Nyt ollaan ajallisen loogisuuden tuolla puolen ja ollaan siirrytty teemalliseen jatkumoon. Tämä kurssihan järjestettiin siis ennen tuota Hyvän mielen musaimprokurssia, josta jo pari tekstiä kirjoitinkin. Aiheensa puolesta tämä teksti kuitenkin vaati enemmän kypsyttelyä tavallisesti. Sillä, kuten otsikossakin lukee, haluan nyt puhua korjaavista kokemuksista.

Miksi?

Aina ei mene niinku Strömsössä, kuten modernihko sananparsi sanoo. Yksi tärkeä syy juuri tämän Status 2.0 kurssin /-työpajan käymiseen toistamiseen oli se, että edellisellä kerralla mulle jäi ristiriitainen olo. Periaatteessa päivä oli mukava, mutta pääasiassa silti muistan päivän vähemmän mukavasta kokemuksesta. Nimittäin, ainoa kohtaustekniikka, johon sillä kertaa osallistuin aiheutti – ei nyt traumaa, mutta voimakkaan kehollisen ahdistusreaktion, joka esti kokonaan yhteen ryhmätekniikkaan osallistumisen. Koska en halua yhdistää, edes alitajuisesti, statustyöskentelyä ja sitä yksittäistä ahdistavaksi yltynyttä kokemusta, niin halusin päästä tekemään uusia kohtauksia. Korjaamaan sitä, mikä jollain tasolla vähän hajos edellisellä kerralla, kun statuksia opettelin.

En mene tässä tekstissä syvemmin siihen kokemukseen, koska purin sen jo sitä kurssitoteutusta käsittelevässä tekstissä ja sen voi halutessaan lukea sieltä: Status 2.0 -kurssi

Sama otsikko, eri kurssi

Minulla on takavuosina ollut tapana aika ajoin ns. käydä uudelleen jo käymiäni kursseja. Sehän on tietysti virheellinen ajatus ja virke. Jollei kyse ole täysin omia junanraiteitaan etenevä leipiintynyt opettaja ja hyvin samankaltainen ryhmä, niin ei mikään impro- tai muukaan ilmaisukurssi ei ole samanlainen kokemus tai sisällöltään täysin sama. Näin ei ollut tälläkään kertaa. Edellisellä kerralla meitä taisi olla 14 ja nyt oli kuuden opiskelijan pienoiskurssi, mikä tarkoittaa yksittäisille osallistujalle hyvin erilaista kokemusta.

Isoissa ryhmissä on omat hyvät puolensa ja pienissä ryhmissä omansa. Pienissä ryhmissä pääset kokeilemaan ja tekemään paljon itse. Isommassa taas, varsinkin kohtaustekniikkojen osalta, pääset näkemään paljon ja itse kokemaan vähän vähemmän. Kuten sanoin, niin edellisellä kerralla pääsin osallistumaan yhteen kohtaustekniikkaan ja nyt sitten huomattavasti useampaan. Tällöin riski siihen, että yksittäinen ikävä kokemus jäisi päällimmäiseksi on paljon pienempi. Ihan vaan jo siitä syystä, että keholliseksi yltynyttä reaktiota on mahdollista fiktiossa purkaa, jos pääsee tekemään useamman kohtauksen. Jos tekee vain sen yhden, niin se on sitten se määrittävä kokemus.

Yleisesti ottaen olen ylipäätään sen kannalla, että ”samoja” kursseja voi käydä myös uudestaan. Suuri virhekäsitys -jos ei puhuta siis impron perusteet otsikolla kulkevasta kurssista, jossa lähdetään nollasta – on, että kerralla voisi sisäistää ja oppia kaikesta kaiken. Toisto on minkä tahansa taidon kannalta tärkeää. Improssa toistoa toki tulee, vaikka vaihtaiskin kursseja, koska eri opettajat opettavat eri painotuksin. Kuitenkin sekin on hyvä muistaa, että yksi työpaja ei välttämättä myöskään paljasta sinulle kaikkea, mitä juuri sillä opettajalla voisi olla sinulle opettavana.

Kuten sanoinkin, niin tämä oli hyvin erilainen kokemus, kuin edellinen samaa nimeä kantanut kurssi, vaikka tehtiin melko pitkälti samoja tekniikoita. Opetus syntyy, hyvässä impro-opetuksessa, opettajan ja ryhmän dialogina. Voi olla joku ajatus ja sitten ryhmä viekin asiaa semmoseen suuntaan, mitä et ollut etukäteen ehkä ajatellut. Kokeneet opettajat, tai muuten uteliaat sielut, pääsevät siitä helposti käsittelemään eri kursseilla eri teemoja tai sisältöjä. Ihan riippuen siitä, mikä sen ryhmän tarve on. Sekin on yksi syy, miksi itse tykkään opettaa improa, koska koskaan ei tiedä, vaikka olis suunnitellut tekniikat ja miettinyt asioita etukäteen, mihin vuorovaikutus sen kokonaisuuden lopulta kääntää.

Ja tämä oli nyt ihanan rauhallinen ja lämminhenkinen kurssi, jolla tuli tehtyä uusia oivalluksia itsestä ja myös muista sekä ihan vaan heittäydyttyä vuorovaikutukseen ja yhteyteen. Tämä päivä oli ihanan rentouttava hetki improvisaation ja arjen vuorovaikutuksen teemojen äärellä. Sain sen, mitä halusinkin eli korjaavan kokemuksen statusten äärellä. Tästä työpajasta poistuin hyvillä mielin ja täynnä uutta energiaa.

Korkeita statuksia

Tällä kurssilla, kuten edelliselläkin, käytössä oli Solios Shperes -statuskorttipakka. Siinä yksilön vaikutusvalta on jaettu neljään korttikategoriaan: itsetunto, statusilmaisu, arvoasema sekä sosiaaliset valuutat / vahvuudet. Näiden neljän kategorian kautta päästään käsiksi hyvin monipuoliseen valikoimaan inhimillisesti uskottavia hahmoja. Varsinkin, jos korteissa on joku ristiriita, kuten korkea statusilmaisu, mutta matala itsetunto, niin päästään käsiksi hahmoihin, jotka avaavat silmiä myös arkielämässä kohdattujen ihmisten käytöksen suhteen. Monet hahmoista, joita näillä korteilla päästään improvisoiden tutkimaan ovat sellaisia, että niitä harvemmin millään muulla tavalla improvisoiden saadaan synnytettyä.

Ylipäätään voisin luonnehtia tätä kurssia omalta kohdalta korkean statuksen treenimaastoksi. Ohjaajalla on käytössää useammasta pakasta muodostetut isommat pakat jokaiselle statusten osa-alueelle, joten kohtauksessa voi aina olla yksi tai useampia samoja kortteja. Siellä voi olla vaikka kaikilla korkein mahdollinen statusilmaisu (10) tai yhtä itsetunto. Tätä ei yhdellä pakalla, jossa kaikkia kortteja on vain, yksi ei saa aikaiseksi. Kortithan otetaan pakoista sattumanvaraisesti, joten sinänsä se, millaisia statusominaisuuksia oma hahmo saa rakennusmateriaaliksi on sattuman sanelemaa.

Tällä kertaa en tainnut päivän aikana saada juuri nelosta alempaa statusilmaisu-korttia- Näin ollen kehollista käpertymistä tai itseen sulkeutumista, mitä minulle tapahtuu monesti matalissa statuksissa, kun tehdään sisällöltään vaikeita kohtauksia (edellisellä kerralla esim. lasten huostaanottokeskustelu) ei päässyt tapahtumaan. Siinä mielessä on myös hyvä kiinnittää huomiota omaan statusilmaisun tuttuusalueeseen.

Minulle matalat statusilmaisun tasot ovat tuttuja sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä mielessä. Se on keholleni tuttua ilmaisua. Sen sijaan korkeammat statusilmaisun tasot ovat vähän vieraampia. Perustaso on ehkä jotain vitosta, asteikolla 1-10, mutta viihdyn oikein hyvin jossain 2-3 tasolla. Sen sijaan, jos pitää nostaa tasoa seiskan tai kasin yli, niin mulla alkaa olemaan tukalaa, jos on hyvin neutraali hahmo. Jos tehdään ronskia karikatyyriä tai merkittävän itsestä poikkeavaa hahmoa, niin siinä ei ole ongelmaa. Itsenäni siellä korkeiden statusilmaisutasojen käyttäminen kuitenkin aiheuttaa sen perinteiden negatiivisuuden lisääntymisen. Mun on joissain harjoitustilanteissakin jopa vaikea olla kehollisesti niin auki.

Se kertoo mulle, että se on se alue, mitä mun pitää vielä harjoitella. Ei se ole viesti mistään muusta, kuin siitä, että se on mulle vieraampaa ja siksi on vaikea olla rento ja hyväksyvä. Enhän mä arjessa juuri käytä paljon tilaa tai puhu kovalla äänellä, joten tietenkin se tuntuu haastavalta myös fiktiossa, jos ei ole selkeää roolisuojaa. Mutta harjoittelemalla se muuttuu vähitellen vähemmän vieraaksi itsenäänkin toimiessa. Sitä joustovaraahan kannattaa itselleen statusilmaisuun lisätä, niin voi tarvittaessa nostaa tai laskea omaa statusta ilman, että toisiin ihmisiin kohdentuva negatiivisuus ja torjunta lisääntyy.

Positiivisia valintoja

Alkukeskustelun jälkeen, ihan ensimmäisen tehtiin pieni hetki Cocktailpartya, mikä on statusharjoitusten klassikko lämppäritekniikoita. Siitä siirryttiin sitten aika nopeasti jo kohtauksiin. Koska meitä oli niin vähän, voitiin tehdä kohtauksia myös Olotilan aulatilassa sohvilla istuen. Se ehkä myös osaltaan alitajuisesti lisäsi sitä koettua lämmön tuntua tähän kurssiin, koska oli käytössä rajatumpi tila, jossa oltiin kaikki suht lähellä toisiamme. Ihan fyysinen etäisyys toiseen – ennalta tuntemattomaan ihmiseen – oli vähäisempi, kuin mitä se varsinaisessa salissa olisi, kun kaikki voivat istua eri puolilla isompaa tilaa.

Ihanaahan oliskin, jos aina olis käytettävissä eri tunnelmiin ja tarkoituksiin sopivia tiloja. Kyllä sillä tilalla on merkitys ihan samalla tapaa, kuin teatterin lavastuksella ja valoilla on.

Nämä ensimmäiset parikohtaukset, mitä siinä aulatilassa tehtiin virittivät hienosti koko päivän tunnelman. Jokainen pari pääsi tekemään kohtauksen, jossa on oletettu statusero hahmojen välillä. Ekassa kohtauksessa nähtiin ratsastuksen opettaja ja oppilaansa, toisessa hoitaja ja lääkäri ja itse pääsin tekemään kohtauksen, jossa oli äiti ja lapsi. Siinä on joku oletus, että esimerkiksi opettaja, lääkäri ja äiti käyttävät korkeampaa statusilmaisua. Sitten, kun siihen tilanteeseen tuodaan statuskortit, jotka voivatkin yhtäkkiä nostaa oppilaan statustasoa suhteessa opettajaan tai lapseen äitiinsä, tajuaa, että on ihan mahdollista, ettei oletus päde. Kohtaus on ihan uskottava myös käänteisillä asetuksilla.

Tässä puhutaan nyt siis vain statusilmaisusta eli siitä, miten paljon mm. tilaa käyttää keholla ja äänellä. Aika usein itse asiassa, kuten siinäkin äiti ja lapsi kohtauksessa huomattiin, niin se on se lapsi joka käyttää korkeaa statusilmaisua. Tässä kohtauksessa lapsi oli siis alle kouluikäinen, joten siellä oli ihan luontevaa pienen lapsen uhmaa ja kovaa ääntä. Voidaan olettaa jotain, mutta oletus ei välttämättä pädekään. Toisaalta, miten herkullista onkaan, kun oletetut asetelmat kääntyy. Sitten päästään käsiksi johonkin hyvin aitoon, mitä arjessa tapahtuu jatkuvasti.

Erityisen kiinnostava myös tuo hoitaja ja lääkäri kohtaus, sillä kumpikin sai matalahkon keskitason statusilmaisukortin ja ero oli vain yhden numeron suuruinen. Toinen oli kolmonen ja toinen nelonen. Siinä ei ollut isoa eroa, mutta voi vitsi, miten hienosti molemmat kohtausta tehneet improajat saivat sen näkyviin, mikä vaikutus sillä statusilmaisulla on vuorovaikutuksen syvän tason juttuihin. Kortteja siis vaihdettiin kohtauksen aikana ja se sama aloitus tehtiin useampaan kertaan eri lähtökohdista. Parit saivat myös sattumanvaraiset uudet kortit, mikä saattoi sitten muuttaa asetelman kokonaan. Tässä parissa ja kohtauksessa kiinnostavaa oli just se pieni statusero.

Siinä juteltiin potilaan ylimääräisen tutkimuksen ajanvarauksesta. Ja se jännite, mikä siellä syntyi, kun statusilmaisun ero olikin niin päin, että hoitaja oli yhden pykälän korkeammalla, oli ihan käsittämätön. Tapahtui tosi pieniä juttuja, mutta katsojana avautui heti, miten sosiaalinen varpaille tallominen tapahtuu ihan huomaamatta. Sen näki siinä lääkärihahmossa, miten se, kun toinen nöyremmän kuuntelun sijaan rupesi osoittamaan miimiseltä listalta sopivia aikoja, heti aiheutti pientä närkästystä. Nämä pienet jutut on tosi kiinnostavia, koska niistä voi esimerkiksi työelämässä syntyä isojakin ristiriitoja.

Ja, koska rupesin nyt puhumaan tuosta kohtauksesta, niin päätän tämän tekstin koko työpajan päättäneeseen kohtaukseen, jossa nähtiin se sama lääkärihahmo. Tällä kertaa lääkäri olikin itse terapiassa ja voi jestas, miten piinaava kohtaus siitä statuskorttien avulla tuli.

Lääkäri oli statusilmaisun tasoltaan ykkönen, joka oli koko kohtauksen, kuin haviseva haavanlehti. Hyvin hauras ja paljas hahmo. Hänen terapeutilleen sattui korttien osalta sellainen tuuri, että siellä oli korkeampi statusilmaisu sekä sosiaalisen valuutan / vahvuuksien osalta hyvin heikko, suorastaan olematon, etiikka. Ja se oli ihan hiljaista kidutusta se koko kohtaus. Se jännite, mikä syntyy, kun sulla on hyvin herkkä hahmo, joka hakee apua ja sitten auttaja, joka on täysin kykenemätön auttamaan (ja oikeastaan pahentaa tilannetta), on ihan mieletön.

Siinä kohtauksessa ei tapahtunut paljoa. Se oli hyvin niukka dialoginen kohtaus, mutta sitten katsojalle, siinä sanattomasti todella paljon. Sekin on hyvä muistaa improvisoijana, että sun ei tarvitse tekemällä tehdä draamaa, vaan sun pitää antaa sen tapahtua.

Siellä oli semmonen hetki, jossa terapeutta esittävä improvisoija ei keksinyt mitään sanottavaa, vaan oli vain hiljaa. Se hiljaisuus teki siitä tilanteesta todella piinallisen. Siinä oli hermoromahduksen partaalla väräjävä lääkäri ja sitten taas terapeutti ei sano mitään. Ei reagoi mitenkään siihen, mitä hänelle juuri kerrottiin. Sekin on hyvä tajuta, että joissain tilanteissa pahin reaktio on se, että mitään reaktiota ei ole. Täydellinen tyrmäävä hiljaisuus, kun olet just avannut omaa sisintäs ja kertonut jotain tärkeää, on todella voimallinen teko. Vaikka vois ajatella, että se ei ole teko ollenkaan. Mutta se on. Hiljaisuus on myös vallankäyttöä, ja se on arjessakin hyvä muistaa.

Järisyttävän voimallinen lopetus päivälle. Toki se vielä purettiin keskustellen, eikä jätetty asiaa ilmaan painostavana roikkumaan. Se oli tarpeellinen muistutus siitä, että aina ei tarvii tapahtua paljon ja silti kohtaus voi olla todella voimallinen.

Vähemmän on – kuten sananparsi kuuluu – enemmän.