä ei ole persoonaan liittyviä asioita, vaan statusten ohjaamia valintoja. Mä teen nyt näissä kuvitelluissa oloissa tämän yhdistelmän näin. Se on selkeästi hahmo, jonka rakennusosia voidaan objektiivisesti tarkastella.

”Sulla oli nämä kortit ja siitä syntyi tällainen hahmo”. Ette uskokaan, miten vapauttavaa tää voi olla ihmiselle, joka tyrmää kymmeniä omia ideoitaan sekunnissa ja tuntee painetta keksiä jatkuvasti jotain uutta. Näissä tarkempiin komponentteihin jaotelluissa statuskorteissa on improvisoijana inspiroiva ja vapauttava vaikutus. Hahmot syntyvät ihan ilmaiseksi, ei tartte keksiä tai puskea. Riittää, kun ottaa korttien tiedon vastaan ja antaa itsensä tehdä siitä yhden mahdollisen tulkinnan ja sitten elää sen todeksi vuorovaikutuksessa.

P.S. Vaikka tämä teksti ilmestyy nyt tosi myöhään. Tämä työpaja on pidetty jo aikaa sitten, niin koin kuitenkin tärkeäksi kirjoittaa tämän vielä auki, koska tämä toimii myös ajatuksellisena pohjustuksena tulossa olevaan tekstiin.